Eletään tiistaita, mutta minun elimistöni ja koko olemukseni on jotenkin jossain ihan muussa päivässä. On kerta kaikkiaan vain niin, että lauantaivuoron jälkeinen työviikko on yhtä tahmeilua. Yksi vapaapäivä ei riitä. Onneksi meillä tosiaan on aina seuraava perjantai sitten vapaa, eli pitkää viikonloppua odotellessa...
Silmät ovat allergioiden takia taas turvonneet ja kutisevat. Olo on muuten yllättävän seesteinen, rauhallinen ja jopa varovaisen toiveikas taas. Töissä ei ole mitään kuolemanruuhkaa, tämän kestää hyvin. Mutta onko normaalia, että työpäivä on paras mahdollinen, jos sen kestää? Tässä hommassa ei ole mitään, mistä nauttisin tai edes pitäisin. Olen työssäni hyvä, mutta inhoan jokaista sekuntia täällä.
Toivo, ystävät, se on kuitenkin tekemässä comebackia elämääni. Se lienee jo aika paljon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti