Mun yölliset heräämiset on ahdistavia ja surullisia. Mä havahdun kuin hukkuva, säikähtäneenä ja peloissani, mä haukon henkeä ja samalla nanosekunnilla kiroan hartaasti, etten minä saatana sentään osaa tuota nukkumisen jaloa taitoa. Bussimatka töihin menee kirjaan keskittyen, pakollisia "missä mä oon" -säpsähdyksiä matkalla on jotain kymmenen.
Työpaikalla ahdistun välittömästi. Päätä repii, suussa pyörii pahoja sanoja, mieli on synkkä. Mä teen tätä juttua, mut en kestä enää pitkään.
Jotkut meistä vain ovat heikompia kuin toiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti