MY WAY

Olen aina inhonnut sita, kun joku sanoo minulle, mita minun pitaa tehda. Otetaan nyt vaikka tama loma. "Muistat sitten kayda sita ja sita taloa katsomassa." Miksi? Ma olen nahnyt sen jo. En aio kuluttaa kallisarvoista vapaa-aikaani kiertamalla tuijottamassa samoja nahtavyyksia, kuin jo joskus ennenkin, muinoin ensimmaisella Barcelonan matkallani.

Jos jengi tietaisi, kuinka vahan ma olen tehnyt talla lomalla, moni kauhistuisi. Etta toinen vain matkustaa Barcelonaan, joka on sentaan muodin, arkkitehtuurin ja ties-minka-kaiken-muunkin mekka, mutta hengaa silti vain kotikulmillaan?! Eihan semmoinen nyt kay painsa! Ma kysyn: miksi ei. Ma olen vasynyt, ma olen nukkunut huonosti taas monta kuukautta, korkeintaan kaksi-kolme tuntia yossa. Ma olen nahnyt ne tarkeimmat nahtavyydet jo. Ma rakastan miihailla taalla Santsin ja Hostafrancsin tienoilla, ma kahvittelen pitkaan ja huolella, ma yritan levata. Ma en tahdo ravata ruuhkametrossa ja Sagrada Famiglian uuvuttavassa tungoksessa, ma en pida La Ramblan seudusta ja Tibadabolle kiipeaminen ei tassa fyysisessa kuosissa vain onnistu.

Ma olen nauttinut joka hetkesta, syonyt tomaatteja ja persikoita, kun semmoisia herkkuja en Suomessa voi syoda. Ma olen ollut illat kotona kissojen kanssa, juonut kahvia ja miettinyt ja ollut miettimatta elamaani.

Huomenna ma silti aion lahtea pikkuisen tuonne Catalunyan suuntaan, kauemmas mukavuusalueeltani, ja muutaman tietyn valokuvan otettuani palaankin pikavauhtia Espanyalle ja kiipean omaan suosikkipaikkaani. Se on mun shamaanipaikka, mun rauhoittumispaikka. Kotiin aion silti kulkea Hostafrancsin torikojujen ja kauppahallin kautta, ties vaikka sielta osuisi joku tuliainenkin matkaan. Magneetti, ehka, niitahan ma tykkaan paikoista kerata.

Aika minunlainen loma, tallainen.