Ah, Keba. Vaikka minä kuinka tulen vanhaksi ja entistä rumemmaksi, on musiikki minulle silti edelleen se, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, sopusuhtaiseksi, nuoreksi, onnelliseksi. Kuinka voisin elää ilman noita hetkiä, jolloin paksut hiukseni hiostavat päätä, tanssin paikallani ja olen musiikissa, minä olen musiikki, sydän hakkaa samaan tahtiin bassorummun kanssa enkä voi lakata hymyilemästä?
Ilta oli muuten vähintäänkin kummallinen, ystävä lähti keikan jälkeen emmekä vaihtaneet yhtään lausetta, toisen ystävän kanssa ajeltiin raitiovaunulla kantikseen, jossa vietin aikaa tulevan työkaverini kanssa sekä exäni Erään entisen bändin kitaristin kanssa. Hän ja kihlattunsa kutsuivat minut kotiinsa yöllä, menin soittamaan kitaraa ja laulamaan, nauttimaan muutaman oluen ja puhumaan puhumaan puhumaan. Olen kummallisen lähellä heitä, vaikka oli aika, jolloin en pystynyt vihaltani edes katsomaan kitaristiheppua silmiin. Nyt hän haluaa tehdä kanssani musiikkia, kihlattunsa haluaa minun kyläilevän ja tapaavan lapsensa, mitähän tässä tapahtuu? Olenko löytämässä uusia kuvioita vai elänkö limbossa matkalla helvettiin, uusiin pettymyksiin? En uskalla edes ystävystyä, saati ihastua, vaikka semmoinenkin on käsittääkseni ihan normaalia ihmistoimintaa.
Vietän lauantaita kuolemanväsyneenä, olen viimeiset kaksi tuntia ollut menossa suihkuun, mutta sitä ei vain nyt tunnu tapahtuvan. Ehkä menen, ehkä uloskin, ehkä en. En ole onneksi sopinut mitään, haluan nauttia yksin kotona olemisesta, katsoa ehkä vielä neljä jaksoa Sinkkuelämää, haaveilla ja olla vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti