PLAYING WITH DINOSAUR

Mitähän viime viikonlopusta kertoisin? Yllättäen lähdinkin perjantaina sinne Joensuuhun, tilasin taksin työpaikan pihaan, että nyt olisi kiire asemalle. Ehdin jopa ostaa Pasilan Ärrältä kirjan ja automaatista lipun. Puolet matkasta menikin sitten miettiessä, että mitäs mitäs, tässä sitä nyt mennään ja miksi ihmeessä. Vaan syy oli selvä; entinen työpari Kerubista, hyvä ihminen ja ystävä minut sinne sai lähtemään, en minä mitenkään ilman häntä olisi matkustanut lähes viittä tuntia junassa päätyäkseni palelemaan toiselle puolen Suomea. Perillä kävin sitten ensimmäisenä ostamassa hammasharjan, alushousut, deodoranttia ja kamman. Niillä varustautuneena hiippailin hotelliin, jossa ystävä jo oli. Poikkesimme syömään maailman hitaimmin palvelevassa ravintolassa ja se taisi ollakin matkan parasta antia: istua nenäkkäin ihmisen kanssa, jota kovasti rakastaa, ja jonka on vuosien tauon jälkeen tavallaan löytänyt uudestaan. Hervotonta naurua, haukottelua ja ihmepaniikkia, jotenkin meitä jännitti mennä sinne uuden Kerubin avajaisiin. Vaan menimme, näimme ja koimme.

Paikka oli jotenkin ahdistava, tekemällä tehty, ei siinä ollut sellaista kotoista tunnelmaa. Tapasimme muutamia tuttuja sieltä kahdenkymmenen vuoden takaa, kuinka aika lentääkään, vastaanotin muutamia lujia halauksia ja lämpimiä sanoja, mutta myös niitä muita sanoja, niitä, joiden takia en olisi alunperin halunnut paikalle lähteä. Jonotettuamme 20 minuuttia naamavippishow'ta pitävien baarihenkilöiden edessä kivennäisvettä ja appelsiinimehua alkoi mitta ollakin sitten aika täysi. Poistuimme paikalta aikaisin ja saimme kyydin paukkupakkasessa takaisin hotellille. Yö oli levoton toisen saadessa puhelun ja tekstiviestejä pahasti jalkansa loukanneelta rakkaaltaan ja minun purkaessani ekan työviikon stressiä hyvin sekavilla ja ahdistavilla unilla. Lauantaiaamu oli siunaus ja pelasti minut painajaisesta. Aamiaisen jälkeen ystävä päätti, että hän lähtee kanssani samalla junalla Helsinkiin, koska itsensä telonut rakkaansa oli joutumassa leikkaukseen eikä ystävä olisi taatusti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Ostimme siis business-luokan liput Pendolinoon, saimme olla siellä ihan kahdestaan, juoda kahvia ja höpistä rauhassa.

Jatkoin Pasilan asemalta kantabaariin, tapasin ison kasan ystäviä ja kavereita, seikkailin jotenkin unen ja valveen rajamailla, tulin kotiin ja nukuin muutaman tunnin. Korvatulehdus palasi, eilisen tein töitä kotoa käsin, kun korvaa ja päätä särki niin, että oli pakko välillä heittäytyä makuulle. Tänään sentään toimistolle saakka pääsin, mutta kuuden tunnin jälkeen matkustin kotiin jatkamaan työntekoa. On kätevää, että voin tehdä hommaani melkein missä vain, jos mulla vain on nettiyhteys ja toimiva kone.

Päivät ovat ymmärrettävästi sekaisin päässä ja kaipaan kevättä niin, että se melkein sattuu. Ulkona on niin kylmä, että sormet jäätyvät luihin asti, eivätkä lämpene koko päivänä. Kaipaan aurinkoa ja asfaltin tuoksua, leskenlehtiä ja tennareita.

Vaan päivä kerrallaan, eihän meistä kukaan muuta voi.