Viikonloppuni oli aivan täydellinen, maailman parasta seuraa espanjattaresta ottotyttären kautta suorastaan moniin joensuulaistuttuihin, joiden kanssa lauantaina sain kälättää sydämeni kyllyydestä. Maanantai kolahti kovaa, kovempaa kuin kertaakaan ennen uudessa työpaikassani. Vaan selvisin siitäkin, lähdin toimistolta puoli viiden maissa ja tulin kaupan kautta kotiin ihmettelemään. Kovin kehutut Kossin nappikuulokkeeni hajosivat, eivät ole edes puolta vuotta vanhat vielä, ja jo taipunut johto jostain kohtaa lähes poikki. Jouduin kaivamaan iPodin kuulokkeet esiin, ne satuttavat korviani ja pitäisi hankkia taas uudet.
Muitakin hankintoja olisi jonossa niin paljon, että hirvittää. Yritän ottaa iisisti kuluttamispuolella, tein jo muutaman sen verran ison investoinnin, että hirvittää. Odotan kuukauden tai pari ja palaan sitten palkka-asiaan työpaikalla, sillä jo nyt näyttää siltä, että työhöni ollaan tyytyväisiä ja että minusta aiotaan pitää kiinni. En saisi silti tuudittautua tuohon tunteeseen, sillä enhän minä tiedä, vaikka kulissien takana käytäisiin jonkinlaisia uusia suunnitelmia jo läpi. Odotan koeajan päättymistä, tietenkin, se tuo jonkinlaista turvaa kuitenkin.
Tällä viikolla on töitä niin paljon, kuin jaksaa painaa. Niin on tietysti aina, mutta tällä viikolla erityisesti. Iltahommiakin, kick-offia ja kouluttamista. Elämäni on mielenkiintoista ja ihanaa. Toivon vain, etten toivo liikaa. Toivon, etten usko liikaa. Pelkään heittäytyä tähän, tiedättehän, kun on niin saatanan sata kertaa saanut elämältä turpaan ja pelkkää paskaa niskaan.
Maanantai on kohta lusittu, huomenna on paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti