Armottomat seikkailuni usvapöndellä jatkuvat. Yleensä käyttämäni bussi huristeli minuun vilkaisemattakaan ohitseni Manskulla, vaikka heilutin kättäni tarmokkaasti, kuten opetettu on. Jouduin matkustamaan siis aivan muulla bussilla, kävelemään metsän ja upottavan suomaiseman läpi työpaikalle. Kengät kurassa ja paskassa, jalat poikki ja mieli jossain hyvin kaukana täältä.
Tapasin ihmisen, tuossa jo jokin aika sitten, jonka seurassa viihdyn. Meillä on tapana halata, kun tavataan, aivan kuin halailen kymmeniä muitakin ihmisiä, eli se nyt ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Uutinen taas tavallaan on se, että viime viikkoina aina tavatessamme suorastaan hakeudumme toistemme kosketusetäisyydelle, halailemme ja silittelemme toistemme selkiä, hän kaivautuu hiuksiini ja minä hänen kaulaansa. Eikö minua pelota eikä ällötä eikä kauhistuta ollenkaan! En tiedä mitä on tapahtumassa, jos mitään, meidän välillämme, mutta tärkeintä on se, mitä tapahtuu minun päässäni ja kropassani. Minä en kavahda enää, se on aimo harppaus kohti normaalimpaa elämää.
Elämme jännittäviä aikoja, vaikka onkin vasta torstai ja kuolemanväsymys on vallannut minut. Tämä arki, tämä työ, nämä ajatukset ja tämä pää. Ei oo helppoo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti