Viikonlopun tynkä huristeli ohi, vilkutti mennessään vain. Perjantai-illan pyykkitupashow'n jälkeen nukuin hysteerisen lyhyen yön ja lauantaina tuiln töihin silmät ristissä. Yllättävän paljon sitä kuitenkin sai aikaan, kun puhelimet eivät soineet eikä kukaan tullut kysymään minulta mitään koko päivänä. Lauantai-ilta menikin sitten ystäviä tavatessa ja kantabaarissa hurvitellessa. Aikaisin minä kotiin lähdin, olin väsynyt ja nukuinkin sitten hyvät, pitkät unet. Eilinen oli sunnuntai parhaimmillaan, kahvia ja murhamysteerejä, pizzaa ja tekstiviestejä.
Elämä on todellista luksusta, kun sunnuntaita ei tarvitse viettää duuniangstin kourissa.
Entisellä osastollani aloitti kaksi uutta työntekijää tänään. Teki mieli paijata päästä pieniä poikia ja sanoa, että kyllä se siitä, muitakin työpaikkoja on. Että ei siihen kuole, jos ensimmäinen työpaikka elämässä on kamala. Palkkaavat noita nuoria vastavalmistuneita poikia, koska niitä voi vedättää palkka- ja muissa työsuhdeasioissa helpommin kuin kaltaistani kokeneempaa kansalaista.
Tänään ajattelen jostain syystä veljeäni ja sitä, ettemme ole tekemisissä emmekä väleissä. Olisipa minullakin perhe. Perhe, johon voisi luottaa ja joka rakastaisi minua. Hyvin minä pärjään ilmankin, mutta mikä ilo se olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti