RUMAT LAPSET

Vappu ja sitä kautta töihin paluu lähestyy aivan liian nopeaa vauhtia. Olen luopunut kepeistäni ja kävellyt liikaa, niin paljon, että tänään on ollut pakko vain lepuuttaa kotona. Rintaa ahdistaa ajatus siitä, että kohta tämä ihana vapaus on taas ohi ja on sukellettava suoraan iltavuoropiinaan, unohdettava sosiaalinen elämä ja täytettävä pää sillä roskalla. Huonoja viboja, kolossaalisen huonoja viboja. (Lisäksi rintaa ahdistaa vuoden ensimmäinen keuhkoputkentulehdus, kuume hipoi parhaimmillaan neljääkymmentä ja nukkuminen oli mahdotonta, kun paniikissa en saanut ilmaa sisääni, vaikka kuinka hinguin ja huohotin. Onneksi hieman jo helpottaa, mutta yskäni on kivitalon kokoinen edelleen.)

Kävin eilen pienellä porukalla shamaanikurssilla. Neljän tunnin tiivis kurssi oli mitä mielenkiintoisin, onnistuin tekemään matkan aliseeni ja sain evääksi hurjasti ajatuksia ja voimia, voimia sen selvittämiseen, että kuka ja mikä minä oikein olen ja minne matkalla ja mitä vailla. En oikein uskalla aiheesta edes paljoa kirjoittaa, se on niin utuista ja särkyvää vielä. Olen pienesti innoissani, isosti kiinnostunut ja runsaasti vaikuttunut.

Kevät on tullut ja jotain minä taas kovasti odotan.

ALL SHALL FADE

Maapallo rullaa radallaan, mut itse en oikein pysy mukana. Jalkaa on särkenyt, aika paljonkin, kun olen vihdoin saanut laskea sille painoa. Välillä miettii, että mikä särky on normaalia ns. toipumissärkyä ja mikä menee sen yli. Kun nyt ei mitään takapakkia tulisi, en mitenkään tahtoisi enää kauempaa tätä potea. Vaan onhan tämä nyt jo toki helpottanut elämää kummasti, olen käynyt itsekseni kaupassa (edelleen tosi hankalaa, mutta jollain lailla olen onnistunut) ja semmoista.

Kevään pitäisi kalenterin mukaan olla jo täällä. Minä palelen ja niiskutan ja palelen ja yskin, enkä tiedä onko koko homma vain allergista vai mitä täällä tapahtuu. Kaipaan aurinkoa, viime päivät ovat olleet kovin harmaita ja viileitä.

Jollain lailla valmistaudun jo henkisesti töihin paluuseen. Kovetan itseäni. Olen valmistautunut ottamaan sylintäydeltä paskaa vastaan pomoltani, joka sitä joka tapauksessa tulee minulle syytämään. Tosin samaan hengenvetoon voisin todeta, että haen töitä koko ajan. Kuinka ihanaa olisikaan saada uusi työ. Joku sellainen, minne ei tarvitsisi matkustaa kolmea tuntia päivässä.

Minut on värvätty suunnittelemaan ystävän 40-vuotisbileet. Aivot käyvät ylikierroksilla ja nautin tästä suunnitteluvaiheesta tosi paljon. Palkkaan bändin, suunnittelen ruoat (ja sitten tietenkin myös valmistan ne), neuvottelen tilat. Jossain toisessa maassa voisin elättää itseni näin, olla professional party planner.

Halajan ulkomaille, suorastaan hingun reissuun, mutta, mutta, mutta, mutta. Kaikki mutat liittyvät rahaan, aina rahaan, aina kaikki kaatuu siihen.

Mielessäni voin onneksi kulkea, matkustaa rajattomasti, vaikka aurinkoa ei näy ja sormet ovat jäässä.

MATKUSTAJA

Voi ilon päivää! Sain lääkäristä puolipainovarausluvan kahdeksi viikoksi, sen jälkeen saan varata koko painolla. Seuraava lääkärissäkäynti on toivottavasti viimeinen, huhtikuun 20. päivä. Töihin palaan toukokuun kolmas päivä, jolloin mun pitäisi olla taas aivan kunnossa. Elämä, miten pitkä ja hankala juttu tämä murtuma on ollut.

Iloitsen paranemisesta ja nautin elostani Naapurin kodissa. Naapuri ja miehensä lähtivät lauantai-iltana kahdeksi viikoksi nauttimaan auringosta ja minä majailen täällä kuin huoneistohotellissa konsanaan.

Vielä kun osaisi korjata akvaarion pumpun, joka pitää niin hirveää meteliä, että se hukuttaa alleen jopa ajatukset.

ONE LOVE, ONE LIFE, ONE GIRL

Niin, minullahan on tämä blogi. Ei, en minä ole unohtanut tätä, olen vain jollain lailla niin uppoutunut muuhun. Parannan jalkaa, luen järjettömät määrät kirjoja, tuijotan sarjoja ja elokuvia dvd:ltä. Sisustan mielessäni tätä karmeaa kämppääni, mulla on ideoita, joita en voi toteuttaa nyt, kun en saa (vieläkään) laskea painoa jalalle. Seuraava lääkärikäynti on 24.3, jos kaikki on tuolloin mennyt hyvin, saan puolipainovarauksen, joka tietenkin helpottaisi elämää suunnattomasti.

Olen kolme kertaa käynyt keppieni kanssa istumassa iltaa kantakuppilassa. Se on ollut ihanaa, nähdä ystäviä ja nauraa ja kälättää sydämensä kyllyydestä. Noiden päivien jälkeen, kun olen könkännyt tuolla, on kuitenkin jalkaa särkenyt niin, että on meinannut itku päästä. Otan siis iisisti ja pysyn kotona, ystävät hoitavat edelleen kauppa-asiat ja kiikuttavat mulle myös leffoja lainaksi. Olen niin kiitollinen. Ja samalla inhoan tätä taakkana olemisen tunnetta, kuin olisin pelkkä riippa ja vain vaivaksi ihmisille.

Kevät on tulossa. Melkein kuulen ja tunnen ja näen sen jo.

THE GOOD SON

Saan taivuttaa jalkaani jo 90 astetta, se on ihanaa. Ihanaa on myös se, että särky ei ole enää ihan jokahetkistä, pieniä taukoja on havaittavissa. Saan myös olla ilman ortoosia kotona ja öisin, se on ihan parhautta. Parhautta taas ei ole se, etten nuku. Unirytmi on sekaisin ja yöt vietän kirjaa lukien, kun uni ei vain tule.

Ystäväni Mini synnyttää jo viidettä päivää, tiukassa on ja meitä kaikkia jännittää hurjasti. Uskomattoman raskas on tuo taival, joka Minin pitää kulkea saadakseen poikansa syliinsä.

Keskiviikkoa odotan innolla. Ystäväni, joka on käynyt nilkkaleikkauksessa, ehdotti, että menemme keskiviikkona yhdessä, yhteisellä taksilla kantakuppilaan tapaamaan ihmisiä. Olemme molemmat mökkihöperöityneet jo niin monta viikkoa, että tuo keikka tulee todellakin tarpeeseen. Voin vain kuvitella henkilökunnan ilmeet, kun kolistaan tuulikaapissa keppiemme kanssa...!

Ystävät ovat parasta, mitä elämässä on.

LONDON CALLING

Tänään suunnistan taas vaihteeksi Töölöön, röntgeniä ja lääkäriä. Jalan kipeydestä huolimatta vointi on sikäli parempi, että mieli on hieman pirteämpi. Olen yksinäni käynyt läpi täällä melkoisen tunteiden kirjon, raivostunut eräälle, joka ei tajua tylyyttään, antanut hänelle anteeksi ja luvannut itselleni, että häneen en enää turvaa enkä luota. On puhtaampi olo, jotenkin, varmempi. Minulla on niin monta asiaa, joista olla onnellinen.

Töihin palaaminen tuntuu niin kaukaiselta asialta, että se voisi olla vaikka kuuden vuoden päästä jonkun valtameren takana. Kummallisella tavalla kuitenkin stressaan, että miten ne nyt siellä pärjäävät ja varmaan kauhea kiire on, kun en ole ruodussa. Vaan minkäs teet, usvapöndelle ei matkata murtuneella jalalla.

Viereisen talon julkisivuremontin ääniä kuunnellessa ja auringon paistaessa minä kaipaan kevättä niin, että rintaan koskee.

TINA VIERI

Päivät ovat sekaisin päässä. En pääse oikeastaan ollenkaan liikkumaan kämpästäni ulos, alaovella käyn pari kertaa viikossa hakemassa ystävien hoitamat ruokaostokset. Vietän aikaa lähinnä makuuasennossa, murtunut jalkani särkee suunnattomasti kaikista särkylääkekokeiluista huolimatta. Välillä on helpompaa, kun löytää sellaisen asennon, missä ei satu. Silloin saatan jopa nukahtaa hetkeksi.

Tässä ystävätkin taas punnitaan. Yksi boastailee internettiä myöten, miten hän on minulle nyt apuna ja kuormajuhtana, vaikka oikeassa elämässä on tainnut jotakuinkin kolme kertaa käydä ostamassa mulle tupakkaa lähikioskilta. Toinen taas kantaa kassikaupalla ruokaa ovelleni, vaikka asuu ihan toisella puolella kaupunkia.

Kävin viime keskiviikkona lääkärissä ja menen uudelleen taas ensi keskiviikkona. Kahden viikon välein siis varmistetaan, että jalka on edelleen oikeassa asennossa. Jos sääri lähtee painumaan, on edessä leikkaus. En uskalla edes ajatella sellaista, haluan terveeksi mahdollisimman pian... Unelmoin ensimmäisestä askeleesta, jonka otan tuntematta kipua. Olen varovainen, mutta välillä tulee laskettua painoa tuolle jalalle, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Unohdan, tuntuu hölmöltä.

Suuri kiitos Cistalle lähettämistään dvd-elokuvista. Ovat olleet kovin mieleisiä ja niistä on ollut iloa rutkasti.

Vaakataso ja Villi Pohjola kutsuvat. Hyvää helmikuuta!

REIPPAINA KÄYMME REKKAIN ALLE

Näin se elämäntilanne muuttuu, ihan hetkessä.

Mulla on polvi murtunut. 8-12 viikkoa sairiksella, en saa kahdeksaan viikkoon laskea oikealle jalalle painoa ollenkaan. Könkkään kepeillä postimerkin kokoisessa kämpässäni, särky on niin kova, etten voi nukkua enkä ylipäätään olla. Vedän iltaisin Panacodia, sen avulla on hetken ajan helpompaa, mutta särky on koko ajan läsnä.

Ylipäällikkö oli kertonut kaikille kollegoillekin, pyöritellyt silmiään ja selittänyt epämääräisesti, että pitää ryhtyä toimenpiteisiin.

Huoh, en pysty edes kirjoittamaan, olen niin kivun keskellä. Toivon koko ajan, että helpottaa, että tulisi tyven hetki, jolloin en kelluisi tuskanhiessä. Ja tuleehan se, eikö tulekin? Pakostakin?

MATKALLA TUNTEMATTOMAAN

Ihailtavaa toimintaa ollut vuorokauden sisällä monella eri taholla. Eilen löysin kotiin päästyäni postin kantamana Lostin neljännen tuotantokauden, jonka huusin huutonetistä tiistai-iltana ja maksoin keskiviikkoaamuna. Älyttömän nopea postitus kirvoitti hymyn jos toisenkin. Naureskelin itsekseni, että viikonloppuna ei ainakaan ole pulaa tekemisestä, liimaudun hyvin tiiviisti telkkarin ääreen!

Iltaa vietin lähinnä haukotellen ja kuumassa suihkussa. Menin aikaisin nukkumaan ja heräilin yön aikana vain kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran herätessäni otti päähän, sillä heräsin tekstariin. Jota en kyllä sitten edes jaksanut lukea!

Tänä aamuna lähdin hyvissä ajoin kotoa kohti keskustaa, jotta pääsen bussilla yhdeksäksi töihin. Spårassa mukava lipuntarkastaja ei kuitenkaan pystynyt lukemaan matkakorttiani ja joutui näin antamaan minulle sakot. Keskustaan päästyäni menin suoraan HKL:n toimistoon, missä vielä mukavampi virkailija antoi minulle toimivan kortin, mitätöi sakon ja antoi vielä pinkin pupuheijastimen mieltä ilahduttamaan.

Köröttelin sit junalla usvapöndelle, missä Ylipäällikkö oli yllättävän hyvällä tuulella. Jengi on perjantaifiiliksissä, osa firman väestä lähtee tänää laivalle. Itsehän tulen huomennakin töihin, joten en varsinaisesti voi osallistua perjantaifiiliksiin. Paitsi vähän ehkä. (Äsken just ihmettelin ääneen, että "missä täällä on se P-asema", kun mulla oli Q auki...)

Illalla pyykitupaan, pari jaksoa Lostia, aikaisin nukkumaan. Huomenna työpäivän jälkeen ehkä hieman lisää Lostia, ellen intoudu käymään ystäviä tapaamassa.

Jollain lailla tämä on hyvä päivä, kuitenkin.

MAMMA MIA

Niin se vain tämäkin työvuoro loppuu. Ja mikä vuoro olikaan, herranen aika tätä kiirettä. Ulkona on pakkasta miljoona ja minä lupasin hakea Naapurille hiivaa kaupasta matkalla kotiin. Jollain lailla pitäisi huomenna muistaa tulla yhdeksäksi töihin, vaikka tuskin tässä nyt totuus ihan unohtumaankaan pääsee.

Kotona minua odottavat kanakeitto ja villasukat, kuuma suihku ja aikainen nukkumaanmeno. Huomisillan vietänkin proosallisesti pyykkituvassa, toivottavasti siellä on lämmin. Palelen luita ja ytimiä myöten.

Lyhyestä virsi kaunis, tänään eivät ajatukset enää liiku.

RAPARPERITAIVAS

Maiharista irtosi korko eilen kesken työvuoron, mikä ei nyt istumatyössä mitenkään ihmeemmin haittaa, mutta teki kotimatkasta aikamoisen seikkailun. Kotimatkasta piti muutenkin tulla seikkailu, sillä mun piti käydä ostamassa Lostin neljäs tuotantokausi. Ja meninkin, tosin hieman toisenkaltaiselta kauppapaikalta. Anttilassa nimittäin tuo neljäs kausi maksoi järkyttävät 49,95 euroa, vaikka samasta sarjasta olisi saanut kaudet 1-5 yhtenä boksina hintaan 89,95! Olin pöyristynyt. Ostin kostoksi Shieldin ekan kauden ja Hello Kitty -alushousut, matkustin korkoa jännäten himaan ja nautin hyvin lyhyestä koti-illasta sisällä, lämpimässä. (Ja Lostin neljäs tuli sitten tilattua netistä, alle puoleen hintaan siitä, mitä Anttila kiskoi.)

Aamu alkoi hienosti, kun matkalla pysäkille vastaani käveli mielettömän upea mies, ah, ihanainen Atlantti. Hämmennyimme molemmat, hymyillen moikkasimme ja siitä kuusi tuntia myöhemminkin vielä hymyilen.

Työpaikalla taas kiire, järjetön ruuhka. Keissit, joita emme saa itse hoitaa, pitää delegoida esimiehille, jotka vastaavat, että katellaan ensi viikolla. Tämä on niin persiistä, meitä on edelleen liian vähän ja meiltä vähiltäkin menee hermot, kun pomot riehuvat ylistressaantuneina ja paniikissa ympäri taloa. Koulutustakin pitäisi uusiin ohjelmiin saada, vaan kun ei ehditä pitää. Tästä työpaikasta voisin kirjoittaa tänne vaikka romaanin verran, mutta en aio tehdä niin, koska tulen itse niin pahalle tuulelle.

Olen zen, olen työpaikan sonni.

CAFE AVENUE

Silmäni ovat jälleen tulehtuneet, eikä ajatus tietokoneen ruudun tuijottamisesta tunnu yhtään kivalta. Vaan pakko painaa, tiistaissa mennään, työpäivän kesto eilen 11 tuntia matkoineen.

Vaan oli sitten mukava ilta kotona. Söin kupillisen lihakeittoa ja muutaman hapankorpun villasukat jalassa ja menin aikaisin nukkumaan. Seinänaapurissa tekee remonttia muuan ystäväni ja tarkistaa aina työvuoroni, ettei aloita remonttihommia ennen kuin olen herännyt. Minusta se on älyttömän kilttiä.

Kustannuspaikalla on hieman rauhoittunut kiireen osalta, ehtii jopa hieman hengittää välillä. Vaan turhapa sitä on rummuttaa, ruuhkaa iskee kumminkin, jos ei jo tänään niin sitten huomenna. Sain onneks sovittua Ylipäällikön kanssa, että oonkin perjantaina töissä 9-17, jotta ehdin edes hengähtää kotona ennen kuin pitää tulla lauantaiaamuksi takaisin.

Tänään aion seikkailla. Jään junasta Myyrmäessä ja käyn shoppailemassa Myyrmannin Anttilasta sen Lostin neljännen tuotantokauden.

Mitenköhän sieltä löytää pois...?

YOU ALL EVERYBODY

Hurmaavan viikonlopun jälkeen on hyvin angstista palata kustannuspaikalle tekemään iltavuoroviikkoa. Viikon kruunaa tietenkin vielä lauantaityövuoro, ettei totuus unohtuisi.

Perjantaina mä tapasin Atlantin ekaa kertaa ikuisuuksiin. Mä hukuin sen silmiin ja lämpimään syliin, se höpötteli mukavia suoraan mun korvaan ja suuteli mun hiuksia ja poskia. Mä olen kaivannut sitä, sen näkemistä, sitä tunnetta, jonka se minussa saa aikaan. Mä en odota enkä toivo mitään, mutta mä nautin joka hetkestä täysillä.

Lauantaina mä tapasin rakkaita, me juteltiin paljon ja naurettiin enemmän. Lelu oli kaunis ja hauska, jotenkin vapautunut taas, kun Hatun toipuminen edistyy niin hyvää vauhtia. Hatulta on poistettu hengitysputki, joten hengittelee itse ja saa jopa syödä ja juoda. Emme vieläkään uskalla uskoa, mutta pienesti silti jo toivoa.

Eilen kävin pitkästä aikaa syömässä Siskopienen kanssa. Meillä oli niin hauskaa, että nauroimme taas vedet silmissä huonoja juttujamme. Perustimme mm. Irti mun huumeista ry:n, joka järjestää Puhdas lusikka lapselle -konsertin... Huoh, ei näitä meidän juttuja voi pitää edes hauskoina tällä tavalla kirjoitettuna, se on niin eri asia olla siinä naamakkain ja nauraa ja hysterisoida.

Tänään tosiaan ei ole niin hyvä fiilis, koska Ylipäällikkö on taas huonolla tuulella ja töitä on niin paljon, ettei ehdi kissaa sanoa. Well, päivä kerrallaan, eihän kukaan muuta voi.

DIN SKUGGA

Ihana perjantai, ihana yllätystilipäivä, kun rahaa on kolahtanut kolme sataa enemmän kuin piti viime vuoden bonusten muodossa. Ihana aamu, kun sain yöllä nukuttua paremmin kuin pitkään aikaan. Ihanan vapautunut olo, kun Ylipäällikkö on taas vapaalla.

Lost-sarjan kolmas tuotantokausi alkaa olla viimeistä levyä vaille katsottu ja nyt haikailen sitä neljättä kautta, se pitäisi mahdollisimman nopeasti saada haltuun. Osaa olla koukuttava sarja!

Mulla on hyvä mieli siitä, että olen tämänkin vittumaisen työviikon kestänyt täysin rähjäämättä ja räjähtämättä. Unta olisin halunnut tällä viikolla enemmän, mutta kaikkeahan ei voi saada koskaan. Jollain tasolla mä olen jopa ylpeä itsestäni, että kaiken myrskyämisen jälkeen tuli taas pieni tyven, ainakin hetkeksi. Olen väsynyt ja masentunut, mutta alkuviikon karikot on selvitetty kunnialla ja tiedossa on mukava viikonloppu, jonka aikana toivottavasti saan nauraa.

MOTORVATIN'

Miksi se, että aamuvuorolaiset ovat aina minua ja yhtä muuta lukuunottamatta myöhässä, vituttaa minua niin suunnattomasti? Miksi se kalvaa ja ärsyttää niin? Ehkä siksi, ettei kukaan muu tunnu piittaavan? Miksi mun pitää olla aina ja ikuisesti niin helvetin ylitunnollinen ja ylivastuuntuntoinen? Miksen itsekin voisi antaa palaa, tulisin duuniin, kun huvittaa ja hengailisin puolet päivästä autokauppojen nettisivuilla?

Mä en vain osaa.

HOME SWEET HOME

Kuinka ihanasti päivä alkaakaan, kun spårapysäkillä tulee tatuoitu mies viskipullo kädessä (ennen seitsemää aamulla) ilmoittamaan, että iskee puukon keuhkooni, jos en anna tupakkaa. Kuinka ihanaa on huomata työpaikalla, miten lusmukollega pitää puhelinta kiinni ja vain istuu luurit päässä tekemättä mitään. Kuinka ihanaa, että matkakortin voimassaolo päättyy tänään ja saan taas sijoittaa lähes sata euroa siihen, että kuljen vihaamaani työhön päivittäin.

Eilinen ilta oli hyvin rentouttava, puhuin pitkän puhelun Siskopienen kanssa ja sain myös puhelun kaverilta, joka huolehtivaisena kysyi moneltako herään aamulla, ettei hän minua herätä tullessaan remontoimaan seinänaapurini asuntoa. Katsoin liian monta jaksoa Lostia (jäin ihan uudestaan koukkuun siihen, koska en ole nähnyt tuota kolmatta tuotantokautta ennen) ja menin suihkun kautta nukkumaan. Toivon tämän päivän illasta yhtä mukaisaa, vaikka nukkumaan voisi kyllä mennä hieman aikaisemmin.

Kunhan tästä työpäivästä selviän, on kaikki jo paremmin.

TALVI JA JÄÄ

Työpäivä tuntuu kestävän jälleen miljoona vuotta, kiire on kova ja ylitsepääsemättömän vaikeita selvityskeissejä täynnä.

Istuin eilen pari tuntia Efektin kanssa kahvittelemassa, oli ihanaa häntä tavata ja kanssaan jutella. Ilmassa oli naurua ja lämpöä, minä rakastan häntä hurjasti. Minä rakastan heitä kaikkia, ystäviäni, enkä halua, että hetkittäiset väsymykseni ja kilahtamisentarpeeni millään lailla hämärtävät sitä tosiasiaa, että he ovat juuri ne ihmiset, joita olen koko elämäni etsinyt. Siskopienen tapaan toivottavasti viikonloppuna, hänenkin jaksamisensa on minulle sydämen asia. Me olemme kokeneet yhdessä niin paljon, on asioita, jotka yhdistävät paljon tiukemmin kuin jotkut versiteet tai muu sukulaisuus.

Kissa pääsee kolmeksi viikoksi työmatkalle USA:n Milwaukeehen, olin hypätä kattoon riemusta uutisen illalla kuullessani. Oli lähellä, ettei hän kieltäytynyt siihen vedoten, että Kirja on sitten kolme viikkoa yksin kotona, mutta sainpa puhuttua järkeä päähänsä! Kirja on aikuinen mies, ja pärjää kyllä vaivatta ilman vaimoaan tuon ajan. Totta kai on pikkaisen jopa kademieli, se lienee luonnollista, mutta eniten olen kuitenkin iloinen Kissan puolesta.

Tiistai, tämmöinen ikuisuudenpituinen on tämä. Kotiin tekis mieli, syömään hapankorppuja ja katsomaan Lostin kolmatta tuotantokautta.

IN LIVERPOOL

Joskus viikonloput eivät rentouta eivätkä helpota, joskus sitä sulkee silmänsä perjantaina ja avatessaan ne uudestaan havaitsee päivän olevan maanantai.

Mulla meni hieman överiksi, mä dokasin liikaa, mut mulla on ollut ystävieni kanssa myös ihan kivaa.

Mä olen aika loppu, väsynyt ja mun vasenta puolta särkee yhä ihan tolkuttomasti. Mä olen henkisesti aika ruvella. Koko tämä Hatun episodi yhdistettynä joka puolella kilahteleviin ystäviin... mä niin toivoisin, että mäkin voisin kilahtaa välillä. Pudota.

Vaan mä teen tätä vihaamaani duunia, valmistaudun tapaamaan illalla Efektin ja kuuntelemaan reippaat kaksi tuntia sen murheita. Odotan myös Siskopienen soittoa illalla, hänenkin elämänsä on pirstaleina. Mä teen tätä juttua, mä oon tämä tyyppi ja mä olen niin väsynyt olemaan minä.

Vaikka samaan aikaan en.

CHINA GIRL

Onnistuin kaatumaan tiistaina umpijäisellä kadulla suoraan kyynärpää edellä katuun. Kyynärpää on edelleen tulessa ja kipu säteilee olkapäähän ja sitä kautta päähän. Tärähdys oli aikamoinen, lapaluu ja lonkka ovat tosi kipeät myös. Varasin huomisaamuksi ajan lääkärille, pakko se on kai kuvata, koska tuo särky on niin kuvottavan älytön.

Onneksi huomenna jo perjantai. Tykkään tällaisista tynkäviikoista. Jos olisi varaa, siirtyisin nelipäiväiseen työviikkoon. (Täysin toinen juttu on taas se, että loistotyönantajani tuskin edes suostuisi moiseen.)

Hattu on edennyt pari päivää suorastaan harppauksin pitkin toipumisen tietä. Ollut aika hereillä ja tajunnut ympäristöään ja ihmisiä, ollut huolissaan töihinmenosta ja semmoista sekavaa. Emme vieläkään uskalla uskoa, toivomme ja pelkäämme. Saimme hänelle kasaan reilut kolmesataa euroa, jotta ostamme silmälasit. Hattu on sokea ilman laseja, joten ainakin lahja on nyt tarpeellinen, piilolinssejä kun ei tuossa kunnossa voi pitää.

Tämän merkinnän kirjoittaminen on kestänyt jotakuinkin kuusi tuntia, joten suonette minulle anteeksi pätkivät ajatukseni. Lievästi sanottuna kiire töissä ja särkevä vasen puoli ei helpota asiaa yhtään.

EASTSIDE OUTSIDER

Vuosi vaihtui kipakassa pakkasessa rakkaimpien ihmisten ympäröimänä. Perjantain vietin onnellisena kotosalla, menin ajoissa nukkumaan ja sain pitkästä aikaa oikein kunnon yöunet, joten lauantaina tuntui kuin ois ihan uusi ihminen.

Vaan arki rysähti päälle jälleen tänään myöhästyttyäni usvapönden dösästä, matkustaessani seuraavalla ja kuullessani jälleen uudesta kiirehässäkkäpäivästä. Tein puolitoista tuntia ylitöitä ja nyt, kotona, mua paleltaa ja väsyttää. Onneksi viikko on vajaa keskiviikon ollessa vapaapäivä. Ja perjantaina saan lähteä töistä jo kahdelta, autuutta sekin.

Hattu on ollut eilen ensimmäistä kertaa melko hereillä ja yrittänyt kovasti kommunikoida Lelun kanssa. Oli yrittänyt tokkurassaan jopa ilmaista, että haluaa suukotella, mikä sai onnen kyyneleet silmiini. (Tunnenpa itseni aika typeräksi nyt.)

Josko vaikka kupillisen teetä keittäisi, voileivän väsäisi. Miniviikonloppu on jo huomenna.

METHOD TO MY MADNESS

Espoolaisessa kauppakeskuksessa ammuttiin neljä ihmistä ja asiakas uhkailee puhelimessa tulevansa kuristamaan meidät kaikki täällä töissä. Miten ihmisistä on tullut yhä aggressiivisempia? Vai olenko mä missannut jotain? Onks aina ollut näin, mut nyt vaan uutisoidaan enemmän? Vai seuraanko mä itse enemmän uutisvirtaa?

En tiedä. Oma pääni on kovin kykenemätön käsittelemään noin suuria asioita, kun Hatun tilanteessa on jollain lailla tarpeeksi pähkäilemistä. Vai pakenenko minä, vetoan lähimmäisen tilanteeseen, jotta ei tarvitsisi miettiä suurempia kuvioita?

Tämä vuosi on ollut jälleen yksi niistä oudoista vuosista, jolloin varsinaisesti käteen ei ole jäänyt mitään, mutta tarkemmin mietittynä tämä on sisältänyt todella paljon tärkeitä asioita. Velkavankeus ja siitä selviäminen. Vihdoin ne hyvät, rakkaat, oikeat ja aidot ystävät, joita olen koko elämäni ajan etsinyt. Musiikki... sen uudelleen löytäminen ja sen haluaminen, se on iso asia myös. Yksi elämäni parhaista kesistä. Ja lopuksi, tietenkin päällimmäisenä nyt, Hatun itsemurhayritys ja se tosiasia, että koen aiheen vaihteeksi tältä puolelta, jäljellejäävien ystävien vinkkelistä katsottuna.

Tämä vuosi on muuttanut minua kovasti. Toivottavasti ensi vuodesta tulee hyvä, minulle, meille, teille, kaikille.

Kiitos tästä vuodesta.

FEEL

Tämä keskiviikko on onneksi hyvin torstaityyppinen. On pienesti paloa päästä jo vapaille. Maailman ihanin työkaveri Vesa tekee mun lauantaivuoron, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja mietin mielessäni millä pienellä lahjalla voisin häntä ilahduttaa. Ehkä puolikas viskileka, Jamesonia tietty. Ehkä jotain muuta.

Nukuin hyvin viime yönä ja matkalla töihin törmäsin ystävään, joka on ollut masennuksen takia jo kuukausia sairaslomalla. Oli kiva nähdä, hän on eilen aloittanut taas työnsä ja vaikutti pirteämmältä kuin aikoihin. Teimme kahvittelutreffit lauantaiksi, mikäs sen mukavampaa. Hassua on se, että masennuksesta kärsivä ystävä oli huolissaan minun pärjäämisestäni ja jaksamisestani. Ihmetteli, kuka minua tukee, kun Efekti tukee Lelua, minä Efektiä, Kirja ja Kissa toisiaan ja Naapuri ja miehensä toisiaan. Minä kyllä pärjään, olen saavuttanut jonkinlaisen voiman ja jaksamisen. (Tosin sehän saattaa romahtaa milloin vain. Vitustakos näistä tietää.)

Kun jaksaisi uskoa eikä pelkäisi niin.

OM DU VAR HÄR

Varsinainen valontuoja meikäläisen elämään tämä duuni. En ehtinyt kuin ovesta sisään ja alkoi taas ahdistaa ihan miljoonalla. Sain mä yhden hyvän uutisen tänään; pääsen torstaina töistä jo kuudelta. Onhan sekin jo jotain.

Hirveästi pitäis tehdä kotihommia, siivota ja järjestellä kalusteet uudelleen, mutta mä olen iltaisin kotona vasta puoli yhdeksältä enkä siinä vaiheessa todellakaan oo mitenkään kauhean virkeällä tuulella. Samaten aamut on tunkkaisia, joudun kuitenkin lähtemään jo puoli kymmeneltä liikenteeseen ehtiäkseni töihin. Mä haaveilen parin päivän vapaasta, jolloin voisin noita asioita puuhastella kuntoon kotosalla, mut niitä vapaita saa odottaa, ensi kesään tai siihen, että vaihdan työpaikkaa...

Aikaa. Mistähän sitä sais?

LOVE'S AN INJECTION

Joulu oli ja meni, tärkeimpänä asiana tietysti vapaapäivät ja ystävät. Meillä oli suurimmaksi osaksi hauskaa, mutta kaikkien meidän mieltä painoi Hatun tilanne ja se, ettemme uskalla toivoa, mutta emme myöskään halua menettää toivoamme. Paradoksaalista, mutta arkea meille nyt. Jouluaattona otimme ison askelen ja itkimme yhdessä Kissan ja Kirjan kanssa. Iso, puhdistava itku tuli tarpeeseen.

En muista milloin olisin ollut näin pinna kireällä työn takia. Minua vituttaa tämä iltavuoroviikko yhdistettynä tulossa olevaan lauantaivuoroon. Ylipäällikkö on kanssani mykkäkoulussa, ei katso edes päin ja minun tekee mieleni kirkua. Lasken mielessäni sataan joka kerta, kun hän kävelee selkäni takaa.

Jos Rakas olisi saanut elää, olisi minulla ollut jouluaattona kymmenes hääpäivä. Aika rientää.

HOUND DOG

Mikä aamu. Lähdin hyvissä ajoin kotoa kohti usvapöndeä, mutta liikenne olikin aivan sekaisin. Ratikat jumittivat Hesarilla, kun vihdoin alkoivat liikkua, myöhästyin kymmenellä sekunnilla bussista. Seuraavaa aikataulun mukaista bussia ei koskaan tullut. Jouduin ottamaan sitä seuraavan ja myöhästyin 45 minuuttia töistä. Toki olin soittanut jo, että tulossa ollaan. Mietin mielessäni, että onneksi sentään kaksi muuta on aamuvuorossa, että josko he olisivat päässeet paikalle ajoissa. Vihdoin toimistolla sain kuulla, että toinen aamuvuorolainen on jäänyt sairaslomalle... No, onneksi sain sen paikalla olevan kollegan kanssa ruuhkan selvitettyä ja nyt odotellaan jännityksellä, että näkyykö iltavuorolaisia tänään.

Onneksi on tämmöinen keskiviikkoperjantai, eli pääsen vapaalle. Pitkälle sellaiselle.

Pienesti pelkään tätä joulua. Pelkään Lelun mielenrauhan ja Hatun selviämisen puolesta. Pelkään omaa kiukkuani, Kissan kärsimättömyyttä, Kirjan äksyilyä, Efektin liukumista kauemmas. Pelkään Siskopienen epätoivoa, Rumpalin päihdehakuisuutta. Me olemme niin kaltevalla pinnalla nyt. Meidän pitää olla vahvoja, mut kukaan meistä ei pysty tähän yksin.

Mä toivotan rauhallisia päiviä niille muutamille lukijoille, joita täällä käy.