Miten voi yhtäkkiä tulla niin elävästi mieleen se punatukkainen poika, raitisilman yliannostus, hämähäkin näköinen varjo seinällä ja puhtaat, tuoksuvat, kasvoille valuvat hiukset? Kaksikymmentä vuotta sitten, suunnilleen, puutalon yläkerta jossain Nurmeksessa? Öinen kävely Pelle Miljoonaa hyräillen, yhteen vedetyt patjat, joista vain toinen oli sinä yönä käytössä? Täydellinen hetki, kun huulet kohtaavat ja hengitys kiihtyy, juosten samaa tahtia sydänten kanssa?
Ei tämä ole nostalgiaa, mielestäni, vain joku mielen taantuma. Hänestä pidin valtavasti, hän oli liian kuuluisa ja eläväinen, mutta sitä olin silloin minäkin.
Joskus "entä jos" -ajatukset ovat ihan viihdyttäviä.
2 kommenttia:
Ihana pieni tarina, ajankuva. Kiitos sen jakamisesta.
Tykkään muistella hetkiä. Hyviä, sellaisia, joista miettii juuri tuota, entä jos. Elämä olisi niin monessa kohdassa voinut lähteä eri suuntaan... Silti on hyvä, tässä ja näin.
Parasta noiden hetkien muistelu on silloin, kun ne vain jostain pamahtavat mieleen, vaikka ei ole vuosikausiin uhrannut koko jutulle ajatustakaan.
Kiitos kommentista, Daria. <3
Lähetä kommentti