Ei se sitä ole, etteikö mun elämässä tapahtuisi mitään, se on enemmänkin sitä, että niitä asioita ei pysty kertomaan niin, kuin ne ovat. Mä olen taas kai jotenkin kryptinen, mutta en mä halua kaikkien pystyvän tunnistamaan mua, onks se tyhmää silloin, kun mulla on aika moni teistä lukijoista myös Facebook-kavereina? Mä varjelen jotain pientä, niiltä satunnaisilta lukijoilta kai.
Mikä viikko, voi pojat. Se valtavan suuri julkaisu, se meni hyvin, mutta töitä on tullut tehtyä kirjaimellisesti enemmän kuin laki sallii. Ylityötunteja plakkarissa jotain 420, kun lain mukaan saisi olla korkeintaan 250. Toisaalta, kukas sitä nyt valvoisi, kun mä satun olemaan se työsuojeluhenkilö meidän firmassa...
Torstaina muun firman suunnistaessa launch-bileisiin, jäin mä perinteisesti yksin pitämään linnaketta pystyssä. Mä istuin koneella ja jännitin, seurasin maailmanlaajuisesti tuotteen arvosteluja ja mahdollisia teknisiä ongelmia. Mä nautin suunnattomasti siitä hommasta, se on jotenkin niin palkitsevaa, ettei mikään ikinä, ja varsinkin silloin, kun mitään teknistä bugia ei löydy. Puoli kahdeksan maissa illalla mä hyppäsin taksiin (istuttuani koneen ääressä puoli kuudesta aamulla) ja suunnistin sinne bileisiin itsekin, ekaa kertaa koko urani aikana päätin osallistua.
Mä astuin sisään kuumaan ja pimeään klubiin, jossa soi paska musiikki aivan liian lujalla. Mä astuin sisään, vastaanotin muutamat hölmistyneet tervehdykset ja bongasin Hurahduksen, joka jäi tuijottamaan minua siinä tungoksessa. Sen suu levisi epäuskoiseen hymyyn ja se astui mua vastaan, levitti kätensä ja veti syliin, sellaiseen ikuisuushalaukseen, josta mä olen jo kuukausia haaveillut. Mä tunsin sen nuuhkivan mun hiuksia, se rutisti mua lujaa ja mä olin se, joka päästi irti ensin. Meidän ympärille kerääntyi liuta vastaavia teknikoita ja tuottajia, jotka hymyili korvasta korvaan, ne kertoi Hurahduksen tarkistaneen vähintään vartin välein, että onko multa tullut viestiä (se on se yhteyshenkilö, jolle mun olis pitänyt ilmoittaa, jos jotain olisi ollut vialla). Mä olin jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, mun päässä vielä pyöri sen halauksen tunne ja samalla mä kuitenkin tervehdin lämpimästi kaikkia ja kerroin asiallisesti mitä kaikkea oli tapahtunut töissä.
Joku ruuhka erotti meidät toisistamme ja mua halailtiin joka suunnasta. Jopa itse toimitusjohtaja oli kiitospuheestaan omistanut osan meikäläisen hommille, sääli, etten sitä kuullut. Mun käteen tuupattiin tuoppi jos toinenkin, mun omat tiimiläiset ympäröi mut niin tiiviisti, että se melkein jo alkoi ahdistaa. Ne itketti mua kertomalla, että olen paras pomo, mitä kuvitella voisi ja että minua kovasti rakastavat. Mä olin jotenkin niin pihalla, väsymyksestä ja joo, edelleen siitä halauksesta. Mut mä onnistuin rentoutumaan, onnistuin juttelemaan ihmisten kanssa, olemaan melkein oma itseni.
Jatkoillehan siitä piti lähteä, vaikka kotiinkin teki mieli. Mä istuin baarissa parinkymmenen testaajan kanssa ja pääsin juttelemaan monen sellaisen kanssa, joiden kanssa ei koskaan livenä ehditä. Mulla oli hauskaa, mutta mua samalla vaivas mua vastapäätä istuva Hurahdus, sitä on niin virittynyt siihen ihmiseen, että tietää sen liikeet, vaikka ei katsoisikaan. Me mentiin tupakoimaan pihalle ja kuinka ollakaan, siihen me jäätiin. Me juteltiin, me puhuttiin koko se homma siitä mun tiimiläisestä ja niiden suhteesta, ja se oli aivan kauhuissaan, että ei heillä mitään muuta ole kuin pientä flirttiä, että ei hän ikinä aloittaisi sen kanssa mitään. Hän oli pahoillaan siitä, että moinen sekaannus on aiheuttanut mun ja tiimiläisen välien rikkoontumisen ja puuskahti useaan otteeseen, että ei halua enää olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, kun se ei osaa olla liioittelematta kahta yhteistä lounasta parisuhteen aluksi. Se ei halua sitä ihmistä osastolleen, joten mä olen jumissa sen kanssa edelleen.
Me puhuttiin muustakin; entisistä ja tulevista, musiikista ja kuolleista rakkaista. Mä kavahdin sen halutessa halata mua taas, mä olisin nimittäin romahtanut sen käsiin siinä paikassa. En tiedä miksi, mä en kai vain halunnut enää päästää sitä fyysisesti lähelle, kun tarpeeksi lähelle en olisi kuitenkaan päässyt.
Jengin vähetessä me vaihdettiin vielä paikkaa jatkojen jatkoille ja siellä meitä olikin enää neljä. Yhdet vielä ja sitten pois. Mä kipusin taksiin ja suunnistin kotiin, jo taksissa mä huomasin tekstailevani sen ihmisen kanssa, sitä jatkuikin sitten pitkälle aamuun. Mä menin nukkumaan puoli viideltä ja aamulla sitten seitsemältä sorvin ääreen taas. Väsynyttä meininkiä, mutta helpottunutta ja vapautunutta. Mä tajusin kristallinkirkkaasti, että Hurahdus pitää minusta, mutta vain sillä ystävän tasolla. Se kunnioittaa mun ammattitaitoa ja arviointikykyä, nauttii mun huumorista ja hämmästelee ihmistaitojani. Sillä ei ole harmainta aavistustakaan mun todellisista tunteista sitä kohtaan, mikä on itse asiassa aika hassua. Ei se tyhmä ole, se ei vain ole virittäytynyt lukemaan ihmisiä kuten minä.
Perjantaina toimistolta poistuessani mulla oli ihan voittajafiilis.
Eilisen mä teinkin sitten taas aamusta iltaan töitä, koska eräs asia meni rikki jossain ja se vaikutti koko firman toimintaan. Mä sain oikein korkealta taholta jopa kiitosmeiliä, että säästin nopealla toiminnallani firmalta 100000 euroa. Ei sitä sillä lailla osaa ajatella, rahapuolelta, kun ajattelen lähinnä sitä asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta.
Olen niin väsynyt, niin lopen uupunut. Mä kelasin kohta hiippailla suihkuun ja yrittää unta. Ateenapäivämäärät on tälle vuodelle lyöty lukkoon, mikä ilolla todettakoon. Kaksi ja puoli viikkoa Ateenan aurinkoa ja kissoja. Siinä mulle palkintoa kyllin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti