Mä olen syystä tai toisesta viettänyt haikeaa ja vaikeaa viikonloppua. Vatsaan koskee ja väsyttää niin, että koko ajan tahtois vain paeta peiton alle omaan sänkyyn. Kyllä, sänkyyn, todellakin. Perjantaina mä pidin puoli päivää vapaata ja kävin vuokraamassa ystävän kanssa pakettiauton, jolla sit huristeltiin noutamaan 140-senttinen unelma kotiin. Seuraavaks askeleeks tuleekin sit tyyny- ja lakanakauppaan lähteminen joku päivä, vanhat tyynyt on littanat ja huonot eikä vanhat lakanat sovi.
Mä odotan kauhulla alkavaa työviikkoa, sillä me julkaistaan eräs iso asia tiistaina, niin iso, että se tulee poikimaan mulle ja mun tiimille aivan helvetisti töitä. Mä olen varautunut yöpymään töissä, asumaan siellä, mut mua pienesti ahdistaa valmiiksi. Mä tiedän, et me pärjätään kyllä, minäkin, mut stressipiikki on nyt vaan tosiasia, jota ei pääse pakoon.
Mä sain sen ylennyksen, haha, viestintäjohtaja vei mut Ekbergiin aamiaiselle ja ilmoitti asiasta siellä. Mä olen onnellinen, mä olen ihan saakelin kiireinen ja jostain syystä kipeän oloinen.
Mut nyt mulla on sänky, jossa en vielä oikein osaa nukkua, mulla on Skypen muisti täynnä keskusteluja Hurahduskollegan kanssa, joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Joo, mä olen yhä siitä sekaisin, mutta tolkutan itselleni koko ajan, että tää menee kyllä ohi, rauhoitu.
Kunhan pesukone pysähtyy, ripustan pyykit, sitten menen suihkuun ja puhtaisiin lakanoihin. Mä toivon saavani unta ensi yönä, sillä ensi viikon kiirettä ei ole kiva aloittaa valvotulla yöllä.
Toivon jänniä unia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti