Jottei elämä liian helppoa ja mukavaa olisi, on tämä päivä ollut hitonmoista tunteiden vuoristorataa. Aamusella töihin kömpiessäni tajusin, että kaksi tiimiläistä, joiden piti työvuorolistan mukaan olla töissä, loistavat poissaolollaan, eikä kumpikaan edes ilmoittanut mitään. Toiselle näistä kahdesta tämä oli jotakuinkin kahdeskymmenes kerta. Kumpikaan ei koko päivänä vastannut puhelimeenkaan, mahtavaa. Töitä olisi ollut aivan helvetisti, piiskasin itseäni tekemään enemmän ja nopeammin, enemmän ja tehokkaammin, enemmän ja pidempään. Huomenna joudun ensimmäistä kertaa antamaan työntekijälle virallisen kirjallisen varoituksen, molemmille pidämme manageritason henkilön kanssa puhuttelun. Ei tämä ole kenellekään mukavaa, mutta näin on toimittava, aikuisten ihmisten maailmassa.
Toinen tunteita kuohuttava asia on se, että jos rakas äitini olisi saanut elää, hän täyttäisi tänään huikeat 60 vuotta. Minulla on koko päivän ollut häntä niin ikävä, aivan kuin hänen poismenostaan olisi vasta muutama kuukausi, vaikka siitäkin alkaa olla jo ihmisikä. Minä haistan hänet, kuulen hänen naurunsa, tunnen lämpimän halauksensa. Voi äiti, kuinka sinä olisit minusta ylpeä nyt, olit aina, vaikka kuinka sekoilin ja aiheutin huolta. Äiti, minä rakastin sinua niin hirveän paljon.
Pitäisi joskus nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti