Tänä aamuna on ollut vaikea olla oksentamatta, en tiedä miksi, mutta minua vain fyysisesti kuvottaa kovasti. Työpäivää kuvaa parhaiten se, että koko puhelinjärjestelmämme vaihdetta ja helpdeskiä lukuunottamatta on ollut toimimattomana eilisaamusta asti, mutta siitä ei ole tiedotettu kenellekään, puolet kustannuspaikan kansalaisista ei edes tiennyt järjestelmässä olevan yleistä vikaa, toinen puoli oli kuullut aiheesta huhua. Minähän sen sitten otin asiakseni tiedottaa koko talolle, vituttaa, kun täällä ei informaatio kulje mihinkään.
Olen jälleen jotenkin odottavalla kannalla. Kunpa oppisin olemaan tässä ja nyt, olemaan odottamatta jotain sisältöä, jota en koskaan tunnu elämääni saavan. Samalla kuitenkin tunnen olevani käännekohdassa, tilanteessa, jossa asiat ovat keikahtaneet positiivisempaan suuntaan. En sure enää menetettyä rakkauttani, vaikka joskus mieleni valtaakin haikea kaipuu. Minä selviän, olen muuttunut nainen, kyynisempi ja vanhempi. Olen kokemusta rikkaampi, mutta kokemuksilla ei makseta laskuja...
Minä olen kiitollinen niin paljosta. Minulla on parhaat mahdolliset ystävät elämässäni, hyvä biisienkirjoitusgroove ja ulkona paistaa aurinko. Kaiken tämän kiitollisuuden keskellä kuitenkin minua vaivaa tuo kaipuu, hahmoton ikävä jotakin tai jonnekin. Story of my life.
Kaukana kaikuu junien ja asemahallien laulu, kutsuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti