En minä kuollut ole tai mitään, pikkuisen vain vetää hiljaiseksi tämä kaikki, elämä. Aamuisin töihin lähtiessä on pimeää, iltaisin sieltä palatessa vielä pimeämpää. Unettomuuskausi on niin paha, että en näe enää värejä, kaikki on tasaisen harmaata. Puheeni takeltelee ja aivoni jumittavat joissain pienissä asioissa niin, että pelkään sekoavani.
Suurissa asioissa ne eivät takeltele. Töissä pyöritän vaativia projekteja, kaiken sen olen tähän saakka pystynyt hoitamaan kunnialla. Koputan puuta, sillä pelkään, että joskushan sen herpaannuksen on tultava.
Piipahdin työmatkalla Moskovassa, mikä kammottava kokemus. Pidän suurkaupungeista, noin yleisesti ottaen, ja Moskova on taatusti juuri sellainen. Ihmislaatu tuolla Venäjän puolella on vain sellainen, että se jatkuva keski-ikäisten miesten ohittamaksi joutuminen ja muu naisiin suhtautuminen on mulle punainen vaate, ei vain mahda mitään. Olen aina ollut, lapsesta saakka, keskivertoa itsenäisempi ja jollain lailla aggressiivisempi kuin jonkun jossain joskus määrittelemä normi, sen vuoksi Moskova, sen kylmät ihmiset ja tärkeät miehet saivat aikaan jonkinmoisen inhoreaktion. Ehkä joskus uudestaan, paremmalla ajalla, ehkä ei.
Lontoonmatka lähestyy, sitä odotan jo kovasti. Se on siis lomaa, ei työtä.
Työkuviot ja niihin toivomani muutokset ovat niin pinnalla ajatuksissa, läsnä koko ajan, että en oikein osaa niitä sanoiksi purkaa ollenkaan. En muutenkaan jotenkaan osaa enää, tyhjentää ja purkaa ajatuksiani ja tunteitani samalla lailla kuin ennen. On hyvin mahdollista, että tämän blogin kohtalona on kuihtua pois, sillä mä koen jotenkin hirveän vieraana sen ajatuksen, että enää koskaan avaisin itseäni julkisesti ja niin kovin avoimesti. Mä en tarkoita tällä sitä, että olisin mitenkään poistamassa tätä blogia tai mitään, on vain todettava teille muutamille lukijoille, että joskus vain tuntuu vieraalta tämä, vaikka niin monta vuotta blogin kirjoittaminen oli mulle luonnollisinta maailmassa.
Mä menen suihkuun, mä menen tuijottamaan makuuhuoneeni kattoa, kunnes mä aamuyöllä nousen turhautuneena, kuolemanväsyneenä ja edelleen silmänräpäystäkään nukkumatta, keittämään kahvia ja taivastelemaan huomispäivän työmäärää.
Suurissa asioissa ne eivät takeltele. Töissä pyöritän vaativia projekteja, kaiken sen olen tähän saakka pystynyt hoitamaan kunnialla. Koputan puuta, sillä pelkään, että joskushan sen herpaannuksen on tultava.
Piipahdin työmatkalla Moskovassa, mikä kammottava kokemus. Pidän suurkaupungeista, noin yleisesti ottaen, ja Moskova on taatusti juuri sellainen. Ihmislaatu tuolla Venäjän puolella on vain sellainen, että se jatkuva keski-ikäisten miesten ohittamaksi joutuminen ja muu naisiin suhtautuminen on mulle punainen vaate, ei vain mahda mitään. Olen aina ollut, lapsesta saakka, keskivertoa itsenäisempi ja jollain lailla aggressiivisempi kuin jonkun jossain joskus määrittelemä normi, sen vuoksi Moskova, sen kylmät ihmiset ja tärkeät miehet saivat aikaan jonkinmoisen inhoreaktion. Ehkä joskus uudestaan, paremmalla ajalla, ehkä ei.
Lontoonmatka lähestyy, sitä odotan jo kovasti. Se on siis lomaa, ei työtä.
Työkuviot ja niihin toivomani muutokset ovat niin pinnalla ajatuksissa, läsnä koko ajan, että en oikein osaa niitä sanoiksi purkaa ollenkaan. En muutenkaan jotenkaan osaa enää, tyhjentää ja purkaa ajatuksiani ja tunteitani samalla lailla kuin ennen. On hyvin mahdollista, että tämän blogin kohtalona on kuihtua pois, sillä mä koen jotenkin hirveän vieraana sen ajatuksen, että enää koskaan avaisin itseäni julkisesti ja niin kovin avoimesti. Mä en tarkoita tällä sitä, että olisin mitenkään poistamassa tätä blogia tai mitään, on vain todettava teille muutamille lukijoille, että joskus vain tuntuu vieraalta tämä, vaikka niin monta vuotta blogin kirjoittaminen oli mulle luonnollisinta maailmassa.
Mä menen suihkuun, mä menen tuijottamaan makuuhuoneeni kattoa, kunnes mä aamuyöllä nousen turhautuneena, kuolemanväsyneenä ja edelleen silmänräpäystäkään nukkumatta, keittämään kahvia ja taivastelemaan huomispäivän työmäärää.
2 kommenttia:
Huh, aika kamalaa tuommoinen unettomuus. Puistattaa pelkkä ajatuskin, kun itse olen jo yhden unettoman yön jälkeen ihan toistaitoinen.
Et sä ole mitään uni-/nukahtamislääkkeitä ajatellut vai eikö auta?
Niin siis, äh, unohtui nyt nämä perusasiat kirjoittaa. Mulla ei toimi lääkkeet. Ei uni-, ei nukahtamis- eikä edes särkylääkkeet. Ei relaksantit, ei edes tippamorfiini. Ne ei tee mulle mitään. Mä voin vetää kymmenen Tramalia, mutta mitään ei tapahdu. Mä voin maata 12 tuntia morfiinitipassa ja mitään ei tapahdu. Mä voin syödä viisikymmentä unilääkettä ja korkeintaan mun pulssi nousee vähän.
Mulla testattiin unettomuuteen joskus sellaistakin lääkettä, joilla psykoosipotilas tainnutetaan. Psykoosipotilas saa 30mg, minä sain 45mg. Mitä tekee Lostis? Alkaa imuroida, tiskata ja hyppiä seinille, kuin ois akku ladattu.
Lähetä kommentti