Eilisen asiakaskäynnin jälkeen yritin laittaa kämppääni ikkunaremonttikuntoon, mutta päädyinkin tiskaamaan ja laulamaan. Lauloin puolitoista tuntia, mikä ilolla todettakoon. Sain jollain lailla kamanikin läjään illan mittaan. Nukuin huonosti ja tulehtuneet hartiani särkevät ja juilivat niin, ettei ikinä. Onneksi tämän työpäivän päätteeksi tuo ikkunaremonttihomma on jo ohi, saan kamat jotenkin ahdettua paikoilleen, pesen lattiat ja vaihdan lakanat, vietän koti-illan teemuki kädessä ja kirja toisessa. (Mikähän tuo teenjuontijuttukin on? En mä koskaan ennen ole teetä himoinnut iltaisin, kahvia vain.)
Sitä elää jotenkin niin hetki kerrallaan, mun on vaikea kuvitella, että mä pääsisin jotenkin tästä eteenpäin. Mä koen olevani ansassa tässä työssä, tikkuaskin kokoisessa kämpässä, ikuisessa rahattomuudessa, matkalla töihin tai sieltä kotiin, kantabaarissa samojen naamojen keskellä, Kallion kaduilla, lähikaupassa. Mä en tiedä, mulla on joku muutoksenhakuisuus, mä tahtoisin ulos tästä kaavastani. Ja samaan aikaan on tosi paljon asioita, jotka on hyvin nyt: maailman parhaat ystävät (eli ne samat naamat), kämppä Kalliossa ja duuni. Paradoksaalista paskaa, story of my life.
Keskellä viikkoa mennään, josko tästäkin selviäis.
2 kommenttia:
Tee ja villasukat on pelastaneet monta kertaa!!
Voi kun tulisit joskus tänne..irti kuviosta siis..
cista
Vielä mä tulen jonain kauniina päivänä, on niin kova ikävä sinua ja teitä kaikkia. <3
Lähetä kommentti