Heräsin aamulla neljän maissa likihysteerisenä, olin niin ahdistunut töihin lähdöstä, etten saanut enää unta, vaikka iltavuoroon tulinkin. Työpaikalla joudun olemaan varpaillani, tuntuu, kuin olisin suurennuslasin alla ja jokaista liikettäni vahdittaisiin. En ole saanut mitään uutisia vielä, jotenkin toivoisin nyt nopeita potkuja, nopeita toimenpiteitä. Tämä epätietoisuus ja ilmassa roikkuva epävarmuus syövät miestä syvältä.
Viikonloppuni oli suorastaan taivaallinen taas, paljon ystäviä ja paljon naurua. Perjantaina pitkä odotus palkittiin ja sain tuijottaa syvälle Atlantin silmiin, molemmat häkeltyneinä katsetta haimme. Lauantaina käväisin jopa Blogimiitissä Weeruskassa pikaisesti, tapasin muutaman ihmisen ja katosin Kissan ja Kirjan sekä Lapsen luo. Istuttiin hyvässä porukassa iltaa ja naurettiin itsemme tärviölle. Prätkähiiri oli hauskaa seuraa kuten aina, että minä rakastan ystäviäni.
Tässä kammottavassa työtilanteessa jopa toivon sairastuvani sikainfluenssaan. Puhuimme siitä eilen ystävien kanssa ja nyt lihaksia särkee, nielu on arka ja tuntuu kuin nousisi kuume. Toiveajattelua vai oikeaa sairastumista? Vaikea sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti