Minä ja talvi, me emme sovi yhteen. Minä vihaan vihaan vihaan talvea ja lunta ja palelemista ja kinoksia ja pyryä ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Pienenä ehkä joskus talvista nautin, kun mentiin ystävien kanssa hiihtämään pirunmoinen lenkki, kaakaota ja voileipiä eväänä repussa. Luisteltiinkin, paljon, pienen järven keskellä oli saari, jonne suunnistettiin ja sen koskemattomia kiviä ihmeteltiin. En muista silti lapsuuden talvista tällaisia päiviä, jolloin lumi sataa vaakasuoraan ja monesta suunnasta yhtä aikaa, tyynyliinan kokoiset hiutaleet rämähtävät kasvoille ja kinostuvat myös kätevästi housujen lahkeisiin. Työpaikalla on kylmä ja mun tekee mieli mennä peiton alle kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi. Nähdään toukokuussa, huikkaisin pomolle ja työkavereille.
Vaan on puurrettava, tehtävä hommia, jaksettava. On löydettävä jokin johtotähti, joku ajatus, jonka voimalla sitä taas malttaa tuonne kevääseen.
Poden myös eroahdistusta. Kas, Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri tämän viikon perjantain jälkeen. Mulla on suunnaton ikävä jo valmiiksi, tai ei ikäväkään ole oikea sana. On ollut niin ihanaa, kun hän on ollut siinä, melkein seinän takana, jotenkin turvallinen ja ihana tietous siitä, että kuljemme elämässä eteenpäin, jos ei nyt käsi kädessä niin ainakin samassa talossa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta kaipuu on suuri, vaikka ihminen muuttaa vain muutaman hassun ratikkapysäkin päähän.
Tämä on kenties keskiviikko. Päänsisäinen kalenterini ei ole mitenkään varma koskaan, mutta ei varsinkaan näinä päivinä, kun ulkoilma on valkoinen pyrytrombi, farkkuni ovat märät ja ripsivärit valahtaneet jo aamutuimaan. Tahtois valoa ja lämpöä, meren aallot ja curryn tuoksun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti