Olen aivan sekaisin päivistä. Tänä aamuna herätyskellon soidessa pettymys oli valtaisa, kun tajusin, ettei ole vielä viikonloppu. Olen onnistunut saamaan pahasti vetoa niskaani, särky on kova ja paleltaa koko ajan. Väsymyksellä osansa, en tiedä miksi nukun niin lyhyitä öitä taas.
Näin unta laulusta, joka minun pitäisi kirjoittaa. Harmi, etten muista siitä mitään. Laulujen kirjoittaminen alkaa taas tulla ajankohtaiseksi, löysin uudestaan laulamisen ja sitä kautta kirjoittamisenkin halu kasvaa. On vaikeaa tarttua, vielä, mutta aion yrittää.
Olen ajatellut viime päivinä paljon isääni ja muita sukulaisia. En ole yhteydessä heistä kehenkään eikä kukaan minuun. Tavallaan kadehdin serkkujani, jotka ovat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa, kyläilevät, ovat toistensa lasten kummeja, pyörivät kimpassa. Mulla ei ole tuollaista, mä en kuulu minnekään. Mä koen itseni kauhean juurettomaksi, nyt jopa enemmän kuin ennen. Mietin paljon sitä ulkomaille lähtemistä, Lontooseen tai Tukholmaan. Etsin vimmaisesti töitä, muutosta. En halua jumittaa tässä yleisessä vittuuntuneisuudessa ja haikeudessa, jonka työolosuhteet ja juuretomuus minulle aiheuttavat. En tiedä onko missään tässä mitään järkeä, olen ollut tavallaan orpo jo monta vuotta eikä se ole koskaan tuntunut näin pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti