AION UNELMOIDA LÄPI ELÄMÄN

En minä kuollut ole tai mitään, pikkuisen vain vetää hiljaiseksi tämä kaikki, elämä. Aamuisin töihin lähtiessä on pimeää, iltaisin sieltä palatessa vielä pimeämpää. Unettomuuskausi on niin paha, että en näe enää värejä, kaikki on tasaisen harmaata. Puheeni takeltelee ja aivoni jumittavat joissain pienissä asioissa niin, että pelkään sekoavani.

Suurissa asioissa ne eivät takeltele. Töissä pyöritän vaativia projekteja, kaiken sen olen tähän saakka pystynyt hoitamaan kunnialla. Koputan puuta, sillä pelkään, että joskushan sen herpaannuksen on tultava.

Piipahdin työmatkalla Moskovassa, mikä kammottava kokemus. Pidän suurkaupungeista, noin yleisesti ottaen, ja Moskova on taatusti juuri sellainen. Ihmislaatu tuolla Venäjän puolella on vain sellainen, että se jatkuva keski-ikäisten miesten ohittamaksi joutuminen ja muu naisiin suhtautuminen on mulle punainen vaate, ei vain mahda mitään. Olen aina ollut, lapsesta saakka, keskivertoa itsenäisempi ja jollain lailla aggressiivisempi kuin jonkun jossain joskus määrittelemä normi, sen vuoksi Moskova, sen kylmät ihmiset ja tärkeät miehet saivat aikaan jonkinmoisen inhoreaktion. Ehkä joskus uudestaan, paremmalla ajalla, ehkä ei.

Lontoonmatka lähestyy, sitä odotan jo kovasti. Se on siis lomaa, ei työtä.

Työkuviot ja niihin toivomani muutokset ovat niin pinnalla ajatuksissa, läsnä koko ajan, että en oikein osaa niitä sanoiksi purkaa ollenkaan. En muutenkaan jotenkaan osaa enää, tyhjentää ja purkaa ajatuksiani ja tunteitani samalla lailla kuin ennen. On hyvin mahdollista, että tämän blogin kohtalona on kuihtua pois, sillä mä koen jotenkin hirveän vieraana sen ajatuksen, että enää koskaan avaisin itseäni julkisesti ja niin kovin avoimesti. Mä en tarkoita tällä sitä, että olisin mitenkään poistamassa tätä blogia tai mitään, on vain todettava teille muutamille lukijoille, että joskus vain tuntuu vieraalta tämä, vaikka niin monta vuotta blogin kirjoittaminen oli mulle luonnollisinta maailmassa.

Mä menen suihkuun, mä menen tuijottamaan makuuhuoneeni kattoa, kunnes mä aamuyöllä nousen turhautuneena, kuolemanväsyneenä ja edelleen silmänräpäystäkään nukkumatta, keittämään kahvia ja taivastelemaan huomispäivän työmäärää.

BOULEVARD OF BROKEN DREAMS

Sitä ihminen on joskus erikoisissa tilanteissa. Niin nytkin. Onnistuneen kokouksen päätteeksi hiihtelin laimeassa tihkusateessa hotelliin tässä kaupungissa, joka on nimeltään Tampere. Mua väsyttää, mutta onneksi kahvia voi ostaa. Näin teinkin, joten kohta mä hypin seinille sen avulla.

Mulla on tänään mahdollisuus tavata ensimmäistä kertaa elämässäni Vintti. Mitähän me ollaan, seitsemän vuotta vissiin jo seurattu toistemme elämää ensin pelkästään blogien, sittemmin myös sähköpostien ja Facebookin avulla. Sielun sisareutta on monenlaista, tämä on ollut instant attraction ja instant sisterhood. Mä odotan kohtaamiselta yhtä asiaa: lujaa halausta, jolla voin kertoa hänelle, kuinka paljon olemassaolonsa on minulle aina merkinnyt.

Tampereella aion viihtyä ainakin lauantaihin ellen jopa sunnuntaihin saakka. Sunnuntaille asti on hotelli maksettu, mutta lauantaina olisi Helsingissä ystävälleni järjestämät 30-vuotisjuhlat. Onnellinen on se, jolla on monta paikkaa, minne mennä, monia ihmisiä, joita niissä paikoissa tavata. Hämmentynyt on se, joka ei tiedä mitä haluaisi tehdä, minne mennä ja tahtoisi oikeastaan ihan siellä sisimmässään vain mennä kotiin ja pysyä siellä yksinään. Remind you of anyone?!

Minä nostan katseeni tästä ruudusta ihan kohta, ihan kohta, ja sitten pitäisi lähteä tuonne elämään, näin minä olen tämän ymmärtänyt.

Ihanaa kaikkea, rakkaat lukijat, mulla on nyt vapaata.

BLACK HOLE SUN

Minä kuuntelen koneitani, läppäriä pesukonetta ja astianpesukonetta. Minä kuuntelen tuulta ja sadetta ja oman sydämeni turhan kiihkeää rytmiä. Minä pyyhin poskiltani hiljaisia kyyneleitä ja mietin tätä syksyä, luopumisen aikaa.

Minun jalkojani vaivaa lähtemisen kaipuu, ne suorastaan janoavat pitkiä vaelluksia jonkin kaupungin kaduilla. Minua odottaa Lontoo, mutta kahden kuukauden päästä vasta.

Minun on vaikea hengittää, kuin rintakehän päällä istuisi elefantti. Minun vatsani on kipeä ja kireä, minä jännitän jotain ja samalla en piittaa mistään.

Minä käyn suihkussa, minä juon kahvia, käyn nukkumassa hetken ja menen töihin. Minä toimin automaattiohjauksella ja samalla kuuntelen, kun sisälläni joku kirkuu.

Minä olen lokaa ja kuita.

GONE INSIDE THE ZERO

Tämä kirjoittaminen on taas kovasti ruosteessa. Ajatuksia tässä päässä kiertää ja pyörii enemmän kuin keskikokoisessa tivolissa, mutta mitään järkevää en oikein pysty pukemaan sanoiksi.

Asioita tapahtuu, tilanteet muuttuvat. Tunteet heittävät häränpyllyä enkä pysy itsekään kartalla niistä.

Olen lyhytsanainen tänäänkin, sillä kun en pysty kykenemään, menen helposti sanojen karuselliin, pyöritän niitä sanomatta mitään. En halua tehdä niin nyt, sillä karusellikirjoittaminen saa minut itsenikin yhä enemmän sekaisin.

Etsin työpaikkaa. Etsin asuntoa. En ole vielä päättänyt maata, jonne olen muuttamassa, mutta eiköhän se tässä aukea.

Kiirettä mulla ei ole. En halua huonoon työpaikkaan, nyt kun on se maailman paras, johon verrata. Pois silti haluan, on aika.

Aika laulaa, tanssia ja kasvaa.

LOST IN THE SUPERMARKET

Haistan piipputupakan, vaikka semmoista ei tässä huushollissa ole koskaan ollut. Pääni painaa tonnin ja joka yskäisyllä suuhun nousee paksua limaa, joka on vallannut ruumiini. Syön kolmatta antibioottikuuriani ja nukahtelen omituisiin asentoihin tunniksi kerrallaan. Herättyäni mä juon jotain, otan lääkkeitä ja vaivun takas johonkin ihme horrokseen.

Mä olen kai ollut aika kipeä tässä. Mä kyllä voin jo paremmin, mutta mä tulen myös mökkihöperöksi. Mä en ole puhunut kenenkään kanssa moneen päivään, mun on välillä sanottava itsekseni jotain ääneen, jotta mä varmistun siitä, että mulla on vielä ääni.

Mun pitäisi ostaa lentoja, hotellimajoituksia eri kaupungeissa ja mä mietin, että miten nämä kaikki nyt minun kontolleni ovat tulleet, en ole tätä tehtävää itselleni halunnut. Mä en edes tahtoisi lähteä niihin paikkoihin, joihin olen nyt jotenkin kovasti menossa, enkä mä tiedä sitäkään, miten tässä näin on käynyt.

Toivoisin voivani mennä jo takaisin töihin ja löytää arkeni ja itseni.

IT APPEARS THAT THE PARTY IS OVER

Blogi meni jotenkin jäihin, kun palasin kotiin. Mulle tapahtui ikävä juttu siellä, viimeisenä päivänä multa varastettiin lompakko. Harmitti, koska olin just nostanut paljon rahaa automaatilta, ajatuksella, että ostan itselleni yhdet ihanat löytämäni kengät, tuliaisia ystäville ja muutenkin elän sillä käteisellä monta monituista päivää. No, onneksi ei ollut mitään henkkaria lompakossa, mutta hirveä vaiva se oli uusia pankkikortit ja muut.

Viimeinen viikko Ateenassa oli muutenkin jotenkin outo. Mun ystävä lensi sinne ja viipyi lauantai-illasta torstaihin. Me on reissattu yhdessä ennenkin, mutta vain Suomessa. Ateenassa oli yli 40 astetta lämmintä koko ajan, sen lisäksi sadan tienoilla huiteleva kosteusprosentti teki omat jekkunsa, eli se lämpötila tuntui joltain viideltäkymmeneltä. Se tarkoittaa sitä, että kotihommat (imuroinnit, tiskaamiset, pyykinpesut, you name it) ovat todella raskaita, sitä ei tarvitse kuin sormeaan liikauttaa, niin hiki virtaa ohimoilta juoksevana norona. Hommat on kuitenkin aina hoidettava, siksihän sinne on koti- ja kissavahdiksi pyydetty, että luotetaan kämpän olevan ojennuksessa ja kissojen myös. Se ei ollut mulle ongelma, mutta ystävä tuntui toivovan jonkinlaista täysihoitoa, istui parvekkeella nautiskelemassa, kun minä imuroin ja pesin lattioita. Kireyttähän tommonen aiheuttaa, väkisinkin, joten en nauttinut yhdessäolosta juurikaan.

Näin jälkikäteen voi onneksi sanoa, että muistot lomasta ovat kuitenkin hyvät, oli ihanaa päästä muualle täältä Helsingistä.

Arki alkoi vauhdikkaasti, kuinkas muuten, töissä pukkaa projektia ovista ja ikkunoista, oli tiimibilettä ja läksiäistä niin, että joutui jopa itkemään yhden tiimiläisen kaulassa roikkuen. Tulee niin hirveä ikävä, porukka on ollut mahtavinta ikinä. Huomisaamuna sitten alkavat haastattelut taas, pitäisi 4-5 uutta työntekijää löytää.

Mukavaa sekin olisi, muutoin, mutta Shitsvillen kauan kadoksissa ollut ystävä, keuhkoputkentulehdus, on lyöttäytynyt kylään. Johan siitä menikin lähes vuosi, edellisestä. Nyt on vain niin onnettomasti, että asumassani talossa, samassa kerroksessa, on ilmeisesti ollut vesivahinko. Kämppää ja rappukäytävää rempataan, niin meikäläisen allergiat ja astma eivät vain yksinkertaisesti noiden homeitiöiden kanssa pärjää. Välittömästi pamahtivat keuhkot. Nyt mietin, että kustantaako joku mulle tilapäismajoituksen, kun pystyn todistamaan syy-yhteyden. Pitänee ottaa selville remontin kustantavan vakuutusyhtiön tiedot ja ilmoittaa, että näin on marjat.

Vaan kun jaksu, se kuuluisa jaksu nyt vain loistaa poissaolollaan. En minä kipeänä jaksa riehua itselleni oikeuksia.

GEORDIE IN WONDERLAND

Nyt se on tehty, käyty viimeisen kerran hammaslääkärissä tämän reissun aikana. (Koputan puuta.) Olen niin onnellinen! Kärsimys oli valtaisa, mutta nyt saan aloittaa sen varsinaisen lomani sitten. Ja sitä on täällä vielä viikko jäljellä! Josko saisin jonain päivänä jopa mentyä syömään jonnekin, hah, kertaakaan en ole vielä varsinaisesti ruokaa täälläoloaikana syönyt. Yhtenä isona syynä on ollut tuo suu, ei ole yhtään pystynyt edes ajattelemaan pureskelua. Toinen syy on ollut kuumuus. Yli neljässäkymmenessä asteessa ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu. Jääkaapissa olen pitänyt isoa kannullista vettä, johon olen sitten leikannut sitruunansiivuja. Yksinkertainen on joskus vaan niin parasta!

Mä ajattelin jakaa kanssanne nyt kaikkein iloisimman Ateenauutiseni: Mulla on omat nilkat. Mä tiedän, kuinka hullulta se kuulostaa, mutta mä olen kertakaikkisen rakastunut mun omiin nilkkoihini. Mä en nähnyt niitä turvotuksen alta moneen vuoteen ja nyt, kilpirauhaslääkityksen alettua pikkuhiljaa toimia, mulla on omat nilkat. Se on upeaa! Käveleminen ei satu jalkoihin! Mä todella toivon, että ymmärrätte, kuinka iso asia tämä mulle on.

Mä hiippailen suihkuun, letitän märät hiukset ja menen parvekkeelle nauttimaan sitruunavettä ja Ateenan ilmaa, joka on kuin linnunmaito. Mä niin rakastan tätä paikkaa.

MIKÄ ON SUN TAIVAS?

Mulla on pahanlainen lorvikatarri ja siihen liittyvä määrittelemätön ahdistus. Ei pitäisi, niin, kun on lomalla ja vieläpä Ateenassa, mutta minkäs teet. On kuuma ja väsyttää. Kissojen touhut huvittavat, mutta ensimmäistä kertaa varmaan koko elämäni aikana mua harmittaa, että mulla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa tämä kaikki.

Niin, luitte aivan oikein. Mulla on yksinäinen olo. Missään tapauksessa en tarkoita, että jotain miespuolista henkilöä olisin elämääni vailla, en, vaan ihan vain ystävää. Yhden työkaverin piti tulla nyt täksi viikonlopuksi tänne, mutta se suunnitelma valitettavasti kariutui. Olisi helpottanut, tätä outouden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Mä tarkoitan tässä nyt nimenomaan jakamista: hassuja juttuja ei ole yhtä kiva nauraa yksin, kuin jonkun muun kanssa. Älkää käsittäkö mua väärin, mä rakastan yksinolemista ja elämistä edelleen ihan yhtä paljon kuin aina, joskus vain reilu viikko tapaamatta ketään tuntuu aika pitkältä ajalta.

Mutta sähän olet yhdessä maailmankaikkeuden hienoimmista kaupungeista, mene ulos bilettämään tai biitsille, mä kuulen joidenkin sanovan. Mä en ole bilettäjä- enkä biitsityyppiä, sorry. Mä kuuntelen parvekkeella, kuinka joku soittaa kaihoisia bluessäveliä saksofonilla ja joku toinen säestää kitaralla. Mä harmittelen, ettei mulla ole fonia täällä, sillä ehkä joku sanatonkin duetto kohottaisi mieltä.

Tiistaina menen taas hammaslääkäriin. Musta vähän tuntuu, että tästä tulee niin pitkäksi aikaa hirveä riesa, kunnes joku suostuu tuon hampaan ihan tyystin vetämään irti. Tämä ei ole mun taivas.

LOVE HURTS

Hammassärystä huolimatta ei voi olla kauhean masentunut, kun seuraa viiden kissan touhuja hikisen kuumassa kämpässä. Yksi piiloutuu sohvan suojakankaan alle ja toinen hyppää pahaa aavistamatta samaiselle sohvalle. Takaa-ajohan siitä syntyy, riehuvat kaksi sekuntia ja päättävät sitten pestä nuolemalla toistensa naamat.

Kävin eilen illalla hammaslääkärissä ja tänä iltana menen uudelleen. Vielä pari käyntiä sen jälkeenkin on luvassa, ei tämä juurihoitosekoilu ihan helppoa ja yksinkertaista ole. Tämäniltaisen käynnin jälkeen tosin säryn pitäisi olla historiaa, näin minulle lupasi kiltti hammaslääkärisetä.

Tajusin tuossa parvekkeella lekotellessani (tunnustan, luin työsähköposteja), että mullahan on joka tapauksessa vielä kaksi kokonaista viikkoa edessäni täällä. Jos illan lääkärikäynti on tuloksekas, ei mikään estä loppulomaani olemasta ihan täydellinen. Ja sitäpaitsi, tärkeänä kuriositeettina mainittakoon, että juurihoito ja hammashoito ylipäätään on täällä hyvin korkealaatuista ja Suomen hintoihin verrattuna jopa edullista. Mun neljä hoitokäyntiäni, joihin siis sisältyy mm. paikan poisto, hampaan tyhjennys, sterilointi, juuren poisto, hampaan täyttö ja uusi paikkaus, tulevat maksamaan yhteensä 200 euroa. Suomessa saisin Kelakorvaukset huomioon ottaen pulittaa tuplasti tuon hinnan.

Ehkä on siis vain hyväksi, että tuo tulehdus puhkesi täällä. Asioilla on puolensa. Vaan nyt taitaa olla aika mennä keräämään parvekkeen tomaattisato ja tehdä lounaaksi hieman salaattia. Ateena, my love.

DESPERADOS

Ateena, +37 astetta, viisi kaunista kissaa, kahvia ja jumalainen kämppä. Kaikki olisi siis täydellistä, niin täydellistä, mutta... Joo, ainahan jotain pitää tapahtua. Mä kävin joitakin viikkoja sitten siis hammaslääkärissä ja nyt matkalla, itse asiassa lentokoneessa, mun suu alkoi tuntua jotenkin oudolta. Mä kelasin, et oonkohan taas harjannut hampaat liian kovaa, joskus on semmosta taipumusta ja siitä saa vain ikenensä kipeiksi. Vaan joo, kotimatka lentokentältä kämpille sujui hyvin, mua jotenkin jopa nauratti se, kuinka varmasti sitä marssi metrosta toiseen ja otti omalta pysäkiltä oikean suunnan. Hiki virtasi pitkin kasvoja (mä en tunne ketään, joka hikoilisi kasvoistaan yhtä paljon kuin minä) ja lentolaukku oli kevyt vetää. Kämpillä mä tein kaikkia aloilleenasettumispuuhia, join litran vettä, keitin kahvia, istuin parvekkeella. Suu alkoi tuntua yhä oudommalta, sinne sattui, mut särkyä ei pystynyt mitenkään paikallistamaan. Kuin koko oikea puoli (se, mistä se hammas pari viikkoa sitten hoidettiin) ois ollut tulessa. No, mä kelasin, että toivottavasti tää menee ohi.

Ei mennyt. Valvoin koko yön marssien edestakaisin kämpässä, iskin jääpalapussia poskeen ja uikutin. Mä tosiaan kirjaimellisesti uikutin. Kipu oli niin kova, etten ole koskaan semmoista tuntenut.

Onneksi nyt on vähän parempi olo. Siis ei, ei toi särky ole mennyt ohi, mutta ei se onneksi ole lähellekään sellainen kuin tuona ekana yönä. Huomenna liksapäivä, taitaa mennä kaikki rahat juurihoitoon jossain ateenalaisessa kidutuspenkissä.

Hyvää lomaa vaan täältä tähän.

CASINO BAY

Kolme työpäivää edessä, enää vaivaiset kolme, sitten pääsen astumaan koneeseen ja lennähtämään kesään! Olen riehunut duunissa vuoden nyt siihen malliin, että tuo reilun kolmen viikon mittainen paussi tulee todelliseen tarpeeseen. Minusta tuntuu, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että olen todella lomani ansainnut.

Tänään hypin lennossa roolista rooliin; kehittäjän, kouluttajan, asiantuntijan ja koordinaattorin kautta legal assistentiksi. Joskus se naurattaa, oma roolini tuolla, että miten sitä onkaan tuossa kaikessa kuin kotonaan ja samaan aikaan sitä haluaa enemmän, vieläkin enemmän. Mä tiedostan omat puutteeni liiankin selvästi, mutta jollain tasolla, jotenkin, on hyvä mieli ja onnistunut olo.

Mun pitäisi aloittaa pakkaamisen miettiminen, eli katsoa, mitä kaikkea pitää pestä ennen reissua, mutta mä olen niin uskomattoman, pohjattoman väsynyt, että kaikki tuo käytännöllisyys taitaa suosiolla jälleen kerran siirtyä ihan viime hetkille. Deadline on paras motivaattori?

JUST ANOTHER SONG ABOUT SOMEONE

Hei minne nää menee, päivät, viikot, kuukaudet, jopa kokonaiset vuodenajat?! Kaksi viikkoa kesälomaan ja ulkona näyttää täysin syksyiseltä, kuin pitäis aamuksi maiharit ja nahkatakki kaivaa esille, miettiä, mihin laittaa hiukset kun sataa.

Vaan menkööt minne vain, loppukoot vaikka koko ajan kulku missä kohtaa tahansa, nyt mä voin sanoa, että kyllä kannatti. (Hei 13-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloin, kun kaulavaltimo auki veivattiin! Hei 14-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloinkaan, kun vedettiin 300 unilääkettä ja työnnettiin rikottu viinipullo kaulasta sisään! Hei...)

Uutta ylennystä pukkaa syksyllä. Johtoryhmän päätöksellä myös muita isoja asioita, niin isoja, etten vielä niistä mitään ymmärrä. On opiskeltava ja tutkittava asioita, on opittava ja sisäistettävä paljon, koska enhän minä koskaan ole tällaisessa tilanteessa ollut. Nautin joka hetkestä, vaikka uutta julkaisua pukkaa ulos ovista ja ikkunoista ja se tietää työtunteja työtuntien perään. Mä teen, mä sekoilen väsymyspäissäni, mutta mä saan aikaan.

Ja lomaan on tosiaan vain kaksi viikkoa enää. Mä rakastan mun elämää.

LEARNING TO FLY

Satuin oikeaan aikaan pihalle.

ANYWAY BUT MAYBE

Heinäkuu. En tajua, minne ja miten kesäkuu katosi. Ei täällä ainakaan kesältä ole juuri tuntunut, kesäkuu viileine ja sateisine päivineen saikin mennä, jos ei sillä ollut muuta annettavaa.

Heinäkuu on kuitenkin kesäkuukausi, eikö niin? Miksi mulla on syksyisen alakuloinen olo? Jollain lailla tämä menee nyt ihan väärin.

Pitämäni puolentoista viikon kesäloma on muisto vain. Se ei riittänyt, se ei vain nyt yksinkertaisesti riittänyt nollaamaan. Olen stressaantunut ja pihalla, minua väsyttää niin, että voisin vain viettää neljä päivää kääntyillen sängyssäni. Mä ajattelen alkavaa viikkoa ihan kauhulla, julkaisutahti alkaa olla sellainen, että on roudattava yöpymiskamppeet messiin toimistolle. Samaan aikaan entiset ystävät mankuvat kissavahdiksi, vaikka seinänaapurissaan asuu täysin kykenevä ystävä. En osaa koskaan sanoa ei, mutta tällä kertaa aion yrittää. En voi revetä joka suuntaan, alan pikkuhiljaa tajuta sen.

En tiedä miksi olen haikea ja vaikea. Haluaisin viettää tänä kesänä yhden sellaisen päivän, jolloin vatsaan koskisi vain ja ainoastaan nauramisen takia.

BREAKEVEN

Arki on palannut Shitsvilleen aika rysähtämällä, ei mitään pehmeitä laskuja vaan välittömästi maanantaina hammaslääkäriin hirveän säryn kourissa. Kahden hampaan hyvin ahtaassa välissä ollut paikka oli päättänyt jäädä historiaan ja sen uudelleenpaikkaus olikin sitten varsinainen tivoli. Kivulias tivoli, mikäli tällainen hämärä käsite minulle nyt sallitaan.

Tänään pääsin kumminkin kustannuspaikalle, hirmuisen ihania ihmisiä halaamaan. Ja voi pojat, kuinka minä halasinkaan. Varmaan nelisenkymmentä ihmistä tuli rutistettua pahki. Sähköpostin kahlaaminen loman jälkeen ei ole mitään herkkua, vaikka on koko Barcelonan matkan ajan käynyt sitä päivittäin harventamassa... Varmaan menee vielä huominen päivä siinä hommassa. Sain kuitenkin hieman yllättävästi muutakin aikaan, aika monta raporttia ja koostetta ja muuta. Olen tyytyväinen, olen onnellinen, olen vain niin saatanan väsynyt.

Kyllä, unettomuus on paras ja ikuinen ystäväni.

Päässä soi biisi, josta haluan äänittää oman versioni niin pian kuin mahdollista. Puolet aivoista on vielä Barcelonassa, loppupuolikkaasta puolet sovittaa biisiä ja puolet haluaa mennä nukkumaan. Parastahan tässä on se, että tätä kaikkea voi tehdä samaan aikaan!

SMALL BLUE THINGS

Niin se vain menee, kaikki loppuu aikanaan ja nyt loppumassa on tama reissu. Mulla on ollut ihana paiva, enka malta ollenkaan menna nukkumaan, kun tiedan, etta aamulla on kannettava kamat jollain lailla jonnekin, mista loytaa taksin. Haha, ei mulla kamaa ole enempaa kuin tullessanikaan, jotenkin vain kaikki tuntuu nyt raskaammalta.

Kotiinpaluu on monella tapaa kylla hienokin juttu. Mulla on ikava... (huoh, anteeks) toihin! Tyokavereita ja sita fiilista siella. Lisaksi on mukavaa nukkua omassa sangyssa, senhan me kaikki tiedamme.

Tanne jaa taas kerran paljon nahtavaa, joten onpahan hyva syy tulla uudelleen. Rakas Barcelona, kiitos.

MY WAY

Olen aina inhonnut sita, kun joku sanoo minulle, mita minun pitaa tehda. Otetaan nyt vaikka tama loma. "Muistat sitten kayda sita ja sita taloa katsomassa." Miksi? Ma olen nahnyt sen jo. En aio kuluttaa kallisarvoista vapaa-aikaani kiertamalla tuijottamassa samoja nahtavyyksia, kuin jo joskus ennenkin, muinoin ensimmaisella Barcelonan matkallani.

Jos jengi tietaisi, kuinka vahan ma olen tehnyt talla lomalla, moni kauhistuisi. Etta toinen vain matkustaa Barcelonaan, joka on sentaan muodin, arkkitehtuurin ja ties-minka-kaiken-muunkin mekka, mutta hengaa silti vain kotikulmillaan?! Eihan semmoinen nyt kay painsa! Ma kysyn: miksi ei. Ma olen vasynyt, ma olen nukkunut huonosti taas monta kuukautta, korkeintaan kaksi-kolme tuntia yossa. Ma olen nahnyt ne tarkeimmat nahtavyydet jo. Ma rakastan miihailla taalla Santsin ja Hostafrancsin tienoilla, ma kahvittelen pitkaan ja huolella, ma yritan levata. Ma en tahdo ravata ruuhkametrossa ja Sagrada Famiglian uuvuttavassa tungoksessa, ma en pida La Ramblan seudusta ja Tibadabolle kiipeaminen ei tassa fyysisessa kuosissa vain onnistu.

Ma olen nauttinut joka hetkesta, syonyt tomaatteja ja persikoita, kun semmoisia herkkuja en Suomessa voi syoda. Ma olen ollut illat kotona kissojen kanssa, juonut kahvia ja miettinyt ja ollut miettimatta elamaani.

Huomenna ma silti aion lahtea pikkuisen tuonne Catalunyan suuntaan, kauemmas mukavuusalueeltani, ja muutaman tietyn valokuvan otettuani palaankin pikavauhtia Espanyalle ja kiipean omaan suosikkipaikkaani. Se on mun shamaanipaikka, mun rauhoittumispaikka. Kotiin aion silti kulkea Hostafrancsin torikojujen ja kauppahallin kautta, ties vaikka sielta osuisi joku tuliainenkin matkaan. Magneetti, ehka, niitahan ma tykkaan paikoista kerata.

Aika minunlainen loma, tallainen.

SPANISH HARLEM

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, mita Barcelonassa rakastan eniten. Tuoksuja ja aania. Tama kaupunki on niita taynna, aistini ovat ylitsevuotavan hereilla. Toisin kuin aivoni ja ruumiini, en muista milloin olisin ollut nain vasynyt. Viime yona nukuin kylla pikku patkissa ainakin kolme tuntia, mutta tassa tilassa se nyt vain ei riita.

Asuttamani koti on todella kiva, tilava ja kodikas. Kissat ovat kovin hiljaisia, nukkuvat paljon ja viihtyvat ihan omissa oloissaan, ovat sen verran vanhempia kissakansalaisia, etta rajujen ja aanekkaiden leikkien vuodet ovat jo auttamattomasti takana pain. En valita sita, silla Ateenassa on sitten viisi riehujaa vastassa!

Ulos, katsomaan, haistelemaan ja kuuntelemaan tata ihanaa kaupunkia!

HALO

On niin aikaista, että voisi olla vielä myöhä. Muutaman hassun tunnin nukuttuani olen valmis astumaan ulos ja asettamaan kompassini kohti Barcelonaa. Olen väsynyt, todella väsynyt, mutta ehkä Katalonian lempeä ilmasto ja huumaavat tuoksut saavat minut hereille. Laukku on pakattu (ts. sinne on heitelty muutama vaatekappale ja hirveä läjä lääkkeitä), kämppää on vähän siivottu barcelonalaisasukkaille. Ah, viikko siellä, itsekseni, kissoja silitellen ja toivottavasti välillä nukkuen.

Voikaa hyvin, viikko hurahtaa nopeammin, kuin uskallan ajatellakaan.

NEVER ENOUGH

Voi elämä, miten voi olla ihmisellä fyysisesti huono olo. Mä jotenkin kai sisuunnuin edellisestä merkinnästäni ja otin asiakseni mennä lääkäriin noiden kilpparihommien kanssa. Maanantaina verikoe ja perjantaina lääkäri. Arvot eivät olleet nousseet yhtään, ne olivat päinvastoin vähän laskeneet. Lääkeannos päätettiin tuplata saman tien ja siitäkös kroppa innostui. Vatsa on ollut sekaisin ja kipeä, sydän yrittää rytmihäröillä ja muutenkin on ollut vaikeaa. Selkäni ja hartiani ovat myös niin jumissa, että tänään hierojalla käytyäni olen kärsinyt niin hirvittävästä päänsärystä, ettei pahemmasta väliä.

Vaan samaan aikaan moisia valitellessani mulla on ilo kertoa, että Barcelonan matkaan on enää puolitoista viikkoa. Mä en oikein osaa muuta ajatellakaan, mikä on jotenkin hassua. Töissäkin puolet päivästä meni hysteeriseen kikattamiseen ja toinen puoli Barcelona-ajatuksiin. Ei kovin tuottavaa, mutta hei, kyllä mä hommani sain hoidettua silti. Nautin siitä, että kesäduunarit ovat oppineet hommansa ja mä voin tehdä sellaisia hyvin lyhyentuntuisia kahdeksan tunnin päiviä.

Henkinen olo on siis mitä parhain, fyysisistä epämukavuuksista huolimatta.

Mietin pakkaamisia, siivoamisia, lakanoita ja pyyhkeitä. Mietin matkustamista, työtä, ystäviä ja varsinkin niitä työystäviä. Toivon, että tämä korttitalo on liimattu todella tukevaksi, sillä mä en halua milloinkaan luopua tästä tunteesta. Tunteesta, että olen riittävän hyvä.

BEST THING I NEVER HAD

Tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Omaisi edes hitusen energiaa ja fyysistä hyvää oloa. Mun pitäisi olla kollegoiden kanssa juhlimassa. Tätä ennen mun piti olla brittiyhteistyökumppanin kanssa sivistyneillä drinkeillä. Mitä tekee Lostis? Istuu kotona jalat ja selkä särkien, pää kivistäen, ylitsevuotavan väsymyksen kourissa.

Kilpirauhaslääkitys ei ole kuluneina kuukausina tuottanut kuin hetkellisen tuloksen. Söin lääkettä ns. yliannostusta noin kaksi viikkoa ja sinä aikana mä näin ensimmäistä kertaa vuosiin mun omat nilkat. Ne on olleet kohta neljä vuotta turvoksissa, samoin kuin koko muu ruumis. Parhaiten sen on huomannut juuri nilkoista, ne ovat massiiviset ja jalkojani särkee aivan kamalasti koko ajan. Kuin kävelisi veitsen terällä. Olisi mentävä lääkäriin keskustelemaan tuosta annostuksesta. Olisi jaksettava puskea sen asian kanssa, mutta jostain syystä (kyllä, tämän kilpparin takia) voimani ovat aivan loppu.

En ole kirjoittanut tästä, sillä tämä on ihan hullua. Olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Luettuani lisää tuosta kilpparihommasta ja muisteltuani äitivainaan viimeisiä vuosia (kilpirauhasdiagnoosin jälkeisiä) mä tajusin, että jopa mun masennus saattoi johtua ihan siitä. Se on hullua, mutta mahdollista. Mä en uskalla mennä kovin syvälle tähän, sillä sekin on jotenkin hullua. Mä en halua, että kukaan kuvittelee mun nyt jotenkin sysäävän kaikkea mennyttä ja nykyistä roskaa elämästäni tuon kilpparin piikkiin, sillä niin mä en ole tekemässä. On hyvin todennäköistä, että mä olen vain koko elämäni ajan ollut mieleltäni sairas. Mutta on myös olemassa mahdollisuus, että kilpirauhasen vajaatoiminta on ollut osallisena kaikkeen. Äiti, hänen vointinsa parani dramaattisesti, kun kilpirauhaslääkitys vihdoin alkoi toimia. Masennus lieveni ja fyysinen tuska myös, on vaikeaa keksiä muita adjektiiveja tuolle muutokselle kuin tuo jo mainitsemani dramaattinen. Mä olen syönyt tätä lääkettä vasta pari kuukautta, ja annostus on selkeästi aivan liian pieni, mutta miksi musta tuntuu, kuin mä olisin nyt menettämässä toivoni tämän suhteen? Miksi nyt, kun saatan olla paranemisen alussa? (Paranemisella tarkoitan tässä nyt nimenomaan voinnin paranemista. Kilpparitautihan ei koskaan parane.)

Palatakseni tämän kirjoituksen alkuun, tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Olisi ollut ihan menofiilis ja hyvä boogie, mutta viiden tunnin koneellaistumisen jälkeen jalat olivat jo kuin jalkapallot ja selkää vihloi, ohimoa viilsi ja käteni tärisivät. Ehkä huomenna, ehkä.

Kivaa viikonloppua.

RUDIE CAN'T FAIL

Eilisen hassupolkan jälkeen on itse asiassa mukavaa istahtaa tähän ja tarjoilla jotain aivan muuta. Nimittäin isoja asioita tapahtuu, niitä suorastaan tulvii ylleni.

Mulla oli perjantaina kalenterissa palaveri mun esimiehen kanssa. Palaverin aiheeksi esimies oli merkinnyt rekrytointeihin liittyvän ns. catch-upin, joka tuntui hyvin loogiselta, sillä neljästä kesätyöntekijästä olimme löytäneet vasta kaksi ja tuona samaisena perjantaiaamuna meillä oli kyseisiä työhaastatteluja. Mä sitten alustin siinä ja keskusteltiin jotain minuutti niistä uusista hakijoista. Esimies sitten jotenkin keskeytti tämän aika lyhyeen ja alkoi kertoa, että mun tiimini ja koko meidän osaston toimintatapoja ja rakennetta ollaan päätetty muuttaa ja että minunkin asemani siinä sitten muuttuisi samalla. Eka ajatushan oli tietysti, että nyt se on kuulkaa niin, että meikäläinen saa lähteä. Mutta tarinapa jatkuikin niin, että minusta oltaisiin tekemässä yhden valtavan suuren kokonaisuuden Manager -tasoista esimiestä HR-vastuineen päivineen, jos vain olisin halukas ottamaan tehtävän vastaan. Ehh, olin kuin puulla päähän lyöty. No juu, olen halukas ottamaan tehtävän vastaan, kyllä kiitos, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu!? Palaverin jälkeen oli totaalisen mahdotonta keskittyä yhtään mihinkään, sain sentään pakolliset perjantairaportit tehtyä, mutta muutoin olinkin sitten aika sumussa ja humussa.

Töistä meille oli järjestetty bussikuljetus juhlapaikalle. Puitteet olivat erinomaiset, väki hyvällä tuulella. Toimitusjohtaja piti kiitospuheensa ja ilmoitti sitten, että firma haluaa nyt huomioida erityisesti muutamia ihmisiä, jotka ovat osoittaneet poikkeuksellista osaamista, intohimoa ja hengenluontia. Minä sain firman Excellence Awardin, yhdessä muutaman muun kanssa! Jälleen musta tuntui, kuin joku olisi iskenyt halolla päähän tai jotain. Könysin stagelle halaamaan managementin ja asetuin muiden palkittujen kanssa riviin. (Halausten lisäksi tuo palkinto pitää sisällään kuohuviinipullon ja ylimääräisen kuukauden liksan, että ei mikään ihan turha homma.)

Iltahan jatkui sitten aika typertyneissä merkeissä, minua halattiin joka suunnasta ja purjehdin jotenkin aivan usvassa. Hauskaa siis oli, mutta pääni sisällä oleva tivoli hieman sekoitti fiiliksiä.

Alkuviikko onkin sitten mennyt jo aloittaneita kesäduunareita kouluttaessa ja elämää ihmetellessä. Pitkät työpäivät eivät haittaa, olen juuri siellä, missä minun pitääkin.

Kesälomasuunnitelmatkin varmistuivat tänään. Lähden kesäkuun 14. päivä Barcelonaan viikoksi vahtimaan erittäin-eksäni kissoja. Loman loput kolme viikkoa vietän myöhemmin Ateenassa erittäin-eksän siskon kissoja vahtimassa. Kesäduuniblues, hah hah.

Niin hienoa, että pelottaa.

Päivän asu

Innoittunut suosikkimuotibloggaajanne tässä, päivää. Wanha Blogistania -niminen ryhmittymä innostaa ja kannustaa tuolla toisaalla meitä kaikkia kokeilemaan Päivän asu -postausta. Jo vuosikausia muotiblogi-ilmiötä ihmetelleenä en tietenkään voi muuta kuin osallistua, vaikka vaatteiden väritys on kyllä lähes täsmälleen sama, kuin rakkaalla herra b.:lläkin. Sanon lähes, sillä muutoin mustaa kokonaisuutta piristää toinen suosikkiväreistäni, nimittäin harmaa.

Jaloissani on musta-harmaaraidalliset sukat (ehjät!) sekä mustat farkkutyyppiset housut, joissa totta tosiaankin on harmaita kapeita raitoja, hyvin huomaamattomia sellaisia. Housut ovat pussittavat ja liian pitkät, siksi lahkeet on taitettu sillä tavalla vanhanaikaisesti fiftarityyliin. Ne myös valuvat vyötäröltä alas ja viihdytänkin kansalaisia nostelemalla niitä kävellessäni. Housujen alta löytyvät mustat ihan tavalliset puuvilla-alushousut.

Yläosaksi olen tänään kelpuuttanut harmaan hihattoman, pitkän paidan, jonka päälle olen vetänyt mustan laatikkomallisen puuvillaneuleen. Paitojen alla piileksivät parhaat rintaliivini, Triumphin mustat minimizerit.

Koruina minulla on Ateenasta ostamani musta puusormus sekä kaulassa Aarikan vanhaa tuotantoa oleva musta puusydän.

Hittohemmetti. Miten jotkut jaksaa ihan tosissaan polkaista tällaiset kirjoitukset kuvineen päivineen kaikkien pällisteltäväksi ihan joka päivä?! Toisaalta, jaksanhan mäkin jauhaa arjestani ja pääni sisällöstä nyt jo, mitäh, kahdeksatta vuotta.

Elämänmakuista Blogerdamia kaivaten,

Lostis

TINY DANCER

Tavattoman hankalaksi on mennyt tämä blogin kirjoittaminen. Ei pelkästään siksi, että mulla on koko ajan kovin kiire vaan myös siksi, että Google ei anna minun käyttää tätä tiliä samanaikaisesti tiettyjen admin-tilien takia. Näin pienestä se joskus on kiinni.

Tässä sitä ollaan, toukokuussa, vaikka jollain lailla tuntuu, kuin olisin vasta ihan äsken sitä kaipaillut täysillä. Töissä on niin kiire, että ei paremmasta väliä. Mulla itselläni on henkilökohtaisesti niin paljon duunia, että tämäkin viikonloppu meni sen parissa. Huomenna alkava viikko on erilainen; menen kolmeksi päiväksi työsuojelukoulutukseen usvapöndelle. Matka kestää reilun tunnin yhteen suuntaan, jippii. Jos osaisin törsätä ja olisin varoissani, ottaisin huoneen hotellista, jossa koulutus järjestetään. Olisi kunnon hotelliaamiaiset ja mahdollisuus saunaan ja jopa uimiseen. Vaan ei, minä matkustan kaksi ja puoli tuntia päivässä ja minut tuntien teen sitten illat niitä oikeita töitä...

Olen väsynyt, olen vähän kipeä, olen pienesti stressaantunut. Mä uskon vilpittömästi, että tämä helpottaa joskus, mutta milloin?

Tänään iloa toi kollegapoitsu, joka roudasi kotiini mustan tv-tason, juuri sellaisen leveän tason, jota olen kaipaillut. Edes rahaa hän ei minulta huolinut, sillä oli iloinen päästessään ylimääräisestä huonekalusta eroon. Iloa toi myös ystävä, joka palautti kirjojani ja toi samalla lahjaksi juurruttamiaan viherkasveja kaksin kappalein. Nyt on koti taas piirun verran viihtyisämpi, toivon niin kovasti, että saisin ensi lauantaina ja sunnuntaina olla tekemättä töitä, voisin keskittyä nyt laittamaan tämän ihanan tukikohtani lopultakin kuntoon. Perjantaina firma viettää Ison Merkkipaalun saavuttamisen kunniaksi isoja extravaganzajuhlia, syömme ja juomme varmasti aamuun asti, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät. Menen paikalle, mutta yritän lähteä ajoissa pois, jotten pimahda ja ala potkimaan ihmisiä. Voihan mulla toisaalta olla kivaakin, se näkee, ken elää.

Kello on puoli kymmenen, menen puhtaisiin lakanoihin kirjan kanssa ihmettelemään elämää.

CHANS

On hoidettu legal assistantin hommia niin, että korvista tursuaa amerikkalainen lakihapatus, on myös saatu Washington D.C:stä asti kehuja, että käytän kieltä kuin lakia ainakin kolme vuotta opiskellut. Huoh, joskus tää on niin outoa, tää mun elämäni.

Kevät tuli. Västäräkit, jotka aina ja ikuisesti muistuttavat minua äidistä, tervehtivät minua aamuisin terassilla tupakoidessani. Allergialääkkeet on uusittu ajoissa ja niitä on jo monta viikkoa vedetty. Tennarit on valittu, nyt vain tilaamaan.

Siskopieni aloitti tänään työt tiimissäni, vain aika näyttää, kuinka meidän välien käy, kun ollaan esimies-alainen -suhteessa. So far so good, koputan puuta ja muita latteuksia.

Kämpässä tuoksuu raikkaalta, vaihdoin lakanat ja pesin pyykkiä. Syön jugurttia kuin en koskaan mitään muuta tahtoisikaan, rasiallinen vielä kirsikkatomaatteja iltakahvin kanssa.

Olen vähän eksyksissä, on asioita, joita en täällä halua puida, mutta ne sekoittavat pääni niin, etten ole varma missä on ylös ja missä alas.