Minulla ei ole juuri sanottavaa tänä aamuna. Esimies (lomaileva sellainen) soitti minuuttia yli kahdeksan, että eikö siellä ole ketään muita kuin sinä. Ei ollut, ei. Respa kolisi tyhjyyttään, kun kaikki respalaiset olivat myöhässä yhtä aikaa, osasto kumisi autiuttaan. Mä olen hirveän väsynyt jotenkin kantamaan tätä helvetin ylivastuuntuntoisen työntekijän manttelia, väsynyt olemaan se, joka tuuraa kaikkia (myös esimiehiä) ja jakelee tehtäviä osastolla, kun mulla ei ole siihen mitään varsinaista syytä, kannustinta tai edes motivaatiota. Mä olen väsynyt muutenkin, mä en nuku ikinä tarpeeksi enkä fyysisesti rentoudu.
Mun mieli on ottanut sukelluksen syvemmälle, mä tunnen lähestyvän joulun kohisevan ohimoissani, kyynelten olevan aivan pinnassa, niin lähellä, että sen näkee, jos osaa katsoa. Kukaan ei osaa tai minä en anna, pidän ylläni tätä vitun viittaa, hankin ranteeseeni mustassa nahkaremmissä hopeisia heloja ja kellon, piileskelen sanojen takana ja hiusten tuoksussa. En ymmärrä itseäni, mutta tämä joulu olisi minun yhdestoista hääpäiväni ja minua ahdistaa se, ettei se ole. Tämä on joulu, jolloin palaan takaisin omaan perinteeseeni, pysyn kotona yksinäni, suljen ovet ja ikkunat ja masennun rauhassa. Tai - toiveajattelen tässä hetken - saatanhan minä vaikka ystävien seurassa olla hieman. Saa nähdä, olen niin helvetin väsynyt.
Keskiviikkoni on torstaityyppinen, tämän ja huomisen minä jaksan vaikka sitten päälläni seisten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti