MATTA

Hiipumassa ollut bändihomma heräsi uudelleen henkiin saadessani tänään viestin kitaristilegendalta: treenikämppä löytyi! Uusi innostuksen pilkahdus, nopea yhteydenotto rumpaliin ja homman lukkoon lyöminen. Ensi viikolla palaveria aiheesta, en malttais odottaa!

Lisäksi tänään on perjantai, iltavuoroviikko on tältä erää ohi. Huomenna nukun pitkään, tapaan Siskopienen ja saan nauttia seurastaan.

Asiat tuntuvat etenevän, luistavan. Silmätulehdus on pikku juttu, viikonloppuna ei tarvitse kestää duunimestan hillitöntä ilmastointia, joten sekin rauhoittunee. Tai sitten ei, mikäs tässä on manaillessa, päätä seinään.

COMPLETE CONTROL

Vallan vittumaiseksi on taas heittäytynyt tämä kiire töissä. Ei ehdi kissaa sanoa saati pissalla käydä, kun puhelua tunkee ovista ja ikkunoista. Ihme keissejä ja sekoilua. Mun duuni on tosi monipuolista ja vaihtelevaa, mut jokainen päivä sisältää runsaasti asiakkaiden haistattelua ja haukkuja. Silmätulehduksessa, iho tulehtuneena, umpiväsyneenä moista on oikein palkitsevaa kuunnella. Siis not.

Tänään illalla mun piti tavata pitkästä aikaa Siskopieni. On tapahtunut niin paljon taas, kun viime tapaamisesta on muutama kuukausi. Jopa elämänmuutoksia on hänen osaltaan tähän väliin mahtunut. Tapaaminen siirtyi kuitenkin lauantaille, jota nyt odotan siis innolla. Pääsee maailman parhaaseen seuraan istumaan, syömään ja juttelemaan.

Odotan myös iltaa, että pääsen tästä duunipaikan piinapenkistä himaan, taju lähtee.

KURJA MATKAMIES MAAN

Palelen konttorilla, kynsikkäät käsissä, lämmin huivi harteilla. Nokka vuotaa ja niiskututtaa, hartiat särkee ja silmät ovat tulehtuneet. Kun pystyis puristamaan purkkiin onnen tunteet ja säilömään tällaisten päivien varalle. Viime viikonlopusta purkkiin ois kertynyt paljon, siitä ois mukava ammentaa näinä palelevina hetkinä, kun ainoa toive ois päästä kotiin peiton alle lukemaan hyvä kirja loppuun ja sen jälkeen nukkua viikko.

Facebook on hauska. Löysin sieltä ihmisen, jonka kanssa tunsimme lapsina. Hetken liikuimme samoissa porukoissa jopa varhaisteinivuosina, mutta sitten yhteys katkesi kokonaan. Nyt frendejä fäsärissä, hauskoja lapsuusmuistoja ja nykytilanteen ihmettelyä. Miten sitä voikin tuntea olevansa ihmisenä niin sama, kuin kymmeniä vuosia sitten?

Vedän huivia tiukemmalle ja tärisen. Josko tämäkin viikko jossain vaiheessa päättyisi?

RANNANJÄRVI ELÄÄ!

Täydellinen viikonloppu takana. Täy-del-li-nen.

Perjantaina suunnistin duunista kantabaariin viemään ja noutamaan dvd-bokseja (tämä leffakierrätys on kyllä nastaa tässä kaveripiirissä). Jäin mestoille hengaamaan ja kohtasin hänet, jonka kohtaamisesta olen ennättänyt jo nähdä uniakin taas: Atlantti pamahti paikalle, katsoi syvälle silmiin, moikkasi iloisena ja kiinnittyi viereeni jubailemaan. Meillä oli hauska keskustelutuokio, sitten yltiöhumalainen Kissa kiilasi väliimme ja alkoi roikkua kaulassani ja höpöttää korvaani niin kauan, että Atlantti poistui pettyneenä paikalta. Mulle jäi kuitenkin todella hyvä mieli, hän hakeutuu seuraani ja nauttii siitä suorastaan silminnähden. Atlantin lähdettyä vaihdoin baaria, tarkoitus oli käydä moikkaamassa tuttuja ja nauttia vanhojen vuosientakaisten kaverien bändin keikasta. Toisin kävi, mä meninkin heti duuniin keikalle, kun porukalta puuttui ovihenkilö. Mä nautin suunnattomasti vanhojen ystävien tapaamisesta, sekä myöhemmin myös loppuunmyydystä keikasta.

Lauantaina päästiin Kissan kanssa nauttimaan Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonsertista. Keikka oli niin täydellinen, että sitä on vaikeaa sanoin kuvata. Tiettyjen biisien aikana silmiini nousivat kyyneleet, mutta koko kolmetuntisen show'n aikana suuni oli leveässä hymyssä. Kissa ja minä säteilimme, koimme yhdessä jotain sellaista, joka tulee säilymään muistoissa vielä pitkään.

Dumarin keikalta suunnistimme taas kantabaariin, missä kohtasimme ystävät rakkaat, Efektin ja Keijun, Hymyn ja Hujopin. Minä säteilin kilpaa värivalojen kanssa, rakkaat huomauttelivatkin siitä, oloni oli pitkästä aikaa kevyt ja loistava. Päädyimme jopa jatkoille PRKL-klubille ja minä valvoin onnessani seitsemään asti aamulla.

Vielä sunnuntainakin teki mieli tavata ihmisiä, joten kahvittelin Kissan ja Kirjan, Efektin sekä Prätkähiiren kanssa, sain nauraa vatsa kipeänä ja tunsin itseni jotenkin kokonaiseksi. Olen löytänyt paikkani, ihmiseni, ehkä jopa itseni. Olen täynnä rakkautta ja kiitollisuutta ystäviäni kohtaan, olen valmis melkein mihin vain heidän puolestaan. Ja he minun, sehän tässä kai hienointa on.

Tämän merkinnän kirjoittaminen on kestänyt kaksi päivää, koska töissä on niin kiire. Syksy viilenee viilenemistään, ihottumat ovat tosi pahana, selkää juilii ja päätä särkee. Mutta viikonloppu antoi minulle niin paljon hyvää energiaa, että sen voimalla jaksan tämän viikon.

48 CRASH

Järjetön kiire, kun pomot on poissa ja meikäläinen säätää. Luojan kiitos on perjantai, saa olla pari päivää pois täältä hullujenhuoneelta. Huomiseksi ystävältä lahjana Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonserttiin lippu, voi elämä. Uskomattomia ystäviä minulla.

Ei ehdi edes kirjoittaa muutamaa sanaa; skype, puhelin ja sähköposti kirkuvat kaikki yhtä aikaa. Asiakkaita pukkaa paikalle koneineen, minä korjaan ja päivitän ja puhun puhelimessa ja meilaan ja skypetän.

Jotkut päivät lentää selällään, toiset päivät toimii huonommin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

TRUKILLA YLI VAIKEUKSIEN

Uudet ikkunat ovat aivan ihanat. Tosi kauniit ja käytännölliset, paljon paremmat kuin entiset. Voi elämä, mikä määrä pölyä ja paskaa jäi remonttimiesten jäljiltä. Pesin lattiat eilen, mutta se pitää tehdä uusiksi vielä, todennäköisesti teen sen viikonloppuna ja silloin raivaan kämppää muutenkin uuteen uskoon. Olen pähkinyt huonekalujen paikkoja ja nyt hahmottanut ne mielessäni, joten viikonloppuna voi tosiaan keskittyä tekemään noita kotiasioita.

Tänään lähden konttorilta jo klo 14, mulle iskettiin yksi asennuskeikka. Menen siis asiakkaan luokse asentamaan ja ottamaan käyttöön uuden koneen. Noi keikat on kyllä kivaa vaihtelua, pääsee asentamaan eikä tarvitse kuunnella huutoa puhelimesta.

Torstain työpäivän ollessa jo melkein puolivälissä, voidaan kai todeta, että ollaan jo voiton puolella? Tosin huominen on yksi koettelemus kyllä, joudun tekemään sekä Ylipäällikön että Pikkupomon hommat heidän ollessaan vapaalla. Miksi aina minä, kysyn vaan?

KADUILLA KALLION

Eilisen asiakaskäynnin jälkeen yritin laittaa kämppääni ikkunaremonttikuntoon, mutta päädyinkin tiskaamaan ja laulamaan. Lauloin puolitoista tuntia, mikä ilolla todettakoon. Sain jollain lailla kamanikin läjään illan mittaan. Nukuin huonosti ja tulehtuneet hartiani särkevät ja juilivat niin, ettei ikinä. Onneksi tämän työpäivän päätteeksi tuo ikkunaremonttihomma on jo ohi, saan kamat jotenkin ahdettua paikoilleen, pesen lattiat ja vaihdan lakanat, vietän koti-illan teemuki kädessä ja kirja toisessa. (Mikähän tuo teenjuontijuttukin on? En mä koskaan ennen ole teetä himoinnut iltaisin, kahvia vain.)

Sitä elää jotenkin niin hetki kerrallaan, mun on vaikea kuvitella, että mä pääsisin jotenkin tästä eteenpäin. Mä koen olevani ansassa tässä työssä, tikkuaskin kokoisessa kämpässä, ikuisessa rahattomuudessa, matkalla töihin tai sieltä kotiin, kantabaarissa samojen naamojen keskellä, Kallion kaduilla, lähikaupassa. Mä en tiedä, mulla on joku muutoksenhakuisuus, mä tahtoisin ulos tästä kaavastani. Ja samaan aikaan on tosi paljon asioita, jotka on hyvin nyt: maailman parhaat ystävät (eli ne samat naamat), kämppä Kalliossa ja duuni. Paradoksaalista paskaa, story of my life.

Keskellä viikkoa mennään, josko tästäkin selviäis.

BEAT ON THE BRAT

Ikkunaremontti etenee hyvää vauhtia ja oma kämppäni on vuorossa jo huomenna. Remonttifirman kirjallista ilmoitusta tavaillessani minua nauratti: odotettavissa rakennusjätettä ja roskaa, pölyä ja paskaa koko kämpän täydeltä. Vaan ei auta. Ja hyvähän se on uudet ikkunat saada, aikaisemmat olivat jo vuosien myötä pahasti turvonneet ja jäykät.

Olen menossa tänään vielä työpäivän jälkeen asiakaskäynnille. Onneksi se on Hakaniemessä eli ihan kotikulmilla. En vain mitenkään jaksais olla tänään fiksu ja asiallinen pidempään kuin pakolliset kahdeksan tuntia. Asiakaskäynnin jälkeen sitten himaan riehumaan kalusteita pakettiin ja verhoja alas ja kaikkea sitä.

Olen huolissani ystävästä, josta en ole kuullut aivan liian pitkään aikaan. Asioita on ilmassa, myrsky nousemassa. Olen täällä, olen läsnä, olen paikalla, mutta en tarpeeksi. En koskaan riittävästi. Arjen voimia ja jaksamista tarvitsisin rutkasti lisää, energiaa ja valoa.

99,9 FAHRENHEIT DEGREES

Maanantaiaamun ankeus on potenssiin miljoona, kun en saanut taaskaan kunnolla nukuttua. Silmäni ovat punaiset kuin tomaatit, koska onnistuin vieläpä tunkemaan niihin ripsiväriä, jolle olen snadisti allerginen. Kylmät ilmat saavat sormeni halkeilemaan, ne ovat kuin nauravat nakit.

Viikonloppu oli mukava. Torstaina olin niin väsynyt, että illanvietto jäi lyhyeksi ja hiippailin kotiin vakaana aikomuksenani nukkua pitkään. Aikomukseksi se jäi, kun pihalla alkoivat ikkunaremonttimiehet riehua seitsemän maissa. Perjantaina tapasin ystäviä kantabaarissa, humalluin pienesti ja lähdin melko aikaisin himaan. Lauantaina istuimme Kissan kanssa hänen kotonaan; Kirja, Prätkähiiri ja Siilitabletti roudasivat sinne uutta valtaisaa vaatekaappia meidän istuessa sohvalla naureskelemassa. Kävimme iltasella vielä baarissa, missä nautin kaksi olutta ja poistuin himaan nautiskelemaan roskaruoasta (joskus vain tekee mieli!) ja kirjasta. Eilen kahvittelin samojen naamojen kanssa, matkustin Manskulle apteekkiin ja kauppaan, söin hyvää ruokaa, katsoin pari dokumenttia, luin lisää ja lopulta tuskailin yön kylkeäni käännellen, nukahtamista toivoen ja rukoillen.

Miten nuo maanantain vastaiset yöt ovatkin aina niin hankalia? Olin kuinka väsynyt tahansa, en milloinkaan pysty nukkumaan maanantain vastaisena yönä hyvin. (No lomalla ehkä, en muista, kun viime lomasta on jo ikuisuus.)

Mistä tulikin mieleeni, että jostain syystä Ylipäällikkö PMS on antanut osastomme kundeille jälleen etulyöntiaseman: he ovat jo saaneet valita talvilomiensa ajankohdan, minulle ja naiskollegalle ei ole aiheesta sanottu puolta tavuakaan. Reilua.

Hirveän kiire päivä tuntuu olevan. Voi näitä maanantaipäiviä!

LÄNGTAN SKALA 3:1

Kauan odotettu torstai, henkinen perjantai, on vihdoin täällä. Puheuduin sen kunniaksi harmaaseen villapaitaan, joka on minulle siis värikästä pukeutumista. Töitten jälkeen joko kaupan kautta himaan tai kenties kaljalle, ensimmäiselle yli neljään viikkoon. Saa nähdä, miltä siinä vaiheessa tuntuu. Huomenna aamupäivällä kirpparikierrokselle, ensimmäiselle sellaiselle moneen kuukauteen. Tarvitsen jonkun paidan, kaikki vaatteeni ovat puhkipidettyjä ja haalistuneita, venyneitä ja jopa reikäisiä. Lisäksi aion vilkuilla takkeja, tarvitsen yhden ehjän takin kaikkien noiden rikkinäisten riepujen tilalle.

Töissä on melko kiire, mutta olen saanut luvan lähteä aikaisemmalla dösällä pois. Olen likihysteerisissä viikonloppufiiliksissä ja asiakkaiden kiukuttelu menee tänään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hervoton kiherrys kaikaa mielessä ja typotan hassuja. Väsymyshysteria on ihan parasta!

Viikonloppuna tiedossa kaikenlaista kivaa, tapaan ystäviä ja saan todennäköisesti nauraa vatsani kipeäksi. Ttreffit on sovittu Efektin, Kissan ja Kirjan kanssa, Prätkähiirikin varmaan vilahtaa kuvioissa. Atlantin tapaamista toivon, siitä haaveilen. Kaunis painajainen.

MUSIIKKIA LEHMILLE

Olen aivan sekaisin päivistä. Tänä aamuna herätyskellon soidessa pettymys oli valtaisa, kun tajusin, ettei ole vielä viikonloppu. Olen onnistunut saamaan pahasti vetoa niskaani, särky on kova ja paleltaa koko ajan. Väsymyksellä osansa, en tiedä miksi nukun niin lyhyitä öitä taas.

Näin unta laulusta, joka minun pitäisi kirjoittaa. Harmi, etten muista siitä mitään. Laulujen kirjoittaminen alkaa taas tulla ajankohtaiseksi, löysin uudestaan laulamisen ja sitä kautta kirjoittamisenkin halu kasvaa. On vaikeaa tarttua, vielä, mutta aion yrittää.

Olen ajatellut viime päivinä paljon isääni ja muita sukulaisia. En ole yhteydessä heistä kehenkään eikä kukaan minuun. Tavallaan kadehdin serkkujani, jotka ovat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa, kyläilevät, ovat toistensa lasten kummeja, pyörivät kimpassa. Mulla ei ole tuollaista, mä en kuulu minnekään. Mä koen itseni kauhean juurettomaksi, nyt jopa enemmän kuin ennen. Mietin paljon sitä ulkomaille lähtemistä, Lontooseen tai Tukholmaan. Etsin vimmaisesti töitä, muutosta. En halua jumittaa tässä yleisessä vittuuntuneisuudessa ja haikeudessa, jonka työolosuhteet ja juuretomuus minulle aiheuttavat. En tiedä onko missään tässä mitään järkeä, olen ollut tavallaan orpo jo monta vuotta eikä se ole koskaan tuntunut näin pahalta.

LENTÄVÄ MATTO

Kovin kiireinen työpäivä alkaa olla lopuillaan. Enää kaksi päivää ja pääsen vapaalle. Miten nämä ovatkaan ikuisuuden mittaisia, nämä lauantaivuoron jälkeiset päivät.

Työpaikalla on hysteerisen kylmä. Teen töitä takki päällä ja kynsikkäät kädessä, naureskelen itsekseni Ylipäällikölle, joka on tänään jo neljä kertaa ollut mulle aivan käärmeissään ja noiden pimahdusten välillä on mun ylin ystävä. En tajua, mitä hänen päässään tapahtuu, mitä siellä liikkuu.

Kotiin päästessäni aion pukeutua villasukkiin, vanuneisiin kotihousuihin ja villapaitaan, tehdä kaksi lämmintä voileipää ja juoda kahvia. Elämän pieniä iloja.

KELTAINEN SATAMA

Viikonloppu oli tajuttoman lyhyt ja ytimekäs, kun perjantain iltavuoron perään tein vielä lauantaivuoron. Uppouduin lyhyenä vapaa-aikanani muutamaan leffaan ja kirjaan, kuuntelin levyjä ja lauloin muutaman tunnin. Olen löytämässä laulamisen uudelleen, se on ihanaa, olen kaivannut sitä tunnetta, jonka se minulle antaa.

Tämä työviikko alkoi aivan liian kylmänä ja pimeänä, mutta kestää onneksi vain neljä päivää. Torstaina jään vapaalle ja teen silloin vihdoin päätökseni firman tarjouksesta maksaa ulosottovelkani. Olen kallistumassa kyllä-vaihtoehdon puolelle, vaikka minua samaan aikaan inhottaa ja ällöttää sitoutua samalla tähän paskafirmaan. Aika ei kuitenkaan ole mitenkään ylitsepääsemättömän pitkä, ei puhuta sentään vuosista vaan kuukausista. Joka tapauksessa asia ahdistaa minua aika paljon, kaikkein mieluitenhan lähtisin täältä saman tien hippulat vinkuen menemään.

Oh, maanantai, angstinen alkuviikko, vapaita odotellessa...

SNÖÄNGEL

Elämä, miten olen stressaantunut. Käyn aivan ylikierroksilla. Ahdistaa niin, että tekisi mieli avata rintalasta lihakirveellä, että saisi ilmaa.

Pitäisi tehdä päätöksiä, isoja sellaisia, pitäisi kyetä järkevään, loogiseen ajatteluun eikä syöksyä kriisistä kriisiin tunteella posottaen. On vain vaikeaa muuttaa stressaamisen tapoja, kun on ikänsä reagoinut kropallaan ja mielellään tällä tavalla. En edes tiedä millä muulla tavalla stressiin VOI reagoida, kuin vatsakivulla, hartiasäryllä, päänsäryllä ja kireällä pinnalla. Stressaaminen ylipäätään on aivan älytöntä ja järjetöntä, eivät asiat stressaamalla parane tai muutu.

Huomiselta jäävät pois ylityöt, mä olin jo niin innoissani jäämässä niitä tekemään, mutta kukaan meidän talossa ei kykene siirtämään varashälytinten päällemenon aikataulua, joten en voi jäädä. Se nyt suorastaan vituttaa, sillä parin-kolmen tunnin ylityöllä olisin voinut saada parikymmentä euroa käteen. Nyt pitää siis keksiä muuta täytettä lauantaille, aloittaa ehkä huonekalujen purkaminen jo silloin.

Ah, ensi viikon torstai, tule jo.

LEIJAILTIIN

Loppuviikon ohjelma meni uusiksi ja tajuan odottavani ensi viikon torstaita enemmän kuin mitään. Silloin jään pitkälle vapaalle ja alkoholiton kuukausi on takana. Mulla on vapaille runsaasti suunnitelmia ja puuhastelua, en aio dokailla koko aikaa, vaikka sekin on tietysti aina mahdollista kaltaiseni alkoholistin ollessa kyseessä. Odotan tosiaan vain yksinkertaisesti vapaata, tapaan ystäviä ja unohdan työt hetkeksi.

Tänään elämme kaiketi torstaita, näin olen ymmärtänyt. Sentään heräsin aamulla ajoissa, ei tarvinnut juosta pää kolmantena jalkana kulkuvälineestä toiseen. Kiire taisi olla sillä autokuskilla, joka oli syöksymässä suoraan ratikan alle Porthaninkadulla. Spårakuskin äkkijarrutus iski polvet vastakkaiseen penkkiin, isommilta vahingoilta sentään vältyttiin.

Ulkona on kuulas ja kaunis päivä, tahtoisin voida olla kävelyllä tuolla, hypähdellä lehtikasoissa ja hyräillä syksyyn parhaiten sopivia lauluja.

(Blogilistaa käyttäville tiedoksi, että tämä blogintekele löytyy nykyään sieltä. En tiedä miksi sen sinne lisäsin, jotain analysoitavaa taas päässäni.)

TÄNÄÄN EI KUKAAN VASTAA

Luoja, miten jotkut päivät vain kerta kaikkiaan menevät päin helvettiä heti aamusta. Nukuin pommiin (en ollut muistanut laittaa herätystä ollenkaan) ja sitten kiireellä huitaisin liian kuumat kahvit ja pukeuduin ja lähdin sateessa ja tuulessa ratikalla metroon päästäkseni bussiin. Bussia odotellessani joku nainen tunki märän sateenvarjonsa minun hiuksiini ja töni varjollaan minua kuuppaan, kunnes ärähdin, että "ajattelit sitten minun päähäni tunkea tuon sateenvarjon". Nainen säikähti ja pyyteli vuolaasti anteeksi, mutta minä olin jo liki raivoissani kaikesta elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Mun päässäni on tulipunainen usva, mä tahtoisin huutaa ja raivota ja mätkiä nyrkkejä seinään tai säkkiin. Mut koska mä olen ammattitaitoinen työntekijä, mä peitän sen ja hymyilen ja olen zen.

Duunissa Ylipäällikkö ei taas puhu minulle, on mykkäkoulussa ja tuhahtelee. En jaksa sen ämmän mielenmuutoksia, se käyttäytyy kuin pikkulapsi tarhassa. Mulla ei eläissäni ole ollut yhtä epäammattitaitoista esimiestä. (Senkin pitäis opetella tää zen.)

Illalla pyykkitupaan, huomenna illalla kävelylenkki, perjantaina illalla jotain hyvää ruokaa ja lauantaina töitä ja ylitöitä. Sunnuntaina huonekalujen purkamista ikkunaremontin alta, herranen aika, hirveä homma. Pitäisi saada ikkunan eteen kaksi metriä tyhjää tilaa, mutta eihän minun asunnossani sellainen ole mahdollista. Teen mitä voin, puran kirjoituspöydän ja heitän osat roskalavalle, koska puuseppäystävänikin oli sitä mieltä, ettei siitä enää kalua saa. Huokaus, se on minulle rakas pöytä, mutta hävitettävä se nyt on.

Kerään itseäni, etten antaisi tämän ärtymyksen pilata omani lisäksi kenekään muun päivää. Joskus vaan on niin.

BAD BOY BOOGIE

Olin jäätyä hengiltä eilen illalla töistä lähtiessäni. Odotin bussia usvapöndellä, sateessa ja hirmuisessa tuulessa. En sulanut kuin vasta kotona, kuumassa suihkussa. Nukuin hyvin, mikä ilolla todettakoon. Palasin töihin vain todetakseni, että vastahan minä täältä lähdin. Iltavuoroviikot, hmph.

Iltavuoroista on se hyöty, että pystyy surffaamaan netissä ja hakemaan töitä. Laitoin eilen kahteen paikkaan hakemukset. Todella toivon ja rukoilen, että joku paikka nyt vihdoin natsaa. Tahdon pois täältä, pois usvapöndeltä, irti kolmen tunnin matkustamisesta per työpäivä.

Pelkään, että hinnoittelin itseni ulos yhdestä muutoin potentiaalisesta paikasta. On vaikeaa esittää palkkatoiveita, kun ilmaiseksi ei halua töitä tehdä, mutta ei muista eikä tiedä tyypillistä duunarin palkkatasoa. Kyseinen firma on surullisen tunnettu järkyttävän alhaisesta palkkatasostaan, siksi epäilen pyytäneeni liikaa.

Kaksikymmentä minuuttia työvuoroa takana ja järki lähtee jo. Edessä vielä ikuisuus.

MILORD

Ihanainen viikonloppu suht terveenä, selvänä ja pirteänä. Kummisetä -boksi viihdytti, nautin myös kirjoista ja kahvista, villasukat jalassa ja tukka solmussa. Lauantaina oli muikeaa tavata Efekti ja raskaana oleva ystävä Mini.

Maanantai toi tullessaan niin kovan stressin, että meinasin purskahtaa itkuun. Jos firma ei maksa tiettyjä myyntipalkkioitani tänään, joudun kulkemaan liftillä töihin ja takaisin, ei ole bussirahaa. Laitoin heti töihin tultuani meiliä talouspuolelle ja pyysin palkkioitani, mutta en ole saanut mitään vastausta. Ahdistaa, tolkuttomasti.

Teen kuusipäiväisen työviikon ja vieläpä iltavuoroa. Hurraa.

ELÄN HUMPALLE

Kirkas ja kuulas perjantai. Töissä on kiire ja asiakkaat ovat jotenkin erityisen nihkeitä tänään. Yksi kollega saa minut raivon partaalle vain olemalla olemassa. Pinna on kireällä, mutta iloitsen vapaasta, selvästä ja suht terveestä viikonlopusta.

Aion viettää tämän illan tekemällä kattilallisen popcornia ja katsomalla Kummisedän. Sain ystävältä lainaksi Kummisetä-boksin, joten katsottavaa riittää koko viikonlopuksi. Huomenna tapaan myös rakkaan Efektin päiväkahvin merkeissä. Olen siitä iloinen, kuten myös odotettavissa olevista nauruista.

Oh, elän viikonlopuille.

LOOTUSASENTOON

Onnistuin muutama päivä sitten tekemään vuosikymmenen kasvorasvalöydön: ostin Alepasta Rainbow'n ravitsevaa päivävoidetta. Hinta alle neljä euroa ja koostumus suorastaan täydellinen! Olen joka ilta ja aamu jaksanut iloita sen hiuksenhienosta vienosta tuoksusta ja sen jättämästä täydellisen rauhan ja pehmeyden tunnusta ihollani. Nämä ovat niitä naiseuden iloja, joita uskoakseni kukaan mies ei koskaan voi ymmärtää. Allergikkona ja atoopikkona varsinkin on vaikeaa löytää edullista ja hyvää rasvaa, joten riemuni on katossa.

Nukuin hyvin ja tunnen tänä aamuna oikeastaan ensimmäistä kertaa koko viikon aikana olevani taas jotakuinkin terveen kirjoissa. Pirteämpi olo ja jotenkin kevyempikin.

Elämme torstaita. Aamulla onnistuin hukkaamaan A4-kokoisen tärkeän paperin puolentoista metrin matkalla, asunnossani. En tajua minne se hävisi, enkä tajua miten kaikki tapahtui. Otin paperin käteeni, kävelin puolitoista metriä ja paperi oli kadonnut kuin maan nielemänä. Tarvitsen kipeästi tuota paperia vielä tänään ja olen äimän käkenä: mihin mustaan aukkoon se oikein hyppäsi?

Toivottavasti olen työpäivän päätyttyäkin vielä virkeä ja jaksavainen. Pitää etsiä se kadonnut paperi ja tiskata ja muuta pientä. Alkuviikolla oikein mikään ei onnistunut johtuen todella alhaisesta vireystilasta, olen ollut poikki ja umpiväsynyt, suorastaan puhki. Nyt mennään kohti viikonloppua, jotain odottaen ja toivoen.

THIS IS IT

Olen täynnä räkää, huoh, yskin paksua vihreää limaa ja niistän sitä myös. Kortisoni- ja antibioottikuurit jatkuvat vielä muutaman päivän, mutta olen yhä puolikuntoinen. Töissä on onneksi aika rauhallista. Puhua toki saa kuin papupata, mutta mitään järkyttävää hulinaa ei ole.

Ylitöitä olisi tarjolla niin paljon, kuin jaksaisi tehdä, mutta nimenomaan tuo jaksupuoli onkin hieman hakusessa. Pitää katsoa, josko tulisi vaikka lauantaina tekemään muutaman tunnin. Vielä kun tätä viinatonta kautta jatkuu, voi miettiä tuommoisia älyttömyyksiä, kuten lauantaina töihin tuloa vapaaehtoisesti! Seuraava lauantai onkin ihan lauantaityövuoro, joten saan asua täällä viikonloppuisinkin ihan urakalla.

On ikävä ystäviä ja systeriä ja jostain sairaasta syystä kaipaan myös isääni. Olen puhunut hänen kanssaan viimeksi viime jouluaattona... En tiedä miksi yhä jossain sisälläni toivon, että voisimme jotenkin tulla läheisiksi. Että hän välittäisi... Tiedän sen olevan typerää, hullun houretta, mutta hän on minun isäni kuitenkin, se ainoa. Paljonpa sekin merkitsee, helvetti.

HERE IT IS TOMORROW AGAIN

Luoja, miten kylmä ulkona on jo aamuisin. Ja iltaisin. Toki myös öisin. Ei ne päivätkään enää niin kovin lämpimiä ole, että eipä silti. Niin meni taas kesä, niin katoaa maailmasta lämpö ja valo. Kauhulla jo venailen räntäsateita, jotka jäädyttää luita myöten.

Eilen firman talouspäällikkö kutsui luokseen. Kertoi, että on saanut konsernin johdolta valtuudet ehdottaa, että firma maksaa ulosottovelkani kokonaan kerralla pois ja firmalle sen lyhentäisin (paljon inhimillisempinä lyhennyksinä) takaisin palkan yhteydessä. Joutuu miettimään asiaa. Se asettaisi minut jumiin tähän duuniin, tähän helvetin duuniin, jota inhoan, mutta samalla se pelastaisi arkeni nyt, kun rahaa ei ole euroakaan jokapäiväiseen elämään. Olen epävarma, enkä tiedä mitä tehdä asian suhteen. En tahtoisi sitoutua tähän työhön yhtään sen enempää kuin mitä työsopimus sanelee, mutta arki on arkea ja syötäväkin on.

En malta odottaa iltaa, jolloin pääsen taas peiton alle kirjan kanssa. Syksy ei sovi mulle.

JUST PRETENDING

Jouduin tahtomattani pitämään tauon kirjoittamisessa: sairastin sikainfluenssan ja keuhkokuumeen, yhtä aikaa. Nyt olen taas töissä, vielä kuumeessa ja hervottoman heikko, mutta jotakuinkin kuosissa tai ainakin jo sinne päin. Neljänkymmenen asteen kuumeessa ei ollut kivaa, mutta ihanat ystävät ja naapurit huolehtivat mehu- ja tupakkaostoksistani, roudasivat myös paahtoleipää ja yllätysherkkujakin. Yksi ystävä kantoi kasan dvd-elokuvia, joten puuhaa nukkumisen lomassa piisasi.

Eilen olin jostain syystä tavattoman herkillä. Pitkä sairastaminen ja muu miihailu kai sen aiheutti, hallitsemattoman itkun, joka kesti pitkälle yöhön. Unta sain vedettyä vain puolitoista tuntia, joten toivottavasti tänään paremmalla onnella.

Huomiseen, nyt kotiin lepäämään vähän.

HEAD OVER FEET

Tekis mieli lainata Ismo Alankoa tänä aamuna: rakas, rämä elämä.

Kirja tekstasi eilen, että hän saa töistä mukaansa jauhelihakeittoa, jos haluan ottaa sitä vastaan. Kyllähän minulle ilmainen ruoka aina kelpaa! Hän tuli minua vastaan keittoineen ja toi vieläpä litran appelsiini- ja litran omenamehua kyytipojaksi. Ei tarvitse käydä ruokakaupassa koko loppuviikon aikana! No, ehkä leipää pitää ostaa, mutta mitään muuta ei tarvitse. Lucky me for having such friends!

Työpäivä on alkanut ruuhkaisena ja jatkunee samanlaisena. Elän henkistä keskiviikkoa, koska lauantainakin on työpäivä. On jo hieman hankalaa kuvitella lauantain kulkua, koska en menekään suoraan baariin. Onneksi on ystäviä ja ohjelmaa siksikin päiväksi. Tapaan ehkä rakkaan Cistan, jonka jälkeen menen Kissan ja Kirjan luo katsomaan elokuvia ja syömään. Kissa tekee haukipihvejä, nam. Perjantai-iltana ei ole vaikeuksia olla menemättä baariin, koska lauantaina on töitä. Yritän saada perjantaiksi pyykkituvan varattua, jotta on puuhaa illaksi. Eilen illalla sain tiskattua ihan julmetunmoisen tiskin, tuli jotenkin kotoisa ja hyvä olo siinä tiskatessa ja lauleskellessa villasukat jalassa.

Mä diggaan tätä ruuhkaa ja kiirettä siihen pisteeseen saakka, kun alkaa tulla tuolta Pikkupomon suunnalta pikkuvittuilua. Mä alan kohta vittuilla takas ja sit ei hyvä heilu!

PALACE & MAIN

Eilinen lääkärissä käynti oli taas sarjassamme "voiko mikään olla näin turhaa?". Sain mä reseptit, mut siinä kaikki. Mua ei tutkita, ketään ei kiinnosta. Vittu, mä en tajua tätä hommaa. Mä kuumeilen, mut "stressi aiheuttaa sitä joskus". Mä olen ollut puoli vuotta ilman jalkoja (...), mut mitäs tuosta. Mun maha on sekaisin kuin seinäkello ("sullahan on toi refluksitauti, joten vetelet tuosta lisää lääkkeitä..."). Ketään ei vaan vittu kiinnosta.

Joskus musta tuntuu, että antaisin mitä vain edes yhdestä terveestä päivästä.