Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.
Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.
Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.
3 kommenttia:
Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että jos kaikki on hyvin, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että kaikki menee paskaksi vain siksi, että on hyvin.
Asiat voi vaan olla hyvin.
Mä en oo päässyt ihan tohon asti, ainakaan vielä. En mä kuitenkaan onneks ihan koko aikaa piruja seinille maalaile, suurimman osan ajasta ihan vain elän tätä. :)
Joo, samaa odotan mäkin.
cista
Lähetä kommentti