Voi hyvänen aika sentään, miten nopeasti voi reilun viikon mittainen loma mennä. Olen nauttinut helteistä ystävieni seurassa, yhden päivän vietin Lelun kanssa Linnanmäellä, meillä oli älyttömän hauskaa, kävimme vuoristoradassa (ainoa laite, johon todella ikinä haluan mennä!) ja hengailimme alueella, kävimme syömässä hampurilaiset ja päivän päätteeksi huristelimme raitiovaunulla ympäriinsä vain päätyäksemme kantabaariin kaljalle.
Juhannuspäivää vietimme aiemmin Kissan, Kirjan, Hatun ja Lelun kanssa piknikillä. Grilliherkut tekivät kauppansa ja hölisimme kilpaa. Tämä oli ensimmäinen kerta Hatun itsemurhayrityksen jälkeen, kun hän oli ns. ihmisten ilmoilla ystävien kanssa. Oli fantastista nähdä häntä ja samalla hirvittävän surullista, että hän tulee kärsimään tekonsa seurauksista koko loppuikänsä, ja Lelu hänen vierellään. Heillä on ollut vahva suhde, jonka puolesta nyt pelkään. Lelu pelkää, ja kuinka voisikaan olla pelkäämättä, että Hattu uusii temppunsa (tekee siis... eh, hattutempun?) eikä oikein osaa luottaa eikä uskoa. Ja kuinka vaikeaa näistä asioista on puhua, kuinka vaikeaa on kohdata toinen ihminen kasvoista ja kasvoihin ja kysyä, että miten tästä eteenpäin ja mitä helvettiä sinä oikein ajattelit ja etkö sinä tajua, kuinka tämä kaikki on vaikuttanut Leluun, ja meihin muihin, meihin, jotka rakastamme. Joka tapauksessa oli upeaa viettää päivää mukavassa seurassa, Kissakin otti iisisti eikä kiukutellut yhtään.
Rakasta Cistaa en loman aikana aikeista huolimatta tavannut, sillä päivät lensivät siivillä ja nyt olen taas usvapöndellä iltavuoroviikkoa ahertamassa. Elämälle kiitos Ylipäällikkö on aloittanut juuri tänään kesälomansa, sitä naamaa en todellakaan olisi tänään halunnut nähdä.
Jälleen kerran paluu arkeen tuntuu ihan sietämättömän hankalalta. Vaan päivä kerrallaan, eihän tässä muuta voi. Syksyllä sitten lomaillaan taas... (huokaus).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti