Kämpässäni jatkuu henkilökohtainen Sauna Open Air -festivaali ja minua harmittaa vain se, etten ehdi siitä nauttia. Nämä iltavuoroviikot ovat yhtä helvettiä, sehän on todettu jo moneen kertaan, mutta kertaushan tunnetusti on opintojen äiti. Eilen käväisin hakemassa kissakaverin kotiavaimet ja tapasin siinä pikaisesti muutaman ystävän. "Näytät niin väsyneeltä, että itkettää." "Näytät niin väsyneeltä, että tekisi mieli viedä sut jonnekin kauas pois." Huoh, joo, uskottava se on, näytän aika väsyneeltä.
Iltasella soitti Siskopieni, jonka tapaan näillä näkymin lauantaina. Odotan innolla, että pääsen kanssaan nauramaan ja juttelemaan. Vaikka olemme jo torstaissa, tuntuu lauantaihin olevan jotakuinkin ikuisuus.
Kirjoitin eilen työhakemuksen, joka oli ehkä elämäni rohkein. Kirjoitin, että avoinna olevan paikan ns. tittelin tilalla olisi voinut olla minun nimeni. Minua jollain lailla kuitenkin ahdistaa se tosiasia, että tällä hetkellä avoimiin paikkoihin tulee hakemuksia aivan satamäärin ja minun on vaikea muistaa, miksi olisin jotenkin hyvä tai edes kiinnostava hakija niiden satojen joukossa. Olen ollut täällä vähäteltävänä niin kauan, tehnyt tätä paskahommaa ja alistunut. Pitäisi ehkä päästä jonnekin työnhakukurssille ensin. Siis en nyt tarkoita oikeasti mitään kurssia, vaan ehkä minulle tekisi hyvää listata edes itselleni, mielessäni, ne asiat, jotka oikeasti osaan ja joissa olen hyvä. En vain muista niitä enää. On sellainen olo, että olen jumissa ja pääsemättömissä tässä paskaduunissa usvapöndellä, lopun ikääni.
Mikä kauhea tulevaisuudenkuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti