Mä olen jollain lailla hyvin sinut itseni kanssa nyt. Olen tehnyt isoja päätöksiä, koskien ennen kaikkea sosiaalisia kuvioitani, olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Tietyt asiat eivät ole muuttuneet, eivät muutu koskaan, mutta monessa aiemmin niin vaikeassa asiassa olen nyt itsevarmempi. Otetaan nyt nuo ns. ystävät, esimerkiksi. Viimeisen muutaman vuoden aikana on käynyt selväksi, että yksin täällä jumalauta ollaan, vaikka kuinka vannottais. Elämä heittelee, Kissa paljasti oikean karvansa, Efekti katosi parisuhteeseen eikä enää vastaa viesteihin eikä puhelimeen, Lelu soittaa baarista, kun tahtoo seuraa, eikä koskaan kuuntele sanaakaan, mitä hänelle puhun. Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri, mutta meidän suhteemme on muuttumaton, enkä tiedä ketä siitä kiittäisin, jumalaa vai Naapuria itseään. Olkinainen on tullut läheisemmäksi, en tiedä, en kuitenkaan luota kehenkään täysin, en uskalla enkä halua. Vitsailimme Olkinaisen kanssa, että muutamme Ruotsiin ja etsimme täysin uusia ystäviä, niin kyllästyneitä olemme tähän Kallion pieneen piiri-pieni-pyörii -leikkiin, joka ei muutu vaikka vuosia kuluis kuinka. Mutta mä olen vahvempi, mun ei tarvitse mennä siihen mukaan enää eikä se mun elämästä ole pois, jos jotkut (entiset) ystävät valitsevat toisin. Mä pärjään, mä luotan siihen nyt ihan eri potenssiin neljä kuin ennen.
Mä olen vaihteeksi keuhkoputkentulehduksessa ja ollut tiistaista asti kuumeessa kotona. Lauantaina pitäisi ystävän 40-vuotisbileet järjestää ja ne ovatkin sitten viimeiset juhlat, jotka tälle porukalle pystyyn pistän, niin paljon on ollut kiukuttelua ja selkäänpuukotusta ja valitusta ilmassa. Bileiden jälkeen karkaamme Olkinaisen kanssa jonnekin aivan muualle ja huokaisemme helpotuksesta: ei koskaan enää.
Pari Panacodia naamaan, sitten lukemaan viimeinen luku niin riipaisevan kauniista kirjasta (Khaled Homeini: Tuhat loistavaa aurinkoa), että melkein itkua olen sen äärellä vääntänyt. Huomenna töitätöitätöitä ja sitten juhlavieraille ruokatarvikkeita ostamaan. Huoh, ostan perunalastuja ja dippiä ja paskat nakkaan... no en. Väännän isot pasta-katkarapusalaatit sekä kasvissyöjille oman herkkusalaatin ja paistan leipää ja teen yrttivoita, jotain nachoja varmaan ostan myös. Eiköhän sitä sillä pärjää, uskon ja toivon niin.
Hyvää viikonloppua lukijoille ja pahoittelut, etten oikein ole päivittänyt viime aikoina. Lupaan parantaa tapani!
2 kommenttia:
Voi että on ihana lukea näitä sun voimaa pursuavia postauksia!
On aina yhtä käsittämätöntä, miten elämä voi pienestä niksahduksesta muuttua niin paljon, eikä edes koskaan voi tietää missä kohtaa se niksahdus tapahtuu.
Tuhat loistavaa aurinkoa on mielettömän hieno kirja. Suosittelen samalta kirjailijalta myös Leijapoikaa! Luin molemmat viime kesänä, ja kertoo varmaan kirjoista paljon, jos mun keskittymiskyvyllä vedin ne melkein yhdellä istumalla...
Leijapojan luin silloin heti, kun se ilmestyi. Veljeni oli juuri muuttanut Kabuliin (työn takia) ja se kirja avasi minussa niin monta uutta ikkunaa. Rakastan sitä, samoin kuin tuota ASurinkokirjaa. Ja kyllä, se loppu sai minut itkemään vuolaasti.
Kiitos, Mymskä, että olet ja ymmärrät!
Lähetä kommentti