PIILOPAIKKA

Viikonloput huitaisevat menemään niin kovin nopeasti, on syksy ja mielessä niitä alituisia syksyn mitä jos -ajatuksia, jos olisin tehnyt niin tai mennytkin tuonne ja mitä kaikkea. Syksy on minulle haikeaa aikaa, se on luopumista kesästä, auringosta, naurusta. Se on sisäänrakennettua melankoliaa ja henkistä kuurupiiloa, now you see me, now you don't.

Pitkästä aikaa sain musiikilla perhosia vatsanpohjaan, kuuntelin Kebaa odottaessani ensi perjantain Tavastian keikkaa. On muutama biisi, jotka saavat punastumaan ja hengästymään, mielen liitämään kauas nuoruuden päiviin, jolloin oli olemassa vain yksi Suuri Rakkaus, se saavuttamaton, se aina yhtä unenomainen. Huolimatta kiusoittelevista suudelmista poskille ja käsille, tajunnanräjäyttävistä flirttailevista katseista ja keskusteluista, aina unenomainen, etäinen, hallusinatorinen ja niin saatanan hellä. (Vatsani kramppaa tätä kirjoittaessani, onko niin, että nuoruuden huuma saa elimistön sekaisin edelleen, vai olenko tulossa vain kipeäksi?) Muistan Kouvolan, Joensuun, voi luoja, muistan Tampereen ja Rauman, siivouskomerot ja miehen hameessa. Muistan sen, kuinka hän liu'utti jääpalaa kädessään yli kuuman ihoni, argh, ehkä mä en ole edes haikea vaan vain puutteessa?! Neljäs vuosi selibaattia menossa, hei, voitaisko me nyt mennä viimein sinne siivouskomeroon?! Mun taitaa olla parasta lakata kuuntelemasta tätä levyä.

Vaan uusi kiireinen ja jännittävä viikko on alkamassa. Firma tekee vihdoin työvopimukset niiden henkilöiden kanssa, jotka päätin palkata tiimiini. Luvassa siis uusia vanhoja työkavereita, todennäköisesti runsaasti naurua, väärinkirjoitettuja raportteja, huonoja lounaita, liikaa tupakkaa, liian vähän unta, palelua ja helvetillistä kiirettä. Rakastan sitä kaikkea niin, että en voi sanoin kuvailla!