Eilinen äitienpäivä meni haikeuden ja ikävän kyyneleitä vuodattaessa. Miten sitä äitiä onkin edelleen niin ikävä, miten kaipuu muuttaa muotoaan vuosien vieriessä, kokonaan koskaan katoamatta. Äitini oli elämäni tärkein ihminen, rakastin häntä syvästi ja onneksi muistin sen hänelle myös usein kertoa.
Yksi ystävä tajusi tuskani ja soitteli, pyysi ulos aivastelemaan, kysyi tarvitsenko mitään tai voiko hän tehdä tai sanoa mitään. Minä olin hänen tukenaan isänpäivänä, meillä tämä toimii.
Nelipäiväinen työviikko alkaa syväjäässä. Sormeni ovat kuin jääpuikot ja kustannuspaikalla on istuttava takki päällä. Maanantai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti