Perjantaina vietin suunnitelmien mukaan iltaa Kauniin Naapurin luona. Join muutaman olusen ja Naapurin hankkimaa Black Mint -juomaa, joka olikin yllättäen tosi hyvää. En oikein koskaan ole ollut terävien ystävä, mutta tuo maistui kyllä. Meillä oli ihana ilta, me saimme taas puhuttua niin kuin ei muiden kanssa koskaan, meillä on syvä yhteys ja side, jonka en soisi koskaan katkeavan. Käväisimme pikaisesti myös kantabaarissa, mutta illan tarkoitus oli jo tullut täytettyä, joten kotiin suunnistin hyvissä ajoin ja nukuin mainiosti.
En ollut käynyt edes ruokakaupassa, koska tarkoitushan oli viedä Siskopieni syömään lauantaina. Ja niinhän siinä kävi, taas kerran, että Siskopieni muutti suunnitelmat, emme tavanneet emmekä syöneet emmekä menneet keikalle yhdessä. Löysin itseni istumasta kyynelsilmin kotona.
Ns. ystäväinventaario, erittäin tarpeellinen (ellei jopa pakollinen) on käynnissä edelleen ja huomaan olevani aika heikoilla. Kissalle olen jo heittänyt hyvästit, Efekti katosi täysin kartalta uuteen parisuhteeseen syöksyessään. Siskopientä en näe ikinä. Lelu on onneksi vielä elämässäni, samoin kuin Naapuri ja se ihana rouva, jonka kanssa matkustin Tampereelle. En tiedä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi nyt, ehkä paras puoli Kissassa oli se, että me tosiaan tapasimme joka ikinen viikonloppu. Muita tapasin satunnaisesti, aika harvoinkin. Kun ei ole perhettä eikä parisuhdetta, ovat ystävät se ainoa sosiaalinen verkosto ja nyt minä olen aika orpona piruna täällä.
Vietin siis lauantaipäivän miettien asioita ja itkeskellen. Illan tullen pyörähdin kioskilla ja baarissa, halasin paikalla olijat ja hymyilin, vaikka mieli teki itkeä ja vaihtaa maisemaa.
Tämän sunnuntain olen viettänyt villasukissani kahvitellen, syöden salaa satsumia (salaa, koska olen allerginen) ja aivan liian suuria ajatuksia pohtien. Onko aika lähteä? Jättää tämä kaupunki taakseen? Vaihtaa nimeä ja kansalaisuutta?
Minä en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti