Kyllä osaa ihmispään kalenteri olla ketuillaan. Sekoilen urakalla, enkä osaa enää edes lukea kelloa. Nämä yhden vapaapäivän jälkeiset viikot ovat aina niin juuri tätä.
Vietin eilen melkoisen tovin lukemalla aikaisemman blogini tekstejä. En toki koko blogia, siellähän on yli neljän vuoden kirjoitukset, mutta luin läpi vuoden 2008 kevään ja kesän tapahtumat. Ne saivat minut itkemään hieman. Enemmän ne saivat minut hämmästelemään ja kummastelemaan elämääni, tunteitani, vahvuuksiani ja heikkouksiani. Ne eivät ole juuri muuttuneet näiden vuosien aikana, mutta herättävät hämmennystä. Miksi olen niin saatanan sokea ja uskon ihmisten hyvyyteen? Miksi heittäydyn tunteitteni vietäväksi niin täysillä, hyppään trapetsilta ilman turvaverkkoa? Miksi rakastun narsistihirviöihin tai skitsofreenisiin juoppoihin? Miksi olen niin altis masentumaan?
Toki nykytilanteeseen verrattuna olen muuttunut aika paljon. En päästä ketään lähelleni, varsinkaan ketään miespuolista. Olen löytänyt itsestäni jälleen sen puolen, jonka toviksi kadotin: haluan olla yksin, haluan elää ja asua yksin koko loppuelämäni ajan. "Vapaus on suuri vankila", kirjoitti Pelle aikanaan ja sen minä olen huomannut olevan oman totuuteni. Vapaus on minun vankilani, se, jossa haluan lusia.
Työpäivä mataa hitaasti, vaan onneksi varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti