Vietin eilisen Meilahden päivystyksessä. Yhdeksän ja puoli tuntia kokeita ja tutkimuksia, mutta enemmän odottamista. Verikokeita, sydänfilmejä, viipalekuvausta, ultraa, you name it. Mitään ei löytynyt. Ei niin kerta kaikkiaan mitään. Tavallaan tietenkin se on hyvä, että nyt tiedän sydämen olevan kunnossa, mutta samaan aikaan tuo on pahin mahdollinen tulos. Koska nyt joudun aloittamaan alusta. Syyn tähän kaikkeen on löydyttävä jostain muualta. Epätietoisuus luo epätoivoa.
Mietin, mistä johtuu vastenmielisyyteni mennä lääkäriin. Olen miettinyt, että voiko se johtua siitä, etten halua olla vaivaksi? Pelkään olevani lääketieteen ammattilaisten vinkkelistä katsottuna valittaja. Sellainen, joka kyntensä katkaistuaan valittaa siitä puoli päivää. Tiedän, etten ole, tiedän, että olen sietänyt ja kestänyt asioita, joita moni ei. Mutta mikä siinä on, että minua hävettää ja pelottaa mennä kertomaan vaivoistani?
En tiedä. Nyt aion puskea tämän työpäivän läpi silkalla uhmalla, sitten pääsen vapaan viikonlopun viettoon. Elämälle kiitos siitäkin vähästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti