LENTÄVÄ MATTO

Kovin kiireinen työpäivä alkaa olla lopuillaan. Enää kaksi päivää ja pääsen vapaalle. Miten nämä ovatkaan ikuisuuden mittaisia, nämä lauantaivuoron jälkeiset päivät.

Työpaikalla on hysteerisen kylmä. Teen töitä takki päällä ja kynsikkäät kädessä, naureskelen itsekseni Ylipäällikölle, joka on tänään jo neljä kertaa ollut mulle aivan käärmeissään ja noiden pimahdusten välillä on mun ylin ystävä. En tajua, mitä hänen päässään tapahtuu, mitä siellä liikkuu.

Kotiin päästessäni aion pukeutua villasukkiin, vanuneisiin kotihousuihin ja villapaitaan, tehdä kaksi lämmintä voileipää ja juoda kahvia. Elämän pieniä iloja.

KELTAINEN SATAMA

Viikonloppu oli tajuttoman lyhyt ja ytimekäs, kun perjantain iltavuoron perään tein vielä lauantaivuoron. Uppouduin lyhyenä vapaa-aikanani muutamaan leffaan ja kirjaan, kuuntelin levyjä ja lauloin muutaman tunnin. Olen löytämässä laulamisen uudelleen, se on ihanaa, olen kaivannut sitä tunnetta, jonka se minulle antaa.

Tämä työviikko alkoi aivan liian kylmänä ja pimeänä, mutta kestää onneksi vain neljä päivää. Torstaina jään vapaalle ja teen silloin vihdoin päätökseni firman tarjouksesta maksaa ulosottovelkani. Olen kallistumassa kyllä-vaihtoehdon puolelle, vaikka minua samaan aikaan inhottaa ja ällöttää sitoutua samalla tähän paskafirmaan. Aika ei kuitenkaan ole mitenkään ylitsepääsemättömän pitkä, ei puhuta sentään vuosista vaan kuukausista. Joka tapauksessa asia ahdistaa minua aika paljon, kaikkein mieluitenhan lähtisin täältä saman tien hippulat vinkuen menemään.

Oh, maanantai, angstinen alkuviikko, vapaita odotellessa...

SNÖÄNGEL

Elämä, miten olen stressaantunut. Käyn aivan ylikierroksilla. Ahdistaa niin, että tekisi mieli avata rintalasta lihakirveellä, että saisi ilmaa.

Pitäisi tehdä päätöksiä, isoja sellaisia, pitäisi kyetä järkevään, loogiseen ajatteluun eikä syöksyä kriisistä kriisiin tunteella posottaen. On vain vaikeaa muuttaa stressaamisen tapoja, kun on ikänsä reagoinut kropallaan ja mielellään tällä tavalla. En edes tiedä millä muulla tavalla stressiin VOI reagoida, kuin vatsakivulla, hartiasäryllä, päänsäryllä ja kireällä pinnalla. Stressaaminen ylipäätään on aivan älytöntä ja järjetöntä, eivät asiat stressaamalla parane tai muutu.

Huomiselta jäävät pois ylityöt, mä olin jo niin innoissani jäämässä niitä tekemään, mutta kukaan meidän talossa ei kykene siirtämään varashälytinten päällemenon aikataulua, joten en voi jäädä. Se nyt suorastaan vituttaa, sillä parin-kolmen tunnin ylityöllä olisin voinut saada parikymmentä euroa käteen. Nyt pitää siis keksiä muuta täytettä lauantaille, aloittaa ehkä huonekalujen purkaminen jo silloin.

Ah, ensi viikon torstai, tule jo.

LEIJAILTIIN

Loppuviikon ohjelma meni uusiksi ja tajuan odottavani ensi viikon torstaita enemmän kuin mitään. Silloin jään pitkälle vapaalle ja alkoholiton kuukausi on takana. Mulla on vapaille runsaasti suunnitelmia ja puuhastelua, en aio dokailla koko aikaa, vaikka sekin on tietysti aina mahdollista kaltaiseni alkoholistin ollessa kyseessä. Odotan tosiaan vain yksinkertaisesti vapaata, tapaan ystäviä ja unohdan työt hetkeksi.

Tänään elämme kaiketi torstaita, näin olen ymmärtänyt. Sentään heräsin aamulla ajoissa, ei tarvinnut juosta pää kolmantena jalkana kulkuvälineestä toiseen. Kiire taisi olla sillä autokuskilla, joka oli syöksymässä suoraan ratikan alle Porthaninkadulla. Spårakuskin äkkijarrutus iski polvet vastakkaiseen penkkiin, isommilta vahingoilta sentään vältyttiin.

Ulkona on kuulas ja kaunis päivä, tahtoisin voida olla kävelyllä tuolla, hypähdellä lehtikasoissa ja hyräillä syksyyn parhaiten sopivia lauluja.

(Blogilistaa käyttäville tiedoksi, että tämä blogintekele löytyy nykyään sieltä. En tiedä miksi sen sinne lisäsin, jotain analysoitavaa taas päässäni.)

TÄNÄÄN EI KUKAAN VASTAA

Luoja, miten jotkut päivät vain kerta kaikkiaan menevät päin helvettiä heti aamusta. Nukuin pommiin (en ollut muistanut laittaa herätystä ollenkaan) ja sitten kiireellä huitaisin liian kuumat kahvit ja pukeuduin ja lähdin sateessa ja tuulessa ratikalla metroon päästäkseni bussiin. Bussia odotellessani joku nainen tunki märän sateenvarjonsa minun hiuksiini ja töni varjollaan minua kuuppaan, kunnes ärähdin, että "ajattelit sitten minun päähäni tunkea tuon sateenvarjon". Nainen säikähti ja pyyteli vuolaasti anteeksi, mutta minä olin jo liki raivoissani kaikesta elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Mun päässäni on tulipunainen usva, mä tahtoisin huutaa ja raivota ja mätkiä nyrkkejä seinään tai säkkiin. Mut koska mä olen ammattitaitoinen työntekijä, mä peitän sen ja hymyilen ja olen zen.

Duunissa Ylipäällikkö ei taas puhu minulle, on mykkäkoulussa ja tuhahtelee. En jaksa sen ämmän mielenmuutoksia, se käyttäytyy kuin pikkulapsi tarhassa. Mulla ei eläissäni ole ollut yhtä epäammattitaitoista esimiestä. (Senkin pitäis opetella tää zen.)

Illalla pyykkitupaan, huomenna illalla kävelylenkki, perjantaina illalla jotain hyvää ruokaa ja lauantaina töitä ja ylitöitä. Sunnuntaina huonekalujen purkamista ikkunaremontin alta, herranen aika, hirveä homma. Pitäisi saada ikkunan eteen kaksi metriä tyhjää tilaa, mutta eihän minun asunnossani sellainen ole mahdollista. Teen mitä voin, puran kirjoituspöydän ja heitän osat roskalavalle, koska puuseppäystävänikin oli sitä mieltä, ettei siitä enää kalua saa. Huokaus, se on minulle rakas pöytä, mutta hävitettävä se nyt on.

Kerään itseäni, etten antaisi tämän ärtymyksen pilata omani lisäksi kenekään muun päivää. Joskus vaan on niin.

BAD BOY BOOGIE

Olin jäätyä hengiltä eilen illalla töistä lähtiessäni. Odotin bussia usvapöndellä, sateessa ja hirmuisessa tuulessa. En sulanut kuin vasta kotona, kuumassa suihkussa. Nukuin hyvin, mikä ilolla todettakoon. Palasin töihin vain todetakseni, että vastahan minä täältä lähdin. Iltavuoroviikot, hmph.

Iltavuoroista on se hyöty, että pystyy surffaamaan netissä ja hakemaan töitä. Laitoin eilen kahteen paikkaan hakemukset. Todella toivon ja rukoilen, että joku paikka nyt vihdoin natsaa. Tahdon pois täältä, pois usvapöndeltä, irti kolmen tunnin matkustamisesta per työpäivä.

Pelkään, että hinnoittelin itseni ulos yhdestä muutoin potentiaalisesta paikasta. On vaikeaa esittää palkkatoiveita, kun ilmaiseksi ei halua töitä tehdä, mutta ei muista eikä tiedä tyypillistä duunarin palkkatasoa. Kyseinen firma on surullisen tunnettu järkyttävän alhaisesta palkkatasostaan, siksi epäilen pyytäneeni liikaa.

Kaksikymmentä minuuttia työvuoroa takana ja järki lähtee jo. Edessä vielä ikuisuus.

MILORD

Ihanainen viikonloppu suht terveenä, selvänä ja pirteänä. Kummisetä -boksi viihdytti, nautin myös kirjoista ja kahvista, villasukat jalassa ja tukka solmussa. Lauantaina oli muikeaa tavata Efekti ja raskaana oleva ystävä Mini.

Maanantai toi tullessaan niin kovan stressin, että meinasin purskahtaa itkuun. Jos firma ei maksa tiettyjä myyntipalkkioitani tänään, joudun kulkemaan liftillä töihin ja takaisin, ei ole bussirahaa. Laitoin heti töihin tultuani meiliä talouspuolelle ja pyysin palkkioitani, mutta en ole saanut mitään vastausta. Ahdistaa, tolkuttomasti.

Teen kuusipäiväisen työviikon ja vieläpä iltavuoroa. Hurraa.

ELÄN HUMPALLE

Kirkas ja kuulas perjantai. Töissä on kiire ja asiakkaat ovat jotenkin erityisen nihkeitä tänään. Yksi kollega saa minut raivon partaalle vain olemalla olemassa. Pinna on kireällä, mutta iloitsen vapaasta, selvästä ja suht terveestä viikonlopusta.

Aion viettää tämän illan tekemällä kattilallisen popcornia ja katsomalla Kummisedän. Sain ystävältä lainaksi Kummisetä-boksin, joten katsottavaa riittää koko viikonlopuksi. Huomenna tapaan myös rakkaan Efektin päiväkahvin merkeissä. Olen siitä iloinen, kuten myös odotettavissa olevista nauruista.

Oh, elän viikonlopuille.

LOOTUSASENTOON

Onnistuin muutama päivä sitten tekemään vuosikymmenen kasvorasvalöydön: ostin Alepasta Rainbow'n ravitsevaa päivävoidetta. Hinta alle neljä euroa ja koostumus suorastaan täydellinen! Olen joka ilta ja aamu jaksanut iloita sen hiuksenhienosta vienosta tuoksusta ja sen jättämästä täydellisen rauhan ja pehmeyden tunnusta ihollani. Nämä ovat niitä naiseuden iloja, joita uskoakseni kukaan mies ei koskaan voi ymmärtää. Allergikkona ja atoopikkona varsinkin on vaikeaa löytää edullista ja hyvää rasvaa, joten riemuni on katossa.

Nukuin hyvin ja tunnen tänä aamuna oikeastaan ensimmäistä kertaa koko viikon aikana olevani taas jotakuinkin terveen kirjoissa. Pirteämpi olo ja jotenkin kevyempikin.

Elämme torstaita. Aamulla onnistuin hukkaamaan A4-kokoisen tärkeän paperin puolentoista metrin matkalla, asunnossani. En tajua minne se hävisi, enkä tajua miten kaikki tapahtui. Otin paperin käteeni, kävelin puolitoista metriä ja paperi oli kadonnut kuin maan nielemänä. Tarvitsen kipeästi tuota paperia vielä tänään ja olen äimän käkenä: mihin mustaan aukkoon se oikein hyppäsi?

Toivottavasti olen työpäivän päätyttyäkin vielä virkeä ja jaksavainen. Pitää etsiä se kadonnut paperi ja tiskata ja muuta pientä. Alkuviikolla oikein mikään ei onnistunut johtuen todella alhaisesta vireystilasta, olen ollut poikki ja umpiväsynyt, suorastaan puhki. Nyt mennään kohti viikonloppua, jotain odottaen ja toivoen.

THIS IS IT

Olen täynnä räkää, huoh, yskin paksua vihreää limaa ja niistän sitä myös. Kortisoni- ja antibioottikuurit jatkuvat vielä muutaman päivän, mutta olen yhä puolikuntoinen. Töissä on onneksi aika rauhallista. Puhua toki saa kuin papupata, mutta mitään järkyttävää hulinaa ei ole.

Ylitöitä olisi tarjolla niin paljon, kuin jaksaisi tehdä, mutta nimenomaan tuo jaksupuoli onkin hieman hakusessa. Pitää katsoa, josko tulisi vaikka lauantaina tekemään muutaman tunnin. Vielä kun tätä viinatonta kautta jatkuu, voi miettiä tuommoisia älyttömyyksiä, kuten lauantaina töihin tuloa vapaaehtoisesti! Seuraava lauantai onkin ihan lauantaityövuoro, joten saan asua täällä viikonloppuisinkin ihan urakalla.

On ikävä ystäviä ja systeriä ja jostain sairaasta syystä kaipaan myös isääni. Olen puhunut hänen kanssaan viimeksi viime jouluaattona... En tiedä miksi yhä jossain sisälläni toivon, että voisimme jotenkin tulla läheisiksi. Että hän välittäisi... Tiedän sen olevan typerää, hullun houretta, mutta hän on minun isäni kuitenkin, se ainoa. Paljonpa sekin merkitsee, helvetti.

HERE IT IS TOMORROW AGAIN

Luoja, miten kylmä ulkona on jo aamuisin. Ja iltaisin. Toki myös öisin. Ei ne päivätkään enää niin kovin lämpimiä ole, että eipä silti. Niin meni taas kesä, niin katoaa maailmasta lämpö ja valo. Kauhulla jo venailen räntäsateita, jotka jäädyttää luita myöten.

Eilen firman talouspäällikkö kutsui luokseen. Kertoi, että on saanut konsernin johdolta valtuudet ehdottaa, että firma maksaa ulosottovelkani kokonaan kerralla pois ja firmalle sen lyhentäisin (paljon inhimillisempinä lyhennyksinä) takaisin palkan yhteydessä. Joutuu miettimään asiaa. Se asettaisi minut jumiin tähän duuniin, tähän helvetin duuniin, jota inhoan, mutta samalla se pelastaisi arkeni nyt, kun rahaa ei ole euroakaan jokapäiväiseen elämään. Olen epävarma, enkä tiedä mitä tehdä asian suhteen. En tahtoisi sitoutua tähän työhön yhtään sen enempää kuin mitä työsopimus sanelee, mutta arki on arkea ja syötäväkin on.

En malta odottaa iltaa, jolloin pääsen taas peiton alle kirjan kanssa. Syksy ei sovi mulle.

JUST PRETENDING

Jouduin tahtomattani pitämään tauon kirjoittamisessa: sairastin sikainfluenssan ja keuhkokuumeen, yhtä aikaa. Nyt olen taas töissä, vielä kuumeessa ja hervottoman heikko, mutta jotakuinkin kuosissa tai ainakin jo sinne päin. Neljänkymmenen asteen kuumeessa ei ollut kivaa, mutta ihanat ystävät ja naapurit huolehtivat mehu- ja tupakkaostoksistani, roudasivat myös paahtoleipää ja yllätysherkkujakin. Yksi ystävä kantoi kasan dvd-elokuvia, joten puuhaa nukkumisen lomassa piisasi.

Eilen olin jostain syystä tavattoman herkillä. Pitkä sairastaminen ja muu miihailu kai sen aiheutti, hallitsemattoman itkun, joka kesti pitkälle yöhön. Unta sain vedettyä vain puolitoista tuntia, joten toivottavasti tänään paremmalla onnella.

Huomiseen, nyt kotiin lepäämään vähän.

HEAD OVER FEET

Tekis mieli lainata Ismo Alankoa tänä aamuna: rakas, rämä elämä.

Kirja tekstasi eilen, että hän saa töistä mukaansa jauhelihakeittoa, jos haluan ottaa sitä vastaan. Kyllähän minulle ilmainen ruoka aina kelpaa! Hän tuli minua vastaan keittoineen ja toi vieläpä litran appelsiini- ja litran omenamehua kyytipojaksi. Ei tarvitse käydä ruokakaupassa koko loppuviikon aikana! No, ehkä leipää pitää ostaa, mutta mitään muuta ei tarvitse. Lucky me for having such friends!

Työpäivä on alkanut ruuhkaisena ja jatkunee samanlaisena. Elän henkistä keskiviikkoa, koska lauantainakin on työpäivä. On jo hieman hankalaa kuvitella lauantain kulkua, koska en menekään suoraan baariin. Onneksi on ystäviä ja ohjelmaa siksikin päiväksi. Tapaan ehkä rakkaan Cistan, jonka jälkeen menen Kissan ja Kirjan luo katsomaan elokuvia ja syömään. Kissa tekee haukipihvejä, nam. Perjantai-iltana ei ole vaikeuksia olla menemättä baariin, koska lauantaina on töitä. Yritän saada perjantaiksi pyykkituvan varattua, jotta on puuhaa illaksi. Eilen illalla sain tiskattua ihan julmetunmoisen tiskin, tuli jotenkin kotoisa ja hyvä olo siinä tiskatessa ja lauleskellessa villasukat jalassa.

Mä diggaan tätä ruuhkaa ja kiirettä siihen pisteeseen saakka, kun alkaa tulla tuolta Pikkupomon suunnalta pikkuvittuilua. Mä alan kohta vittuilla takas ja sit ei hyvä heilu!

PALACE & MAIN

Eilinen lääkärissä käynti oli taas sarjassamme "voiko mikään olla näin turhaa?". Sain mä reseptit, mut siinä kaikki. Mua ei tutkita, ketään ei kiinnosta. Vittu, mä en tajua tätä hommaa. Mä kuumeilen, mut "stressi aiheuttaa sitä joskus". Mä olen ollut puoli vuotta ilman jalkoja (...), mut mitäs tuosta. Mun maha on sekaisin kuin seinäkello ("sullahan on toi refluksitauti, joten vetelet tuosta lisää lääkkeitä..."). Ketään ei vaan vittu kiinnosta.

Joskus musta tuntuu, että antaisin mitä vain edes yhdestä terveestä päivästä.

KAKSOISOLENTO

Pääsen tänään lääkäriin töitten jälkeen. Pitää uusia päälääkkeiden resepti ja samalla käydä muutenkin hieman läpi tätä pahoinvointia. Tuntuu, että vartin aika ei vain voi mitenkään riittää tähän kaikkeen. Olen helvetin ahdistunut ja väsynyt, eikä ulkoilman jäätävyys juuri paranna asiaa. Vatsani sekoilee urakalla, vanhat kunnon refluksioireet ja muut ovat tulleet ryminällä takaisin.

Pitäisi kirjoittaa työhakemus yhteen oikeasti kiinnostavaan duuniin, mutta kun olo on näin kurja, on tosi vaikeaa kirjoittaa itsestään mitään positiivista. On vaikea keskittyä osaamiseen, kun mieli on täynnä niitä asioita, joita ei osaa eikä kykene handlaamaan.

Kotona olisi kiva olla. Lepäisi, lukisi kirjaa, söisi riisipuuroa villasukat jalassa.

DON'T WANNA BE

Viimeinen alkoholipitoinen viikonloppu vähään aikaan on takana ja voi hyvänen aika, kuinka mä olen nauranut. Pissat oli tulla housuihin, kun harrastettiin ystävien kanssa taas väärinpuhumista ja suusta putoilevia sammakoita. Innolla odotan tulevaa kuukautta, kun elimistöni saa levätä ja itse voin puuhastella kotosalla enemmän.

Vatsa on niin kipeä, että meinaa itku päästä. Yritän saada huomiseksi lääkäriajan, josko pääsisin paranemisen alkuun jo.

Ilmapiiri työpaikalla on taas hirveä. Pikkupomo, jonka kanssa olen aiemmin tullut erinomaisesti toimeen, ei ole katsonut minua silmiin ainakaan kahteen viikkoon. Hän ei puhu sanaakaan, kyräilee vain. Tekisi mieleni tivata jotain ratkaisua, jotain edes. Tällainen tilanne on kestämätön, kun potkujen uhka vain leijailee ylläni.

Kuuden päivän työviikko taas alussa, huoh. Voisinpa vain nukkua.

TULESSA

Olo on kuin krapulainen, vaikken mitään ole juonut. Tahtoisin viettää täyshuuruisen viikonlopun ollen humalassa tästä illasta sunnuntai-iltaan, mutta saldon ollessa edelleen nolla se on mahdotonta. Ensi viikolla (juuri liksapäivänä, damn it!) alkaa neljän viikon tipaton, jota kyllä odotan ihan innolla. Odotan paljon tulevilta selviltä viikonlopuilta, yksinoloa ja puuhailua, kenties jopa kirjoittamista. Voisin tarttua bassoonkin, pitkästä aikaa.

Hoen itselleni, että tämä työpäivä tulee menemään ihan putkeen, ihan omalla painollaan, se on vain kahdeksan tuntia ja sitten pääsen ulos. Ahdistaa tämä ilmapiiri täällä, Ylipäällikön käytös, kaikki. Odotan jotain yhteydenottoa siitä työpaikasta, jota hain viikolla. Tuskin ne vielä ottavat yhteyttä, mutta silti sitä odottaa. Että näkyisi semmoinen pieni valo, pieni toivo päästä pois tästä paikasta.

Mietin Atlanttia. Mietin luopumista tästä tunteesta ja toiveesta. Mietin Englantia. Muuttamista. Epätoivoisia tekoja päästäkseni pois arjesta tässä nykyisessä työssä.

Kunpa vain.

IN THE ARMY NOW

Jalkasärky on pahempi kuin koskaan. Sain vaivoin kiskottua kengät jalkaan, jokainen askel on kuin moniteräinen puukonisku. Tulen hulluksi tämän kivun kanssa, sekoan (entisestäni). Elämme torstaita, teen pomon hommia, vaikkei työaikani ole vielä edes alkanut. Mieli tekee päärynälimsaa (!?), jääpala-astiaa jaloille ja kunnon hartiahierontaa sekä pitkiä yöunia. Käsilaukussa oleva kirja houkuttaisi myös määrättömästi enemmän kuin työnteko.

Ulkona on melko lämmin, aurinkoinen päivä. Kenties kesän viimeisiä sellaisia. Olen haikea ja samalla uhmainen, vittu, jotenkin minun pitää tämä angsti selättää.

ROOTING FOR THE BAD GUY

Eilen hain työpaikkaa, jonne kävelisi kotoa vartissa. Työ itse ei ollut mitenkään kovin hohdokasta, mutta tässä tilanteessa jo tuo työmatkakin on suuri motivaattori. Ja duuni, sieltä voisi edetä johonkin suuntaan, se on osa isoa konsernia, jonka palkkalistoilla olen ollut ennenkin. En uskalla uskoa, mutta ehkä toivoa hiukan.

Olen ollut kovin väsynyt ja särkyinen koko viikon. Tänä aamuna en olisi millään päässyt pois peiton alta, selkään koski ja yskä ravisteli koko kämppää. Kollegoista on jo kaksi sairauslomalla, joten mulla ei ole mitään toivoa päästä lääkäriin. Ahdistaa.

En pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tuon potentiaalisen työpaikan pähkäilyyn. Täysi kuu, tyhjä pää.

TEUVO, MAANTEIDEN KUNINGAS

Näinä ahdistavina aikoina, kun stressi jauhaa närästyksenä ja hartiajumina, olisi ihanaa voida viettää koti-iltoja esimerkiksi laittaen ruokaa ja katsoen elokuvia. Vaan kun stressiin tuo oman lisänsä pankkitilin nollaa muistuttava saldo, on mietittävä seuraavan paahtoleivän hintaa ja säästeltävä jopa suihkusaippuaa. Mä tahtoisin jonkun ratkaisun, jotain etenemistä johonkin suuntaan, mutta tuskin se tapahtuu tänään, tuskin tällä viikolla, kenties ei vielä edes tässä kuussa. Istun potkujen uhka pääni päällä enkä voi muuta kuin tehdä työni hyvin ja odottaa. Olosuhteista johtuen musta vielä tuntuu, että olen valtaisan suurennuslasin alla ja tunnen tarvetta raportoida joka ikisestä hiemankin epämiellyttävästä asiakaskontaktista, ettei jäisi epäselväksi, että minä olen osani tehnyt, paremmin kuin hyvin.

Tämäkö on se syksy, joka minut suistaa raiteiltani taas? Onko tämä se syksy, jolloin pitää hankkiutua uudelleen hoitoon masennuksen vuoksi? Vai kestänkö minä tämän, ystävieni avulla, rakkaideni tuella? Annanko minä heidän tukea itseäni, tulla lähelle?

Elämme jännittäviä aikoja.

STENBROTT

Heräsin aamulla neljän maissa likihysteerisenä, olin niin ahdistunut töihin lähdöstä, etten saanut enää unta, vaikka iltavuoroon tulinkin. Työpaikalla joudun olemaan varpaillani, tuntuu, kuin olisin suurennuslasin alla ja jokaista liikettäni vahdittaisiin. En ole saanut mitään uutisia vielä, jotenkin toivoisin nyt nopeita potkuja, nopeita toimenpiteitä. Tämä epätietoisuus ja ilmassa roikkuva epävarmuus syövät miestä syvältä.

Viikonloppuni oli suorastaan taivaallinen taas, paljon ystäviä ja paljon naurua. Perjantaina pitkä odotus palkittiin ja sain tuijottaa syvälle Atlantin silmiin, molemmat häkeltyneinä katsetta haimme. Lauantaina käväisin jopa Blogimiitissä Weeruskassa pikaisesti, tapasin muutaman ihmisen ja katosin Kissan ja Kirjan sekä Lapsen luo. Istuttiin hyvässä porukassa iltaa ja naurettiin itsemme tärviölle. Prätkähiiri oli hauskaa seuraa kuten aina, että minä rakastan ystäviäni.

Tässä kammottavassa työtilanteessa jopa toivon sairastuvani sikainfluenssaan. Puhuimme siitä eilen ystävien kanssa ja nyt lihaksia särkee, nielu on arka ja tuntuu kuin nousisi kuume. Toiveajattelua vai oikeaa sairastumista? Vaikea sanoa.

GEORDIE IN WONDERLAND

Perjantai, ah. Kolossaalinen työperäinen vitutus on toki jatkunut koko päivän, mutta alkaa pikkuhiljaa muuttua perjantain lieväksi hysteriaksi. Tekee mieli baariin, tekee mieli tavata rakkaita, tekis mieli humaltua, tekis mieli nauraa.

Ulosottoviraston kanta näihin töissä tapahtuviin asioihin (nyt multa kinutaan jotain maksusuunnitelmaa ulosottoviraston paperilla) on se, että eivät tällaiset asiat kuulu työnantajalle pätkääkään, ei tuossa ole mitään järkeä, jotain feelua hommassa on. Olen iloinen kannastaan, sillä se entisestään vahvistaa näkemystäni.

Tunnen itseni vahvemmaksi. Tunnen itseni uhmakkaaksi ja päteväksi.

Minä tästä vielä nousen. Hyvää viikonloppua!

BURNING DOWN THE HOUSE

En saanut purettua kolossaalista kirjoituspöytääni osiin enkä myöskään korjattua sitä pysymään kasassa. Mielenkiintoinen vehje. Sain siirrettyä sitä kuitenkin niin, että ikkunaremonttimittamiehet mahtuvat paikalle.

Ylipäällikkö PMS pysyi poissa silmistäni koko eilisen päivän. Hänen huoneensa on suoraan selkäni takana, mutta hän pysyi muissa osissa taloa. Tuli sentään vastaan käytävällä eikä uskaltanut katsoa silmiin. Listasin päässäni niitä asioita, joissa tämä firma rikkoo työlakia ja/tai työehtosopimusta. Niitä on paljon. Meillä ei mm. makseta indeksikorotuksia, ei iltalisiä, ei lauantailisiä. Meillä on (ainakin minulla) yli 300 euroa pienempi palkka kuin työehtosopimuksen edellyttämä minimipalkka. Meillä tapahtuu työntekijän terveydentilaan kohdistuvaa syrjintää (rikos, josta tänä päivänä voi saada jopa vankeutta). Ja jos minut nyt irtisanotaan siksi, että maksuhäiriöni on yllättäen este työkyvylleni, on sekin työlain vastaista, ainakin minun lainlukemiskykyni mukaan. (Laittomasta irtisanomisesta voi saada 3-24 kk:n palkan olosuhteista riippuen, mikä ihana ajatus!)

Pääni on siis täynnänsä lakipykäliä ja työperäistä vitutusta. Ja kas, uhma nostaa päätään. Uhma. Mmm. En minä tästä lannistu.

FERNANDO

Pyysin siis palkankorotusta ja sainkin tietää, että valmistautuvat antamaan minulle potkut. Juuri näin.

Yks kaks yllättäen työsuoritukseni tasolla ei ole merkitystä, kun konsernin ylimmältä portaalta on käynyt käsky, että työntekijöillä ei saa olla maksuhäiriömerkintöjä. Kuinka sopivasti se käsky tulikaan, saman tien, kun olin tuossa Ylipäällikkö PMS:n ja minun välisessä keskustelussa ilmaissut korotustarpeen olevan suuri ja palkkani olevan yli 300 euroa työehtosopimuksen minimipalkkaa pienempi. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä maksuhäiriöasia ilmoitettiin minulle niin, että huoneessa oli Ylipäällikön ja Tiiminvetäjän lisäksi myös eräs kollegani. Nuohan ovat käsittääkseni asioita, joista ei saa puhua kuin kahden kesken. Hienoa toimintaa.

Olin todella vittuuntunut.

Töistä lähtiessäni viestittelin ystäväni Kissan kanssa. Hän pyysi tapaamaan itseään ja Kirjaa, oli Kirjan syntymäpäivä. Menin paikalle ja sain tuulettaa hieman tunteitani. Söin hyvää broileria ja join jälkkäriksi kahvia. Kotona hiivasin pyykit pyykkitupaan ja uin syvällä ajatuksissani. Olen toki tiennyt, että esimerkiksi perintäfirmoissa ja pankeissa on tarkat säännöt noista maksuhäiriöistä; niitä ei yksinkertaisesti saa työntekijällä olla. Ihmettelen vain, miten tuo sääntö on meillä otettu esiin juuri nyt, vaikka pomon mukaan "se on aina ollut niin", mutta sitä ei ole koskaan vain otettu varsinaisesti käytäntöön. Miksi sitten juuri nyt, kun minä pyydän lisää palkkaa vedoten työehtosopimukseen ja muihin seikkoihin?

Ajatuksissani pyykkituvassa rampatessani putosin sitten portailta. Rappukäytävän valot sammuivat ja siellä oli täysin säkkipimeää. Astuin ohi askelmasta, lensin parit alemmat askelmat ja laskeuduin suoraan polvilleni lattialle. Sattui aivan saatanasti. Oikeassa polvessa leimahti tuska, vasemmassa sääressä tuntui repivä kipu. Nousin ylös ja jatkoin klenkaten vedet silmissä matkaa. Molemmat jalat sattuvat edelleen, mutta turrutin kivun särkylääkkeillä.

En tiedä mitä ajatella. Tiedän, että tätä asiaa, mahdollista irtisanomista, vatvotaan tämän firman tyyliin nyt sitten piiiiiitkän aikaa, ennen kuin saan tietää mitään. Motivaationjämät kaikkosivat, työnhaku epätoivoistuu entisestään. Miks mä en ikinä saa olla rauhassa?

SEVEN SISTERS ROAD

Kadotin yhden päivän tuossa omituiseen vatsatautiin. Viikonloppuni oli ihan loistava. Vietimme lauantaipäivää ystäväni Lelun parvekkeella, porukkaa jotenkin tuli ja meni, Kissa ja Kirja kävivät paikalla, Efekti oli koko päivän, Pieni tuli illansuussa, Kardemummakin ilmaantui, saunoi ja kälätti tyttöporukan keskellä. Tuli naurettua paljon ja juteltuakin. Atlantista en nähnyt vilaustakaan, en edes tiedä onko hän palannut kaupunkiin vai ei. On ikävä, mutta pysyn nahoissani.

Rakas ystävä pelasti vuokranmaksuni lähettämällä tililleni rahaa. En tajua, miten mulla voi olla maailman parhaat ystävät. Jotain mun on joskus täytynyt tehdä oikein?

Odotan innolla Ylipäällikön tapaamista. Meillä oli nimittäin minun pyynnöstäni perjantaina pieni keskusteluhetki. Pyysin palkankorotusta. Kerroin suoraan tilanteeni ja puhuimme siitä, kuinka hyvin hoidan hommani ja kuinka paskamaista se on, kun palkka ei riitä mihinkään. Hän lupasi puoltaa korotusta toimarille, joten kuulen ehkä jotain uutisia aiheesta jo tänään.

Tunti työvuoroa takana, seitsemän edessä. Hyvät uutiset olis kiva yllätys!