Ahdistusapina, masennusmörkö, paniikkipeikko, kaikki saapuivat kylään eilen illalla ja jäivät yöksi. Eivät tahdo lähteä pois, eivät ennen kuin saan tämän saatanan taloudellisen helvetin ratkaistua johonkin suuntaan. En tajua, miten tämä voi edelleen olla tätä, koko elämän ajan niin saatanan tätä. Mä teen töitä, mä teen täysipäiväistä työtä viisi päivää viikossa ja mä en pärjää, mä en pärjää millään. Uusi esimies on minun tietämättäni puuhannut minulle palkankorotusta, mutta sen toteutumisesta emme vielä tiedä. Joka tapauksessa korotus tulisi vasta tammikuussa, joten tähän tilanteeseen apuvoima on nolla.
Vaan oli aamuun luvassa onneksi positiivisuuttakin, kun Atlantti törötti ratikkapysäkillä sinne marssiessani. Mun uudet maiharit tuovat askeliini päättäväisyyttä ja sattumalta kohtaamisemme kruunasi erittäin hyvä hiuspäivä. Juttelimme mukavia, hymyilimme paljon, vierekkäin hänen kanssaan istuminen on harvinaista herkkua ja juhlaa, joka lämmittää paukkupakkasesta huolimatta.
Eilinen työsuojelukokous meni hyvin, tänään firmassa on ensimmäinen työsuojelutarkastus ikinä. Kuljen tarkastajien messissä, vilkuilen todennäköisesti kelloa, sillä kukapa sitä nyt perjantaina ylitöihin tahtoisi jäädä. Niin, tosiaan, perjantai, se pieni valo tunnelin päässä. Ehkä minä tästäkin suosta nousen, ehkä selviän, todennäköisesti kyllä, mutta miksi elämän pitää olla aina ja kaikkialla pelkkää selviytymistaistelua? Miksei voisi joskus vain olla ja... elää?
2 kommenttia:
Näin sinusta unta...unohdin sen jo!
Jotain mukavaa se oli.
Rämpimistä on, toisilla välillä enemmän, joskus taas vähemmän. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, vaikka tosin joskus pilkahduksia näkyykin.
Kyllä se sullakin helpottaa...i promise!
Viikonloppua rakas!
cista
Kiitos, Crista! Minä uneksin kesäpäivästä teidän takapihalla, auringosta ja nauramisesta kanssasi. Jospa Eero ottais taas lapset, jotta pääsisin kylään... :D
Lähetä kommentti