Superahdistuma hyökyi ylleni eilen illalla, kun tajusin, että en mitenkään taas pärjää taloudellisesti ottamatta joko koko tulevaa liksaa kottina tai lainaamalla joltakin rahaa. Jumalauta, tämä on se ainainen helvetin tonnin-puolentoista vaje. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, että pääsee edes jollain lailla balanssiin rahojensa kanssa? Olisi vasta päivää ennen tilipäivää nollilla, mutta pärjäisi? Minä ahdistun hengiltä tämän asian takia, keuhkot painuvat kasaan enkä voi olla ajattelematta sitä, tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Mä teen töitä, mä aherran joka ikinen päivä, mutta silti mä olen aina peeaa. Tämä, jos joku, on niin perseestä, etten voi sitä muulla tavoin ilmaista.
Tänään on zen kaukana, kun mieli tekisi kirkua ja parkua ja juosta kanikonttoriin äitivainaan pienten korujen kanssa. Kuin siitä jotain hyötyä olisi, muutama kymppi, eikä se nyt vain yksinkertaisesti riitä mihinkään.
Tonnin laina, jota lyhentäisin 150-200 euroa kuussa. Siitä on kysymys. Ja sitä en saa, en mistään, vaikka miten venyttäisin jäljellä olevia aivosolujani.
On hirveää olla tässä tilanteessa, vaikka muutoin elämäni on tällä hetkellä lähes täydellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti