Hurmaavan viikonlopun jälkeen on hyvin angstista palata kustannuspaikalle tekemään iltavuoroviikkoa. Viikon kruunaa tietenkin vielä lauantaityövuoro, ettei totuus unohtuisi.
Perjantaina mä tapasin Atlantin ekaa kertaa ikuisuuksiin. Mä hukuin sen silmiin ja lämpimään syliin, se höpötteli mukavia suoraan mun korvaan ja suuteli mun hiuksia ja poskia. Mä olen kaivannut sitä, sen näkemistä, sitä tunnetta, jonka se minussa saa aikaan. Mä en odota enkä toivo mitään, mutta mä nautin joka hetkestä täysillä.
Lauantaina mä tapasin rakkaita, me juteltiin paljon ja naurettiin enemmän. Lelu oli kaunis ja hauska, jotenkin vapautunut taas, kun Hatun toipuminen edistyy niin hyvää vauhtia. Hatulta on poistettu hengitysputki, joten hengittelee itse ja saa jopa syödä ja juoda. Emme vieläkään uskalla uskoa, mutta pienesti silti jo toivoa.
Eilen kävin pitkästä aikaa syömässä Siskopienen kanssa. Meillä oli niin hauskaa, että nauroimme taas vedet silmissä huonoja juttujamme. Perustimme mm. Irti mun huumeista ry:n, joka järjestää Puhdas lusikka lapselle -konsertin... Huoh, ei näitä meidän juttuja voi pitää edes hauskoina tällä tavalla kirjoitettuna, se on niin eri asia olla siinä naamakkain ja nauraa ja hysterisoida.
Tänään tosiaan ei ole niin hyvä fiilis, koska Ylipäällikkö on taas huonolla tuulella ja töitä on niin paljon, ettei ehdi kissaa sanoa. Well, päivä kerrallaan, eihän kukaan muuta voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti