GEORDIE IN WONDERLAND

Nyt se on tehty, käyty viimeisen kerran hammaslääkärissä tämän reissun aikana. (Koputan puuta.) Olen niin onnellinen! Kärsimys oli valtaisa, mutta nyt saan aloittaa sen varsinaisen lomani sitten. Ja sitä on täällä vielä viikko jäljellä! Josko saisin jonain päivänä jopa mentyä syömään jonnekin, hah, kertaakaan en ole vielä varsinaisesti ruokaa täälläoloaikana syönyt. Yhtenä isona syynä on ollut tuo suu, ei ole yhtään pystynyt edes ajattelemaan pureskelua. Toinen syy on ollut kuumuus. Yli neljässäkymmenessä asteessa ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu. Jääkaapissa olen pitänyt isoa kannullista vettä, johon olen sitten leikannut sitruunansiivuja. Yksinkertainen on joskus vaan niin parasta!

Mä ajattelin jakaa kanssanne nyt kaikkein iloisimman Ateenauutiseni: Mulla on omat nilkat. Mä tiedän, kuinka hullulta se kuulostaa, mutta mä olen kertakaikkisen rakastunut mun omiin nilkkoihini. Mä en nähnyt niitä turvotuksen alta moneen vuoteen ja nyt, kilpirauhaslääkityksen alettua pikkuhiljaa toimia, mulla on omat nilkat. Se on upeaa! Käveleminen ei satu jalkoihin! Mä todella toivon, että ymmärrätte, kuinka iso asia tämä mulle on.

Mä hiippailen suihkuun, letitän märät hiukset ja menen parvekkeelle nauttimaan sitruunavettä ja Ateenan ilmaa, joka on kuin linnunmaito. Mä niin rakastan tätä paikkaa.

MIKÄ ON SUN TAIVAS?

Mulla on pahanlainen lorvikatarri ja siihen liittyvä määrittelemätön ahdistus. Ei pitäisi, niin, kun on lomalla ja vieläpä Ateenassa, mutta minkäs teet. On kuuma ja väsyttää. Kissojen touhut huvittavat, mutta ensimmäistä kertaa varmaan koko elämäni aikana mua harmittaa, että mulla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa tämä kaikki.

Niin, luitte aivan oikein. Mulla on yksinäinen olo. Missään tapauksessa en tarkoita, että jotain miespuolista henkilöä olisin elämääni vailla, en, vaan ihan vain ystävää. Yhden työkaverin piti tulla nyt täksi viikonlopuksi tänne, mutta se suunnitelma valitettavasti kariutui. Olisi helpottanut, tätä outouden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Mä tarkoitan tässä nyt nimenomaan jakamista: hassuja juttuja ei ole yhtä kiva nauraa yksin, kuin jonkun muun kanssa. Älkää käsittäkö mua väärin, mä rakastan yksinolemista ja elämistä edelleen ihan yhtä paljon kuin aina, joskus vain reilu viikko tapaamatta ketään tuntuu aika pitkältä ajalta.

Mutta sähän olet yhdessä maailmankaikkeuden hienoimmista kaupungeista, mene ulos bilettämään tai biitsille, mä kuulen joidenkin sanovan. Mä en ole bilettäjä- enkä biitsityyppiä, sorry. Mä kuuntelen parvekkeella, kuinka joku soittaa kaihoisia bluessäveliä saksofonilla ja joku toinen säestää kitaralla. Mä harmittelen, ettei mulla ole fonia täällä, sillä ehkä joku sanatonkin duetto kohottaisi mieltä.

Tiistaina menen taas hammaslääkäriin. Musta vähän tuntuu, että tästä tulee niin pitkäksi aikaa hirveä riesa, kunnes joku suostuu tuon hampaan ihan tyystin vetämään irti. Tämä ei ole mun taivas.

LOVE HURTS

Hammassärystä huolimatta ei voi olla kauhean masentunut, kun seuraa viiden kissan touhuja hikisen kuumassa kämpässä. Yksi piiloutuu sohvan suojakankaan alle ja toinen hyppää pahaa aavistamatta samaiselle sohvalle. Takaa-ajohan siitä syntyy, riehuvat kaksi sekuntia ja päättävät sitten pestä nuolemalla toistensa naamat.

Kävin eilen illalla hammaslääkärissä ja tänä iltana menen uudelleen. Vielä pari käyntiä sen jälkeenkin on luvassa, ei tämä juurihoitosekoilu ihan helppoa ja yksinkertaista ole. Tämäniltaisen käynnin jälkeen tosin säryn pitäisi olla historiaa, näin minulle lupasi kiltti hammaslääkärisetä.

Tajusin tuossa parvekkeella lekotellessani (tunnustan, luin työsähköposteja), että mullahan on joka tapauksessa vielä kaksi kokonaista viikkoa edessäni täällä. Jos illan lääkärikäynti on tuloksekas, ei mikään estä loppulomaani olemasta ihan täydellinen. Ja sitäpaitsi, tärkeänä kuriositeettina mainittakoon, että juurihoito ja hammashoito ylipäätään on täällä hyvin korkealaatuista ja Suomen hintoihin verrattuna jopa edullista. Mun neljä hoitokäyntiäni, joihin siis sisältyy mm. paikan poisto, hampaan tyhjennys, sterilointi, juuren poisto, hampaan täyttö ja uusi paikkaus, tulevat maksamaan yhteensä 200 euroa. Suomessa saisin Kelakorvaukset huomioon ottaen pulittaa tuplasti tuon hinnan.

Ehkä on siis vain hyväksi, että tuo tulehdus puhkesi täällä. Asioilla on puolensa. Vaan nyt taitaa olla aika mennä keräämään parvekkeen tomaattisato ja tehdä lounaaksi hieman salaattia. Ateena, my love.

DESPERADOS

Ateena, +37 astetta, viisi kaunista kissaa, kahvia ja jumalainen kämppä. Kaikki olisi siis täydellistä, niin täydellistä, mutta... Joo, ainahan jotain pitää tapahtua. Mä kävin joitakin viikkoja sitten siis hammaslääkärissä ja nyt matkalla, itse asiassa lentokoneessa, mun suu alkoi tuntua jotenkin oudolta. Mä kelasin, et oonkohan taas harjannut hampaat liian kovaa, joskus on semmosta taipumusta ja siitä saa vain ikenensä kipeiksi. Vaan joo, kotimatka lentokentältä kämpille sujui hyvin, mua jotenkin jopa nauratti se, kuinka varmasti sitä marssi metrosta toiseen ja otti omalta pysäkiltä oikean suunnan. Hiki virtasi pitkin kasvoja (mä en tunne ketään, joka hikoilisi kasvoistaan yhtä paljon kuin minä) ja lentolaukku oli kevyt vetää. Kämpillä mä tein kaikkia aloilleenasettumispuuhia, join litran vettä, keitin kahvia, istuin parvekkeella. Suu alkoi tuntua yhä oudommalta, sinne sattui, mut särkyä ei pystynyt mitenkään paikallistamaan. Kuin koko oikea puoli (se, mistä se hammas pari viikkoa sitten hoidettiin) ois ollut tulessa. No, mä kelasin, että toivottavasti tää menee ohi.

Ei mennyt. Valvoin koko yön marssien edestakaisin kämpässä, iskin jääpalapussia poskeen ja uikutin. Mä tosiaan kirjaimellisesti uikutin. Kipu oli niin kova, etten ole koskaan semmoista tuntenut.

Onneksi nyt on vähän parempi olo. Siis ei, ei toi särky ole mennyt ohi, mutta ei se onneksi ole lähellekään sellainen kuin tuona ekana yönä. Huomenna liksapäivä, taitaa mennä kaikki rahat juurihoitoon jossain ateenalaisessa kidutuspenkissä.

Hyvää lomaa vaan täältä tähän.

CASINO BAY

Kolme työpäivää edessä, enää vaivaiset kolme, sitten pääsen astumaan koneeseen ja lennähtämään kesään! Olen riehunut duunissa vuoden nyt siihen malliin, että tuo reilun kolmen viikon mittainen paussi tulee todelliseen tarpeeseen. Minusta tuntuu, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, että olen todella lomani ansainnut.

Tänään hypin lennossa roolista rooliin; kehittäjän, kouluttajan, asiantuntijan ja koordinaattorin kautta legal assistentiksi. Joskus se naurattaa, oma roolini tuolla, että miten sitä onkaan tuossa kaikessa kuin kotonaan ja samaan aikaan sitä haluaa enemmän, vieläkin enemmän. Mä tiedostan omat puutteeni liiankin selvästi, mutta jollain tasolla, jotenkin, on hyvä mieli ja onnistunut olo.

Mun pitäisi aloittaa pakkaamisen miettiminen, eli katsoa, mitä kaikkea pitää pestä ennen reissua, mutta mä olen niin uskomattoman, pohjattoman väsynyt, että kaikki tuo käytännöllisyys taitaa suosiolla jälleen kerran siirtyä ihan viime hetkille. Deadline on paras motivaattori?

JUST ANOTHER SONG ABOUT SOMEONE

Hei minne nää menee, päivät, viikot, kuukaudet, jopa kokonaiset vuodenajat?! Kaksi viikkoa kesälomaan ja ulkona näyttää täysin syksyiseltä, kuin pitäis aamuksi maiharit ja nahkatakki kaivaa esille, miettiä, mihin laittaa hiukset kun sataa.

Vaan menkööt minne vain, loppukoot vaikka koko ajan kulku missä kohtaa tahansa, nyt mä voin sanoa, että kyllä kannatti. (Hei 13-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloin, kun kaulavaltimo auki veivattiin! Hei 14-vuotias minä! Onneksi ei kuoltu silloinkaan, kun vedettiin 300 unilääkettä ja työnnettiin rikottu viinipullo kaulasta sisään! Hei...)

Uutta ylennystä pukkaa syksyllä. Johtoryhmän päätöksellä myös muita isoja asioita, niin isoja, etten vielä niistä mitään ymmärrä. On opiskeltava ja tutkittava asioita, on opittava ja sisäistettävä paljon, koska enhän minä koskaan ole tällaisessa tilanteessa ollut. Nautin joka hetkestä, vaikka uutta julkaisua pukkaa ulos ovista ja ikkunoista ja se tietää työtunteja työtuntien perään. Mä teen, mä sekoilen väsymyspäissäni, mutta mä saan aikaan.

Ja lomaan on tosiaan vain kaksi viikkoa enää. Mä rakastan mun elämää.

LEARNING TO FLY

Satuin oikeaan aikaan pihalle.

ANYWAY BUT MAYBE

Heinäkuu. En tajua, minne ja miten kesäkuu katosi. Ei täällä ainakaan kesältä ole juuri tuntunut, kesäkuu viileine ja sateisine päivineen saikin mennä, jos ei sillä ollut muuta annettavaa.

Heinäkuu on kuitenkin kesäkuukausi, eikö niin? Miksi mulla on syksyisen alakuloinen olo? Jollain lailla tämä menee nyt ihan väärin.

Pitämäni puolentoista viikon kesäloma on muisto vain. Se ei riittänyt, se ei vain nyt yksinkertaisesti riittänyt nollaamaan. Olen stressaantunut ja pihalla, minua väsyttää niin, että voisin vain viettää neljä päivää kääntyillen sängyssäni. Mä ajattelen alkavaa viikkoa ihan kauhulla, julkaisutahti alkaa olla sellainen, että on roudattava yöpymiskamppeet messiin toimistolle. Samaan aikaan entiset ystävät mankuvat kissavahdiksi, vaikka seinänaapurissaan asuu täysin kykenevä ystävä. En osaa koskaan sanoa ei, mutta tällä kertaa aion yrittää. En voi revetä joka suuntaan, alan pikkuhiljaa tajuta sen.

En tiedä miksi olen haikea ja vaikea. Haluaisin viettää tänä kesänä yhden sellaisen päivän, jolloin vatsaan koskisi vain ja ainoastaan nauramisen takia.

BREAKEVEN

Arki on palannut Shitsvilleen aika rysähtämällä, ei mitään pehmeitä laskuja vaan välittömästi maanantaina hammaslääkäriin hirveän säryn kourissa. Kahden hampaan hyvin ahtaassa välissä ollut paikka oli päättänyt jäädä historiaan ja sen uudelleenpaikkaus olikin sitten varsinainen tivoli. Kivulias tivoli, mikäli tällainen hämärä käsite minulle nyt sallitaan.

Tänään pääsin kumminkin kustannuspaikalle, hirmuisen ihania ihmisiä halaamaan. Ja voi pojat, kuinka minä halasinkaan. Varmaan nelisenkymmentä ihmistä tuli rutistettua pahki. Sähköpostin kahlaaminen loman jälkeen ei ole mitään herkkua, vaikka on koko Barcelonan matkan ajan käynyt sitä päivittäin harventamassa... Varmaan menee vielä huominen päivä siinä hommassa. Sain kuitenkin hieman yllättävästi muutakin aikaan, aika monta raporttia ja koostetta ja muuta. Olen tyytyväinen, olen onnellinen, olen vain niin saatanan väsynyt.

Kyllä, unettomuus on paras ja ikuinen ystäväni.

Päässä soi biisi, josta haluan äänittää oman versioni niin pian kuin mahdollista. Puolet aivoista on vielä Barcelonassa, loppupuolikkaasta puolet sovittaa biisiä ja puolet haluaa mennä nukkumaan. Parastahan tässä on se, että tätä kaikkea voi tehdä samaan aikaan!

SMALL BLUE THINGS

Niin se vain menee, kaikki loppuu aikanaan ja nyt loppumassa on tama reissu. Mulla on ollut ihana paiva, enka malta ollenkaan menna nukkumaan, kun tiedan, etta aamulla on kannettava kamat jollain lailla jonnekin, mista loytaa taksin. Haha, ei mulla kamaa ole enempaa kuin tullessanikaan, jotenkin vain kaikki tuntuu nyt raskaammalta.

Kotiinpaluu on monella tapaa kylla hienokin juttu. Mulla on ikava... (huoh, anteeks) toihin! Tyokavereita ja sita fiilista siella. Lisaksi on mukavaa nukkua omassa sangyssa, senhan me kaikki tiedamme.

Tanne jaa taas kerran paljon nahtavaa, joten onpahan hyva syy tulla uudelleen. Rakas Barcelona, kiitos.

MY WAY

Olen aina inhonnut sita, kun joku sanoo minulle, mita minun pitaa tehda. Otetaan nyt vaikka tama loma. "Muistat sitten kayda sita ja sita taloa katsomassa." Miksi? Ma olen nahnyt sen jo. En aio kuluttaa kallisarvoista vapaa-aikaani kiertamalla tuijottamassa samoja nahtavyyksia, kuin jo joskus ennenkin, muinoin ensimmaisella Barcelonan matkallani.

Jos jengi tietaisi, kuinka vahan ma olen tehnyt talla lomalla, moni kauhistuisi. Etta toinen vain matkustaa Barcelonaan, joka on sentaan muodin, arkkitehtuurin ja ties-minka-kaiken-muunkin mekka, mutta hengaa silti vain kotikulmillaan?! Eihan semmoinen nyt kay painsa! Ma kysyn: miksi ei. Ma olen vasynyt, ma olen nukkunut huonosti taas monta kuukautta, korkeintaan kaksi-kolme tuntia yossa. Ma olen nahnyt ne tarkeimmat nahtavyydet jo. Ma rakastan miihailla taalla Santsin ja Hostafrancsin tienoilla, ma kahvittelen pitkaan ja huolella, ma yritan levata. Ma en tahdo ravata ruuhkametrossa ja Sagrada Famiglian uuvuttavassa tungoksessa, ma en pida La Ramblan seudusta ja Tibadabolle kiipeaminen ei tassa fyysisessa kuosissa vain onnistu.

Ma olen nauttinut joka hetkesta, syonyt tomaatteja ja persikoita, kun semmoisia herkkuja en Suomessa voi syoda. Ma olen ollut illat kotona kissojen kanssa, juonut kahvia ja miettinyt ja ollut miettimatta elamaani.

Huomenna ma silti aion lahtea pikkuisen tuonne Catalunyan suuntaan, kauemmas mukavuusalueeltani, ja muutaman tietyn valokuvan otettuani palaankin pikavauhtia Espanyalle ja kiipean omaan suosikkipaikkaani. Se on mun shamaanipaikka, mun rauhoittumispaikka. Kotiin aion silti kulkea Hostafrancsin torikojujen ja kauppahallin kautta, ties vaikka sielta osuisi joku tuliainenkin matkaan. Magneetti, ehka, niitahan ma tykkaan paikoista kerata.

Aika minunlainen loma, tallainen.

SPANISH HARLEM

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, mita Barcelonassa rakastan eniten. Tuoksuja ja aania. Tama kaupunki on niita taynna, aistini ovat ylitsevuotavan hereilla. Toisin kuin aivoni ja ruumiini, en muista milloin olisin ollut nain vasynyt. Viime yona nukuin kylla pikku patkissa ainakin kolme tuntia, mutta tassa tilassa se nyt vain ei riita.

Asuttamani koti on todella kiva, tilava ja kodikas. Kissat ovat kovin hiljaisia, nukkuvat paljon ja viihtyvat ihan omissa oloissaan, ovat sen verran vanhempia kissakansalaisia, etta rajujen ja aanekkaiden leikkien vuodet ovat jo auttamattomasti takana pain. En valita sita, silla Ateenassa on sitten viisi riehujaa vastassa!

Ulos, katsomaan, haistelemaan ja kuuntelemaan tata ihanaa kaupunkia!

HALO

On niin aikaista, että voisi olla vielä myöhä. Muutaman hassun tunnin nukuttuani olen valmis astumaan ulos ja asettamaan kompassini kohti Barcelonaa. Olen väsynyt, todella väsynyt, mutta ehkä Katalonian lempeä ilmasto ja huumaavat tuoksut saavat minut hereille. Laukku on pakattu (ts. sinne on heitelty muutama vaatekappale ja hirveä läjä lääkkeitä), kämppää on vähän siivottu barcelonalaisasukkaille. Ah, viikko siellä, itsekseni, kissoja silitellen ja toivottavasti välillä nukkuen.

Voikaa hyvin, viikko hurahtaa nopeammin, kuin uskallan ajatellakaan.

NEVER ENOUGH

Voi elämä, miten voi olla ihmisellä fyysisesti huono olo. Mä jotenkin kai sisuunnuin edellisestä merkinnästäni ja otin asiakseni mennä lääkäriin noiden kilpparihommien kanssa. Maanantaina verikoe ja perjantaina lääkäri. Arvot eivät olleet nousseet yhtään, ne olivat päinvastoin vähän laskeneet. Lääkeannos päätettiin tuplata saman tien ja siitäkös kroppa innostui. Vatsa on ollut sekaisin ja kipeä, sydän yrittää rytmihäröillä ja muutenkin on ollut vaikeaa. Selkäni ja hartiani ovat myös niin jumissa, että tänään hierojalla käytyäni olen kärsinyt niin hirvittävästä päänsärystä, ettei pahemmasta väliä.

Vaan samaan aikaan moisia valitellessani mulla on ilo kertoa, että Barcelonan matkaan on enää puolitoista viikkoa. Mä en oikein osaa muuta ajatellakaan, mikä on jotenkin hassua. Töissäkin puolet päivästä meni hysteeriseen kikattamiseen ja toinen puoli Barcelona-ajatuksiin. Ei kovin tuottavaa, mutta hei, kyllä mä hommani sain hoidettua silti. Nautin siitä, että kesäduunarit ovat oppineet hommansa ja mä voin tehdä sellaisia hyvin lyhyentuntuisia kahdeksan tunnin päiviä.

Henkinen olo on siis mitä parhain, fyysisistä epämukavuuksista huolimatta.

Mietin pakkaamisia, siivoamisia, lakanoita ja pyyhkeitä. Mietin matkustamista, työtä, ystäviä ja varsinkin niitä työystäviä. Toivon, että tämä korttitalo on liimattu todella tukevaksi, sillä mä en halua milloinkaan luopua tästä tunteesta. Tunteesta, että olen riittävän hyvä.

BEST THING I NEVER HAD

Tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Omaisi edes hitusen energiaa ja fyysistä hyvää oloa. Mun pitäisi olla kollegoiden kanssa juhlimassa. Tätä ennen mun piti olla brittiyhteistyökumppanin kanssa sivistyneillä drinkeillä. Mitä tekee Lostis? Istuu kotona jalat ja selkä särkien, pää kivistäen, ylitsevuotavan väsymyksen kourissa.

Kilpirauhaslääkitys ei ole kuluneina kuukausina tuottanut kuin hetkellisen tuloksen. Söin lääkettä ns. yliannostusta noin kaksi viikkoa ja sinä aikana mä näin ensimmäistä kertaa vuosiin mun omat nilkat. Ne on olleet kohta neljä vuotta turvoksissa, samoin kuin koko muu ruumis. Parhaiten sen on huomannut juuri nilkoista, ne ovat massiiviset ja jalkojani särkee aivan kamalasti koko ajan. Kuin kävelisi veitsen terällä. Olisi mentävä lääkäriin keskustelemaan tuosta annostuksesta. Olisi jaksettava puskea sen asian kanssa, mutta jostain syystä (kyllä, tämän kilpparin takia) voimani ovat aivan loppu.

En ole kirjoittanut tästä, sillä tämä on ihan hullua. Olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Luettuani lisää tuosta kilpparihommasta ja muisteltuani äitivainaan viimeisiä vuosia (kilpirauhasdiagnoosin jälkeisiä) mä tajusin, että jopa mun masennus saattoi johtua ihan siitä. Se on hullua, mutta mahdollista. Mä en uskalla mennä kovin syvälle tähän, sillä sekin on jotenkin hullua. Mä en halua, että kukaan kuvittelee mun nyt jotenkin sysäävän kaikkea mennyttä ja nykyistä roskaa elämästäni tuon kilpparin piikkiin, sillä niin mä en ole tekemässä. On hyvin todennäköistä, että mä olen vain koko elämäni ajan ollut mieleltäni sairas. Mutta on myös olemassa mahdollisuus, että kilpirauhasen vajaatoiminta on ollut osallisena kaikkeen. Äiti, hänen vointinsa parani dramaattisesti, kun kilpirauhaslääkitys vihdoin alkoi toimia. Masennus lieveni ja fyysinen tuska myös, on vaikeaa keksiä muita adjektiiveja tuolle muutokselle kuin tuo jo mainitsemani dramaattinen. Mä olen syönyt tätä lääkettä vasta pari kuukautta, ja annostus on selkeästi aivan liian pieni, mutta miksi musta tuntuu, kuin mä olisin nyt menettämässä toivoni tämän suhteen? Miksi nyt, kun saatan olla paranemisen alussa? (Paranemisella tarkoitan tässä nyt nimenomaan voinnin paranemista. Kilpparitautihan ei koskaan parane.)

Palatakseni tämän kirjoituksen alkuun, tällaisina iltoina sitä toivoo, että olisi terveempi. Olisi ollut ihan menofiilis ja hyvä boogie, mutta viiden tunnin koneellaistumisen jälkeen jalat olivat jo kuin jalkapallot ja selkää vihloi, ohimoa viilsi ja käteni tärisivät. Ehkä huomenna, ehkä.

Kivaa viikonloppua.

RUDIE CAN'T FAIL

Eilisen hassupolkan jälkeen on itse asiassa mukavaa istahtaa tähän ja tarjoilla jotain aivan muuta. Nimittäin isoja asioita tapahtuu, niitä suorastaan tulvii ylleni.

Mulla oli perjantaina kalenterissa palaveri mun esimiehen kanssa. Palaverin aiheeksi esimies oli merkinnyt rekrytointeihin liittyvän ns. catch-upin, joka tuntui hyvin loogiselta, sillä neljästä kesätyöntekijästä olimme löytäneet vasta kaksi ja tuona samaisena perjantaiaamuna meillä oli kyseisiä työhaastatteluja. Mä sitten alustin siinä ja keskusteltiin jotain minuutti niistä uusista hakijoista. Esimies sitten jotenkin keskeytti tämän aika lyhyeen ja alkoi kertoa, että mun tiimini ja koko meidän osaston toimintatapoja ja rakennetta ollaan päätetty muuttaa ja että minunkin asemani siinä sitten muuttuisi samalla. Eka ajatushan oli tietysti, että nyt se on kuulkaa niin, että meikäläinen saa lähteä. Mutta tarinapa jatkuikin niin, että minusta oltaisiin tekemässä yhden valtavan suuren kokonaisuuden Manager -tasoista esimiestä HR-vastuineen päivineen, jos vain olisin halukas ottamaan tehtävän vastaan. Ehh, olin kuin puulla päähän lyöty. No juu, olen halukas ottamaan tehtävän vastaan, kyllä kiitos, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu!? Palaverin jälkeen oli totaalisen mahdotonta keskittyä yhtään mihinkään, sain sentään pakolliset perjantairaportit tehtyä, mutta muutoin olinkin sitten aika sumussa ja humussa.

Töistä meille oli järjestetty bussikuljetus juhlapaikalle. Puitteet olivat erinomaiset, väki hyvällä tuulella. Toimitusjohtaja piti kiitospuheensa ja ilmoitti sitten, että firma haluaa nyt huomioida erityisesti muutamia ihmisiä, jotka ovat osoittaneet poikkeuksellista osaamista, intohimoa ja hengenluontia. Minä sain firman Excellence Awardin, yhdessä muutaman muun kanssa! Jälleen musta tuntui, kuin joku olisi iskenyt halolla päähän tai jotain. Könysin stagelle halaamaan managementin ja asetuin muiden palkittujen kanssa riviin. (Halausten lisäksi tuo palkinto pitää sisällään kuohuviinipullon ja ylimääräisen kuukauden liksan, että ei mikään ihan turha homma.)

Iltahan jatkui sitten aika typertyneissä merkeissä, minua halattiin joka suunnasta ja purjehdin jotenkin aivan usvassa. Hauskaa siis oli, mutta pääni sisällä oleva tivoli hieman sekoitti fiiliksiä.

Alkuviikko onkin sitten mennyt jo aloittaneita kesäduunareita kouluttaessa ja elämää ihmetellessä. Pitkät työpäivät eivät haittaa, olen juuri siellä, missä minun pitääkin.

Kesälomasuunnitelmatkin varmistuivat tänään. Lähden kesäkuun 14. päivä Barcelonaan viikoksi vahtimaan erittäin-eksäni kissoja. Loman loput kolme viikkoa vietän myöhemmin Ateenassa erittäin-eksän siskon kissoja vahtimassa. Kesäduuniblues, hah hah.

Niin hienoa, että pelottaa.

Päivän asu

Innoittunut suosikkimuotibloggaajanne tässä, päivää. Wanha Blogistania -niminen ryhmittymä innostaa ja kannustaa tuolla toisaalla meitä kaikkia kokeilemaan Päivän asu -postausta. Jo vuosikausia muotiblogi-ilmiötä ihmetelleenä en tietenkään voi muuta kuin osallistua, vaikka vaatteiden väritys on kyllä lähes täsmälleen sama, kuin rakkaalla herra b.:lläkin. Sanon lähes, sillä muutoin mustaa kokonaisuutta piristää toinen suosikkiväreistäni, nimittäin harmaa.

Jaloissani on musta-harmaaraidalliset sukat (ehjät!) sekä mustat farkkutyyppiset housut, joissa totta tosiaankin on harmaita kapeita raitoja, hyvin huomaamattomia sellaisia. Housut ovat pussittavat ja liian pitkät, siksi lahkeet on taitettu sillä tavalla vanhanaikaisesti fiftarityyliin. Ne myös valuvat vyötäröltä alas ja viihdytänkin kansalaisia nostelemalla niitä kävellessäni. Housujen alta löytyvät mustat ihan tavalliset puuvilla-alushousut.

Yläosaksi olen tänään kelpuuttanut harmaan hihattoman, pitkän paidan, jonka päälle olen vetänyt mustan laatikkomallisen puuvillaneuleen. Paitojen alla piileksivät parhaat rintaliivini, Triumphin mustat minimizerit.

Koruina minulla on Ateenasta ostamani musta puusormus sekä kaulassa Aarikan vanhaa tuotantoa oleva musta puusydän.

Hittohemmetti. Miten jotkut jaksaa ihan tosissaan polkaista tällaiset kirjoitukset kuvineen päivineen kaikkien pällisteltäväksi ihan joka päivä?! Toisaalta, jaksanhan mäkin jauhaa arjestani ja pääni sisällöstä nyt jo, mitäh, kahdeksatta vuotta.

Elämänmakuista Blogerdamia kaivaten,

Lostis

TINY DANCER

Tavattoman hankalaksi on mennyt tämä blogin kirjoittaminen. Ei pelkästään siksi, että mulla on koko ajan kovin kiire vaan myös siksi, että Google ei anna minun käyttää tätä tiliä samanaikaisesti tiettyjen admin-tilien takia. Näin pienestä se joskus on kiinni.

Tässä sitä ollaan, toukokuussa, vaikka jollain lailla tuntuu, kuin olisin vasta ihan äsken sitä kaipaillut täysillä. Töissä on niin kiire, että ei paremmasta väliä. Mulla itselläni on henkilökohtaisesti niin paljon duunia, että tämäkin viikonloppu meni sen parissa. Huomenna alkava viikko on erilainen; menen kolmeksi päiväksi työsuojelukoulutukseen usvapöndelle. Matka kestää reilun tunnin yhteen suuntaan, jippii. Jos osaisin törsätä ja olisin varoissani, ottaisin huoneen hotellista, jossa koulutus järjestetään. Olisi kunnon hotelliaamiaiset ja mahdollisuus saunaan ja jopa uimiseen. Vaan ei, minä matkustan kaksi ja puoli tuntia päivässä ja minut tuntien teen sitten illat niitä oikeita töitä...

Olen väsynyt, olen vähän kipeä, olen pienesti stressaantunut. Mä uskon vilpittömästi, että tämä helpottaa joskus, mutta milloin?

Tänään iloa toi kollegapoitsu, joka roudasi kotiini mustan tv-tason, juuri sellaisen leveän tason, jota olen kaipaillut. Edes rahaa hän ei minulta huolinut, sillä oli iloinen päästessään ylimääräisestä huonekalusta eroon. Iloa toi myös ystävä, joka palautti kirjojani ja toi samalla lahjaksi juurruttamiaan viherkasveja kaksin kappalein. Nyt on koti taas piirun verran viihtyisämpi, toivon niin kovasti, että saisin ensi lauantaina ja sunnuntaina olla tekemättä töitä, voisin keskittyä nyt laittamaan tämän ihanan tukikohtani lopultakin kuntoon. Perjantaina firma viettää Ison Merkkipaalun saavuttamisen kunniaksi isoja extravaganzajuhlia, syömme ja juomme varmasti aamuun asti, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät. Menen paikalle, mutta yritän lähteä ajoissa pois, jotten pimahda ja ala potkimaan ihmisiä. Voihan mulla toisaalta olla kivaakin, se näkee, ken elää.

Kello on puoli kymmenen, menen puhtaisiin lakanoihin kirjan kanssa ihmettelemään elämää.

CHANS

On hoidettu legal assistantin hommia niin, että korvista tursuaa amerikkalainen lakihapatus, on myös saatu Washington D.C:stä asti kehuja, että käytän kieltä kuin lakia ainakin kolme vuotta opiskellut. Huoh, joskus tää on niin outoa, tää mun elämäni.

Kevät tuli. Västäräkit, jotka aina ja ikuisesti muistuttavat minua äidistä, tervehtivät minua aamuisin terassilla tupakoidessani. Allergialääkkeet on uusittu ajoissa ja niitä on jo monta viikkoa vedetty. Tennarit on valittu, nyt vain tilaamaan.

Siskopieni aloitti tänään työt tiimissäni, vain aika näyttää, kuinka meidän välien käy, kun ollaan esimies-alainen -suhteessa. So far so good, koputan puuta ja muita latteuksia.

Kämpässä tuoksuu raikkaalta, vaihdoin lakanat ja pesin pyykkiä. Syön jugurttia kuin en koskaan mitään muuta tahtoisikaan, rasiallinen vielä kirsikkatomaatteja iltakahvin kanssa.

Olen vähän eksyksissä, on asioita, joita en täällä halua puida, mutta ne sekoittavat pääni niin, etten ole varma missä on ylös ja missä alas.

JUST LIKE HEAVEN

Miten voi yhtäkkiä tulla niin elävästi mieleen se punatukkainen poika, raitisilman yliannostus, hämähäkin näköinen varjo seinällä ja puhtaat, tuoksuvat, kasvoille valuvat hiukset? Kaksikymmentä vuotta sitten, suunnilleen, puutalon yläkerta jossain Nurmeksessa? Öinen kävely Pelle Miljoonaa hyräillen, yhteen vedetyt patjat, joista vain toinen oli sinä yönä käytössä? Täydellinen hetki, kun huulet kohtaavat ja hengitys kiihtyy, juosten samaa tahtia sydänten kanssa?

Ei tämä ole nostalgiaa, mielestäni, vain joku mielen taantuma. Hänestä pidin valtavasti, hän oli liian kuuluisa ja eläväinen, mutta sitä olin silloin minäkin.

Joskus "entä jos" -ajatukset ovat ihan viihdyttäviä.

MY NAME IS APRIL

Päässä soi miljoona biisiä yhtä aikaa, enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun, kuin siihen, että huomenna on keskiviikko ja sitten mulla on vapaapäivä. Kas, johan tässä reippaat vuosi ja pari kuukautta meni, ennen kuin sitä vapaapäivää aloin tosissani kaivata ja tarvita! Nyt on se hetki.

Pari viikkoa on mennyt taas ihan armottomassa kiireessä, olen iltaisin kotona joskus seitsemän maissa ja sitten istun koneella lähemmäs puolille öin tekemässä töitä, oli arki tahi viikonloppu.

Huhtikuu saapui tänäkin vuonna, mutta toi tullessaan lunta, räntää ja pakkasta, vaikka niin toivoin (kuten joka ikinen vuosi) talven olevan jo ohi. Kaipaan aurinkoa ja lämpöä taas niin, että se sattuu. Haluan kulkea tennareissa, tehdä piteneviä kävelylenkkejä näillä mulle niin rakkailla hoodeilla. Haluan katsoa aurinkoon, suoraan siihen, niin, että hetkeksi sokaistun.

Torstaina pidän tosiaan ylityövapaan. Pääsiäisenä tulee varmasti tehtyä jonkun verran töitä, mutta todennäköisesti ei mitään pitkiä päiviä kuitenkaan. Julkean toivoa niin.

Pari tärkeää kollegaa on irtisanoutunut, perustavat oman firman. On vaikeaa suhtautua, on vaikeaa hyvästellä, kun he ovat niitä harvoja, jotka ovat olleet tuolla kauemmin kuin minä. Meitä on jo yli kolmesataa! Aloittaessani olin työntekijä numero 39. On aika hillitöntä kasvua ollut ja kasvukivut tietenkin sen mukaiset. Olen edelleen aika onnellinen tuolla, mutta jossain takaraivossa se on jo, ajatus tulevasta, mitä tämän jälkeen, minne ja miten. Mulla ei ole kiire, menen päivän kerrallaan, mutta jos jotain siirtymismahdollisuuksia tulee, aion tarttua niihin. Mulla on nyt niin iso meriitti cv:ssa, että uuden työn löytyminen voisi olla paljon helpompaa kuin ennen.

Olisikohan sänky näille tyhjille pohdinnoille tällä hetkellä kuitenkin se oikea paikka?

IN A MILLION WAYS

Ei se sitä ole, etteikö mun elämässä tapahtuisi mitään, se on enemmänkin sitä, että niitä asioita ei pysty kertomaan niin, kuin ne ovat. Mä olen taas kai jotenkin kryptinen, mutta en mä halua kaikkien pystyvän tunnistamaan mua, onks se tyhmää silloin, kun mulla on aika moni teistä lukijoista myös Facebook-kavereina? Mä varjelen jotain pientä, niiltä satunnaisilta lukijoilta kai.

Mikä viikko, voi pojat. Se valtavan suuri julkaisu, se meni hyvin, mutta töitä on tullut tehtyä kirjaimellisesti enemmän kuin laki sallii. Ylityötunteja plakkarissa jotain 420, kun lain mukaan saisi olla korkeintaan 250. Toisaalta, kukas sitä nyt valvoisi, kun mä satun olemaan se työsuojeluhenkilö meidän firmassa...

Torstaina muun firman suunnistaessa launch-bileisiin, jäin mä perinteisesti yksin pitämään linnaketta pystyssä. Mä istuin koneella ja jännitin, seurasin maailmanlaajuisesti tuotteen arvosteluja ja mahdollisia teknisiä ongelmia. Mä nautin suunnattomasti siitä hommasta, se on jotenkin niin palkitsevaa, ettei mikään ikinä, ja varsinkin silloin, kun mitään teknistä bugia ei löydy. Puoli kahdeksan maissa illalla mä hyppäsin taksiin (istuttuani koneen ääressä puoli kuudesta aamulla) ja suunnistin sinne bileisiin itsekin, ekaa kertaa koko urani aikana päätin osallistua.

Mä astuin sisään kuumaan ja pimeään klubiin, jossa soi paska musiikki aivan liian lujalla. Mä astuin sisään, vastaanotin muutamat hölmistyneet tervehdykset ja bongasin Hurahduksen, joka jäi tuijottamaan minua siinä tungoksessa. Sen suu levisi epäuskoiseen hymyyn ja se astui mua vastaan, levitti kätensä ja veti syliin, sellaiseen ikuisuushalaukseen, josta mä olen jo kuukausia haaveillut. Mä tunsin sen nuuhkivan mun hiuksia, se rutisti mua lujaa ja mä olin se, joka päästi irti ensin. Meidän ympärille kerääntyi liuta vastaavia teknikoita ja tuottajia, jotka hymyili korvasta korvaan, ne kertoi Hurahduksen tarkistaneen vähintään vartin välein, että onko multa tullut viestiä (se on se yhteyshenkilö, jolle mun olis pitänyt ilmoittaa, jos jotain olisi ollut vialla). Mä olin jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, mun päässä vielä pyöri sen halauksen tunne ja samalla mä kuitenkin tervehdin lämpimästi kaikkia ja kerroin asiallisesti mitä kaikkea oli tapahtunut töissä.

Joku ruuhka erotti meidät toisistamme ja mua halailtiin joka suunnasta. Jopa itse toimitusjohtaja oli kiitospuheestaan omistanut osan meikäläisen hommille, sääli, etten sitä kuullut. Mun käteen tuupattiin tuoppi jos toinenkin, mun omat tiimiläiset ympäröi mut niin tiiviisti, että se melkein jo alkoi ahdistaa. Ne itketti mua kertomalla, että olen paras pomo, mitä kuvitella voisi ja että minua kovasti rakastavat. Mä olin jotenkin niin pihalla, väsymyksestä ja joo, edelleen siitä halauksesta. Mut mä onnistuin rentoutumaan, onnistuin juttelemaan ihmisten kanssa, olemaan melkein oma itseni.

Jatkoillehan siitä piti lähteä, vaikka kotiinkin teki mieli. Mä istuin baarissa parinkymmenen testaajan kanssa ja pääsin juttelemaan monen sellaisen kanssa, joiden kanssa ei koskaan livenä ehditä. Mulla oli hauskaa, mutta mua samalla vaivas mua vastapäätä istuva Hurahdus, sitä on niin virittynyt siihen ihmiseen, että tietää sen liikeet, vaikka ei katsoisikaan. Me mentiin tupakoimaan pihalle ja kuinka ollakaan, siihen me jäätiin. Me juteltiin, me puhuttiin koko se homma siitä mun tiimiläisestä ja niiden suhteesta, ja se oli aivan kauhuissaan, että ei heillä mitään muuta ole kuin pientä flirttiä, että ei hän ikinä aloittaisi sen kanssa mitään. Hän oli pahoillaan siitä, että moinen sekaannus on aiheuttanut mun ja tiimiläisen välien rikkoontumisen ja puuskahti useaan otteeseen, että ei halua enää olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, kun se ei osaa olla liioittelematta kahta yhteistä lounasta parisuhteen aluksi. Se ei halua sitä ihmistä osastolleen, joten mä olen jumissa sen kanssa edelleen.

Me puhuttiin muustakin; entisistä ja tulevista, musiikista ja kuolleista rakkaista. Mä kavahdin sen halutessa halata mua taas, mä olisin nimittäin romahtanut sen käsiin siinä paikassa. En tiedä miksi, mä en kai vain halunnut enää päästää sitä fyysisesti lähelle, kun tarpeeksi lähelle en olisi kuitenkaan päässyt.

Jengin vähetessä me vaihdettiin vielä paikkaa jatkojen jatkoille ja siellä meitä olikin enää neljä. Yhdet vielä ja sitten pois. Mä kipusin taksiin ja suunnistin kotiin, jo taksissa mä huomasin tekstailevani sen ihmisen kanssa, sitä jatkuikin sitten pitkälle aamuun. Mä menin nukkumaan puoli viideltä ja aamulla sitten seitsemältä sorvin ääreen taas. Väsynyttä meininkiä, mutta helpottunutta ja vapautunutta. Mä tajusin kristallinkirkkaasti, että Hurahdus pitää minusta, mutta vain sillä ystävän tasolla. Se kunnioittaa mun ammattitaitoa ja arviointikykyä, nauttii mun huumorista ja hämmästelee ihmistaitojani. Sillä ei ole harmainta aavistustakaan mun todellisista tunteista sitä kohtaan, mikä on itse asiassa aika hassua. Ei se tyhmä ole, se ei vain ole virittäytynyt lukemaan ihmisiä kuten minä.

Perjantaina toimistolta poistuessani mulla oli ihan voittajafiilis.

Eilisen mä teinkin sitten taas aamusta iltaan töitä, koska eräs asia meni rikki jossain ja se vaikutti koko firman toimintaan. Mä sain oikein korkealta taholta jopa kiitosmeiliä, että säästin nopealla toiminnallani firmalta 100000 euroa. Ei sitä sillä lailla osaa ajatella, rahapuolelta, kun ajattelen lähinnä sitä asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta.

Olen niin väsynyt, niin lopen uupunut. Mä kelasin kohta hiippailla suihkuun ja yrittää unta. Ateenapäivämäärät on tälle vuodelle lyöty lukkoon, mikä ilolla todettakoon. Kaksi ja puoli viikkoa Ateenan aurinkoa ja kissoja. Siinä mulle palkintoa kyllin.

STRUNG OUT

Sitä pyörittää mielessään semmoisia kliseitä kuten "liika on aina liikaa" ja sen vastapainona "too much ain't enough". Ei osaa pukea ajatuksiaan ja tunteitaan järkeviksi sanoiksi, kun ei ole varma siitä, mitä oikeastaan tunteekaan.

Jotenkin kaikki muuttui isosti, kun kuulin ja näin mitä kuulin ja näin, Hurahduskollega ja se minun tiimiläiseni, niin ne nyt aloittelevat yhteistä taivaltaan, vaikka kovasti toivoin, että eivät. Onnistuin emotionaalisesti etääntymään aika hyvin, mutta hetkittäin tuntuu tosi pahalta. En mä tiedä onko se edes huono juttu, että näin kävi, ei välttämättä, mutta omat sekavat tunteeni tahtoisin laittaa jonnekin piironginlaatikkoon tai minne lie saunan taakse, jos siellä vain on tilaa. Samaan aikaan olen vapautunut; tiedän ihastumisen tunteiden olevan mahdollisia, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja jo se itsessään on vapauttavaa, sillä se on käsitykseni mukaan inhimillistä. Ja jottei totuus unohtuisi: en mä mihinkään oikeaan ihmissuhdetyyppiseen judanssiin olisi missään tapauksessa ollut valmis. Romanssiin? Ehkä.

Nyt mä keskityn tuuppaamaan sen tiimiläiseni firman sisällä toiselle osastolle, jottei mun tarvitse joka ikinen päivä katsella ja kuunnella sen reaktioita ja supinoita. Näin kävi, tässä ollaan, meikä siirtää sen, koska pystyn siihen.

Paitsi, etten mä siihen nyt varsinaisesti ehkä hei keskity. Pyörän laitoin pyörimään jo, saa nähdä missä ajassa se sitten tapahtuu. Mua ei kiinnosta, mä teen töitä, mä pärjään kyllä.

Iso maailmanlaajuinen julkaisu tulee ulos tällä viikolla, ehkä suurin, missä olen koskaan ollut mukana. Olen jännittynyt ja innoissani. Tällaista on olla menestyvässä firmassa töissä, joku lehtikin oli oikein uutisoinut mun ylennyksen, en mä tiennyt, että asioita niin tarkkaan maailmalla seurataan.

Vaan mä hyppään nyt imurin varteen, sillä loppuviikolla ei varmaan kotona käydä kuin nukkumassa, jos sitäkään.

THE MAN WHO SOLD THE WORLD

Miten sitä voikin hyppiä tunteesta toiseen, riekkua vuoristoradalla niin, ettei itsekään pysy perässä? Aivo tulee puoli tuntia myöhässä ja pettymys iskee vatsan kautta koko kroppaan, vaikka just äsken on kuumotellut ihan muissa tunteissa?

Mä en haluaisi olla näin ailahteleva, näin kovin herkillä.

Mä luulen, että kaiken vaikuttaessa kaikkeen, mä olen kunnon yöunien, hieronnan ja pitkän itkun tarpeessa. Se mun sedän kuolemakin, kaikesta vieraantuneisuudesta huolimatta, se koskettaa, sillä se oli kuitenkin mun suosikki niistä faijan veljistä.

Mä mietin sen masennuslääkityksen aloittamista uudelleen. Mä en oo varma siitä, että pärjään ilman. Oon pärjännyt jo pitkään, mutta pelkään. En tiedä mitä tehdä, eikä mulla ole ketään, kenen kanssa puhua siitä. Listata plussat ja miinukset, heittää jotain huonoa herjaa aiheesta ja tulla johonkin lopputulokseen. Milloin musta tuli tällainen, outcast ja erakko? Mitä tapahtui todella, muutuinko minä vai muuttuiko vain elämä? Miten mä saan itseni kuosiin, älyämään muutakin elämää kuin duuni? Miten löytää jotain balanssia, se on multa aina hukassa.

Päivän hienoin hetki, hurahduskollegan kanssa kahdestaan tupakalla, silmiä siristellen auringossa, niin lähellä, että olisi voinut koskettaa... Sillähän mä taas elän pitkään, mutta jostain syystä sekään ei nyt riitä. Mikä sitten riittäisi? Kuusi tuntia unta, keskeytymätöntä unta, yksi halaus ja parempi fyysinen vointi? Mä en tiedä.

Katotaan sit keväämmällä. Ainahan mä oon helmi-maaliskuun vaihteessa aivan paskana.

VAGABONDS

Mun piti kirjoittaa viime viikonlopusta ja siitä, kuinka hauskaa oli istua hassu hattu päässä pari vuorokautta ystävän luona. Mun piti kirjoittaa siitä tunteesta, kun lähellä on tuttu ja turvallinen suuri mies, jonka halaus tuntuu aina niin hyvältä, suojaisalta ja lohduttavalta. Mun piti kirjoittaa siitäkin, kuinka kaunista oli kävellä sunnuntaiaamuna auringonpaisteessa pitkin Kallion katuja kohti kotia. Mä mietin lauseita ja jäsensin ajatuksia, mutta mulla ei sitten ollut aikaa sitä kirjoittamistoimenpidettä itseään suorittaa, sillä mä aloin tehdä töitä, pää väsymyksestä sumeana ja silmät kirvellen.

Mun piti sitten seuraavaksi kirjoittaa siitä, kuinka tilanteet työpaikalla ovat kiristyneet yhden osaston henkilöstöä kohtaan niin, että siellä jo kirjoitetaan ns. checklistaa asioista ja tapahtumista. Mä en kirjoittanut siitäkään, sillä mun piti puoleenyöhön asti testata yhtä peliä, että josko mä saisin sieltä yhden tietyn bugin esiin.

Sitten mä suunnittelin kirjoittavani lyhyen postauksen hurahduskollegastani ja siitä, kuinka olen viimein saanut tunteitani hieman kuriin, mä käyttäydyn normaalimmin sen seurassa ja tavallaan jätän ne muut ajatukset sitten siihen hetkeen, kun mä pääsen puhtaiden lakanoiden väliin ja suljen silmäni. Mä olen siitä iloinen ja samalla tietenkin, tuttuun tyyliini, jollain lailla vähän haikea. Näin se meni, näin se aina menee ja tulee menemään.

Mä en ole siis juuri kirjoittanut, ja tämäkin jää lyhyeksi, sillä mä himoitsen sinne puhtaiden lakanoiden väliin, lasken pääni upouudelle, tänään ostetulle tyynylle ja hymyilen vähän, luen kolme sivua David Bowien elämäkertaa ja toivottavasti sitten tipahdan autuaan hetken ajaksi syvään uneen.

Mä en kirjoittanut edes siitä, kuinka isän pikkuveli kuoli viikko sitten ja kuinka syvältä se minuun sattui, vaikka tekemisissä ei oltu enää vuosiin. Mä kirjoitan kuitenkin sen typerän ajatuksen, joka mieleeni tuli heti, kun uutisen kuulin: mä toivon, että sä tapaat mun äitini siellä, sillä mä tiedän, kuinka sä häntä rakastit.

Hyvää yötä, maailma.