Täällä Shitsvillen keuhkovammaosastolla on herätty kahden tunnin hyperventilaatiounien jälkeen kello neljältä aamulla, juotu kahvia ja mietitty syntyjä syviä. Pari päivää vielä saikkua, sitten alkaakin Lontoon reissun sijaan hirveä työrutistus tuonne vuoden loppuun saakka. Mä olen niin surullinen reissun peruuntumisesta, etten voi sanoin kuvailla. Olis ollut niin upeaa vain päästä sinne, nähdä se spesiaali synttärikeikka, tallata niitä katuja. Vaan mun elämässä ei mikään juttu vain onnistu, kaikki menee aina ja takuuvarmasti jollain lailla pieleen, ennemmin tai myöhemmin.
Ikäkriisi jomottaa ohimoissa ja moni muu kriisi siinä päällä. Mä olen sairas ja vanha, mun elämä on silkkaa roskaa lähes aina. Totta kai mä muistan koko ajan, että monesti on ollut huonomminkin, ja monella on tälläkin hetkellä, mut se ei muuta sitä tosiasiaa, että mä olen tyytymätön ja melko masentunut taas.
Mä luulen, että tää alakulo helpottaa vähän, kun mä tervehdyn ja palaan duuniin, mutta nämä päivät, jolloin hengittäminen sattuu ja olen hukkumaisillani räkään, nää päivät on vain niin onnettoman pitkiä ja liian täynnä mustia ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti