Mä uskallan väittää, että perjantainen livekokemus oli yksi parhaita ikinä. Fantastista oli myös tavata ystäviä, joita aivan liian harvoin tapaa.
Lauantain mä fiilistelin väsymyspäissäni kotosalla. Mä taisin lukea kolme kirjaa, menin nukkumaan aikaisin ja nukuin pitkästä aikaa kuin tukki aamuun asti. Aamulla jatkoin lukemista uudella innolla. Neljän maissa mä hiippailin kantabaariin tapaamaan ystävää. Mä olin jotenkin niin kirjojen maailmoissa, että oli vaikea keskittyä mihinkään. Parin oluen jälkeen alkoi juttu kuitenkin luistaa siihen malliin, että pitkäksihän se ilta venähti.
Sitä mä en tajua, että miksi mä yhä onnistun itkemään sitä yhtä. Jotenkin mä olen vain niin loukattu, niin rikkirevitty hänen vuokseen edelleen. Mun järki sanoo, että siinä ei ole mitään itkemistä, se ei ole sen arvoinen. Ja silti mä yhä itken.
Iltavuoroviikko maailman ärsyttävimmän kollegan kanssa. Taju lähtee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti