Olen nukkunut ja nähnyt unia itsestäni sovittamassa asevyötä lanteilleni, tutustumassa uuteen hevoseeni ja valmistautumassa pitkään ratsastusmatkaan maailman ääriin ja ylikin. Olen ollut töissä, tehnyt töitä, inhonnut lähes joka hetkeä. Lounastaukoa en inhoa, sillä meillä on ihan hyvä lounasravintola. Olen käynyt Kelan sivuilla kolme kertaa päivässä tarkistamassa sairauspäivärahatilanteeni, mutta vieläkään ei päätöstä ole tehty. Viimeksi olen saanut rahaa 15.2, joten pienesti ahdistaa ja vituttaa tämä. (Understatement of the year.)
Ulkona paistaa aurinko, käteni ratkeavat kuivuuttaan, vaikka rasvaan ne jotain 18 kertaa päivässä. Iltaisin on kylmä, päivisin lämmin, mulla ei ole vaatteita. Siis, öh, on jotain, mutta tarvitsisin kipeästi uusia.
Viime yönä ennen nukahtamista mietin jostain syystä entisiäni. Yömiestä, Erästä ja jopa sitä, jonka kanssa koskaan ei mitään ollutkaan, vaikka tunne oli suuri. Muutama hetki elämää, ja tässä olen, yksin, aina itsekseni yksin. En halua enää seurustella, en halua parisuhdetta. Olen iloinen siitä, että vielä ihastun, että koen niitä lumoavia tunteita, mutta en halua kenenkään koskevan minuun, en tahdo ihmistä lähelleni. Olen fyysisesti kylmä, melkein jäässä, enkä oikein ymmärrä miksi ja milloin näin kävi. Ja tavallaan kuitenkin tiedän, pääni sisällä, miksi ja milloin ja miten, mutta se on niin perustavanlaatuinen syy, avain minun sisääni, avain kaikkeen tähän negatiivisuuteen minussa, etten voi sitä kirjoittaa enkä edes itsekseni ajatella, kuin ehkä juuri yön pimeinä tunteina, jolloin raakojen totuuksien mustat linnut lentävät matalalla.
Tämä torstai, tämä on rakennettu vaniljantuoksusta, menneisyyden haamuista ja hennosta kaipuun versosta: kunpa olisin joku muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti