SILVER MISSILES AND NIGHTINGALES

Harmaa perjantai kolisee päässä kuin tuhat kiloa ruostunutta metallia. Olen ollut taas kipeä ja poissa kuvioista, nukkunut aivan liikaa ja toisaalta samaan aikaan aivan liian vähän. Viime yön levoton sängyssä pyöriminen tuntuu nyt jo vanhalta muistolta, kuin kellastuneelta valokuvalta. Tulen huomennakin töihin, ettei totuus unohtuisi.

Olen haikea, sillä joulukuu lähestyy ja alkaa minun mustin kauteni. En tahtoisi menettää sitä toivoa, jonka kesä ja vielä syksykin minulle antoi, mutta tiedän niin käyvän. Aina käy niin. Ikävöin aurinkoa niin, että sattuu.

Päässäni on valtava paine.

TRAGEDY

Elämälle kiitos tämä karmea työviikko on lopuillaan. Tänään mä joudun olemaan kolme viimeistä tuntia yksin koko talossa, se, jonka piti venyä viiteen saakka lähteekin jo kolmelta. Tosi reilua. Mulla on sellainen kutina, että menen töistä suoraan baariin, kumoan viisi tuoppia ja menen sitten kotiin ja nukun 12 tuntia.

Vituttaa, että osastomme henkilökuntaa ei kouluteta niihin työtehtäviin, jotka meidän pitäisi yhtäkkiä vain hallita. Yhtäkkiä meidän pitää osata kokonaan toisenmerkkisten laitteiden opastus, asennus, päivitykset, lataukset, virheilmoitukset. Ketään ei kiinnosta se fakta, että moisia laitteita emme ole nähneetkään saati sitten saaneet jonkinlaista opastusta niiden käyttöön, edes ihan peruskäyttöön helvetti sentään!

Tänään kaikki vaan jotenkin ärsyttää liikaa. Olen väsynyt ja vaatteeni ovat sateesta kosteat. Hartioitani repii särky, joka ylittää jo kaikki inhimilliset mittasuhteet. Tiedän, että valitan liikaa, mutta en valita livenä ääneen, joten jonnekin minun pitää tätä purkaa.

Ties vaikka viikonloppuna sais silti muutamat naurut. Sitä odotellessa...

GREEN AND GRAY

Hip hei ja huonoon kuntoon. Kolme kollegaa sairauslomalla, ylipäällikkö lomalla. Kiire on niin, ettei kirjaimellisesti ehdi pissalla käydä. Ja asiakkaat... huoh. Tämän työvuoron ensimmäinen puhelu: "Sain tämän uuden koneen nyt ja tässä on nyt lappu mukana, että pitää nollata avain. Niin pitääkö se nyt nollata?" Aivokapasiteettini on ylikuormittunut noin vaikeista keisseistä.

Vaan torstaissa mennään. Pitäisi illalla ehtiä askarrella pari mainosjulistetta tuleviin yhdistyksen bileisiin, vaikka muutakin tekemistä piisaisi ihan omiksi ja muidenkin tarpeiksi. Odotan siis innolla viikonloppua taas kerran, jotta saisin hengähtää hetken. Lauantaina pitäisi käväistä yksissä juhlissa, saapa nähdä, oishan se kiva olla kotonakin.

Ehkä mä tarvitsen jonkunlaisen päänsisäisen defragin, kun tuntuu, että tämä viikko ja tämä päivä ja tämä arki on aivan taatusti kestänyt jo kuusi vuotta, päiväni murmelina.

LOVE RAIN ON ME

Eilisilta kotosalla oli muutoin ihan paras miesmuistiin, mut se kesti ehkä minuutin. Mä inhoan iltavuoroja.

Ollaan kuitenkin jo keskiviikossa, eli kyllähän tämä tästä voiton puolelle vielä kääntyy. Puolet kollegoista lähti kesken päivän lääkäriin eli loppuviikon ajan on takuuvarmasti järjetön ruuhka ja kiire. Yritän pitää pään kylmänä. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Älyttömän moni asia vaikuttaa siihen. Unenpuute, päänsärky, hartiasärky, kuten myös positiiviset asiat; ystävien kanssa vietetyt hetket, viestit, hyvä ruoka.

Ulkona sataa, mua paleltaa.

TOTUUS LÖYTYY KAURAPUUROSTA

Voi arkea, voi sietämättömiä setiä, jotka soittavat kuusisataa kertaa asiasta, joka on selvittelyn alla, ja jonka selvittely viivästyy, kun setä soittaa koko ajan ja jatkuvasti. Voi särkeviä hartioita, kivistävää päätä, seinän takana klo 7 aamulla alkavaa remonttia. Voi työmatkoja, ratikasta stogeen ja siitä dösään, voi harmaita päiviä, jolloin kosteus tunkee luihin ja ytimiin. Voi kiirettä, jonka vuoksi ei ehdi pissalle eikä syömään, jonka vuoksi päässä surisee ja mieli puutuu.

Työpäivä kuitenkin kuluu aika nopeasti, kun on kiire. Illaksi olen suunnitellut iltateetä, lämmintä juustovoileipää ja mielellään aikaista nukkumaanmenoa. Iltavuoroviikolla vapaa-aikaa tuntuu jäävän jotakuinkin viisi minuuttia per ilta, se on nimittäin säkkipimeää, kun kotia asti pääsen ja kello tikittää puolta yhdeksää.

Talviunet ois kova sana, kuten joka ikinen vuosi.

REBEL YELL

Viikonlopun riennot suhahtivat ohi taas silmänräpäyksessä. Mulla on ollut hauskaa, suorastaan hurmaavaa, mutta maanantait ovat maanantaita, eikä elämä tunnu yhtään hyvältä, kun on nukkunut huonosti ja niskaan sattuu ja särky säteilee olkapäähän ja käsivarteen ja päähän.

Iltavuoroviikko menossa, joten sosiaalisesta elämästä ei ole tietoakaan. Viikonloppuna elämää oli sitäkin enemmän. Ystävien tuparit usvapöndellä sisälsivät paljon naurua ja laulua, hyviä naposteltavia ja parasta seuraa. Poiskin päästiin pöndeltä aikamoisen seikkailun jälkeen, Kallio tuntui taivaallisen kotoisalta. Olen halaillut ihmisiä runsaasti ja antanut ja vastaanottanut kohteliaisuuksia.

Harmaa ilma vie mielenkin alas, tiedän olevan säkkipimeää, kun vihdoin iltamyöhään pääsen kotiin. Haaveilen lomasta, mutta eihän tässä vielä pysty semmoisia pitämään. Helmikuun ekalle viikolle olen miettinyt talvilomaani, saas nähdä onnistuuko se.

JANIE JONES

Lähdin eilen töistä neljältä ja pääsin kollegan kyydissä Vuosaareen, missä hyppäsin metroon. Metrossa päätin, että käväisen Itiksen UFFilla, koska tarvitsen takin ja paljon muuta. Takkia en löytänyt, mutta kylläkin aivan ihanat mustat vakosamettifarkut, jollaisista olen haaveillut jo kauan. Törsäsin siis itseeni kahdeksan euroa, mutta sain sillä lämpimät ehjät housut, jotka istuvat hyvin ja tuntuvat hyviltä. Itiksestä himaan könyttyäni olin ihmeissäni: kello oli vasta puoli kuusi. Nautin suunnattomasti koti-illastani, join kahvia ja viihdyin muutaman dokumentin ääressä. Suihkun kautta sänkyyn jo puoli yhdeltätoista, oi autuutta.

Tänään saan nauttia Efektin seurasta töitten jälkeen. Huomenna pitäisi lähteä maalle (Vantaalle) espanjalaisystävän tupareihin, huoh. Ei huvittais, mä saan usvapöndeannokseni hyvinkin täyteen viikossa ilman mitään viikonloppuekskursioita. Mut pakko kai se on.

Ylipäällikkö PMS jäi yllättäen reilun kahden viikon opintovapaalle. Great. Kukas muu se sitten uutta kollegaa opastaa ja kouluttaa, hoitaa reklamaatiot ja muut hässäkät oman työnsä ohella, Lostis sen tekee tietenkin. Onneks tänään ei tunnu olevan niin kiire kuin alkuviikolla, koputan puuta.

Viikonloppua, kansalaiset, minä vietän sitä samettifarkuissani.

AVARUUDEN LEHMIPAIMEN

Mun omat sisäiset demonini ovat heränneet riehumaan isän yhteydenoton takia. Ehkä siks just se kirjoittikin sen lapun. Herättääkseen minussa ne kaipuun ja syyllisyyden tunteet. Mä olen ikäni janonnut sen hyväksyntää, ei, en edes hyväksyntää vaan kiintymystä ja kiinnostusta. Koskaan se ei ole ollut kiinnostunut minusta, minun tunteistani tai ajatuksistani, ei koskaan. Se on joskus hauska ihminen, joskus paha, mut useimmiten sitä ei kiinnosta. Sitä ei kiinnosta mikään mitä mä teen tai sanon tai ajattelen tai tunnen. Se on mun faija, mut mitä ihminen tekee faijalla, jota ei kiinnosta? Joka sano mulle lähtiessäni kotoa kunnioitettavassa 14:n vuoden iässä, että jos mä nyt lähden, niin mulla ei ole mitään asiaa takas, mä olen omillani? Joka todennäköisesti on pitänyt koko mun eliniän ajan kirjaa joka kolikosta, jonka se on mun elättämiseen joutunut laittamaan likoon?

Mä en tiedä. Mun pää on täynnä sumua, mä olen väsynyt. Tapasin eilen (yli)töitten jälkeen Siskopienen, jonka kanssa nauraminen oli ihanaa, mutta joka kostautuu tänään päänsärkynä ja väsymyksenä. Tänään mä lähden töistä neljältä, matkustan postin kautta kotiin, syön nuudeleita ja menen aikaisin nukkumaan.

Uusi ruuhkatyöpäivä alkaa just nyt ja ennustan, että tää päivä tulee tuntumaan ikuisuuden pituiselta.

CHUTZPAH!

Hämmentävää. Vatvottuani viikkokausia taas suhdettani isään, sain häneltä postia. Hän on vuosittain lähettänyt minulle nahkakantisen kalenterin ja sellainen oli eilen tullut postiluukusta. Mukana keltainen post-it lappu: "Eipä ole pikkulapsesta kuulunut pitkään aikaan." Milloin se ihminen tajuaa, että puhelimet toimivat molempiin suuntiin? Vai onko hän kyennyt vaihtamaan sellaiseen puhelinmalliin, jolla voi vain vastaanottaa puheluita? Ihme äijä, en tiedä pitäisikö tuohon viestiin vastata tai reagoida mitenkään. Mä en tiedä, mä en halua, että hän satuttaa mua välinpitämättömyydellään enää. Nää on vaikeita asioita, ja mä voisin jauhaa tästä vaikka kuinka ja paljon. Mä jätän sen kuitenkin tältä erää tekemättä, koska mä en ehdi kirjoittaa kuin sanan tunnissa. Miesvahvuus on edelleen töissä todella vajaa, joten kiirettä piisaa. Mikä on siinä mielessä hyvä asia, että meikäläinen on niin väsynyt, että muutoin alkaisin varmaan torkkua.

Aamulla herätessäni voihkaisin, olin nukkunut huonosti ja luulin, että on torstai jo. Väärässä olin. Hetki kerrallaan.

MÖRKERTAL

Ulkona sataa rännänsekaista lunta metrin verran sekunnissa, enkä mä oikein tänään tunnu toimivan. Mun selkää ja kallonpohjaa särkee, kirpparilöytönä (4€) ostetut täysin uudet maiharit puristavat, lapamatokollegan pärstän näkeminen vituttaa suunnattomasti. Eletään kuitenkin tiistaita, sekunti kerrallaan, kun muuta ei voida.

Mä en tajua mitä mä taas odotan. Koko ajan sellainen olo, että jotain on tulossa, ihan nurkan takana. Päivästä riippuen tunnen odottavani jotain, hyvää taikka pahaa, tänään pelkään jotain kammottavaa olevan tulossa, ihan näillä hetkillä. Eilen odotin hyvää, eilinen oli niin paljon parempi päivä kuin tämä.

Kaksi kollegaa on sairiksella, molemmat iltavuorolaiset. Siksi tein eilen ja teen tänäänkin hieman ylitöitä, meillä on kiirekiire ja hoppuhoppu, melkein jopa maailmaloppu. Asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista, jonotusaika on pitkä, asiakkaiden huuto sen mukaista. Yritän joka puhelun jälkeen hengittää syvään ja löytää sisäisen zenini, jotta pysyn jollain lailla edes kasassa.

Miks arki painaa niin paljon?

TOO HIP, GOTTA GO

Vietin viikonlopun rentoutuen ja itseäni hoivaten. Perjantaina tapasin ystäviä ja vietin hauskan illan, lauantain pysyin tiiviisti kotosalla lukien ja dokumentteja katsellen, valvoin melkein aamuun ja sunnuntaina kiroilin duuniangstin kourissa. Viime yön nukuin huonosti, kuten aina sunnuntain ja maanantain välissä. Eilinen tulva metrossa aiheutti hieman mutkia aamumatkaan, mutta löysin työpaikalle. Järkytyksekseni usvapöndellä on lunta, Kalliossa sitä ei vielä ole näkynyt.

Toivon suuria tältä viikolta. Toivon voivani selvittää raharulettia firman ja ulosoton välillä. Toivon kestäväni jokaisen päivän inhoamassani työssä. Toivon kykeneväni pitämään hermoni kylminä, pokkani jäätävänä. Toivon hyviä yöunia ja pirteitä päiviä. Toivon siis aivan liikaa, mutta jotain saatan jopa saavuttaa. Hetkisen mielenrauhaa, sitäkin toivoisin.

Eilinen isänpäivä taisi olla ensimmäinen ikinä, jolloin en lähettänyt edes tekstaria faijalle. Olen irrottautunut hänestä, viimeinkin, en odota häneltä mitään. En aio ottaa yhteyttä, en enää. Hän on osoittanut tarpeeksi monta kertaa kuinka hän minusta ja asioistani vähät välittää, vaikka ainoa faijani onkin. En minä yksin voi pitää ihmissuhdetta yllä, en, vaikka vuosia yritin. Olen tavallaan jopa helpottunut. Huoleton orpo.

TO BRING YOU MY LOVE

Mä olen viettänyt sairaslomaa lähinnä nukkuen. Lääkkeet ja kovat tulehdukset on antaneet mulle sikeät ja kummalliset unet, ollaan yhtäkkiä perjantaissa ja duuniangsti painaa nyt jo. Asioita on taas tapahtunut tälläkin viikolla, kaiken tämän nukkumisen keskellä. Sain treenikämpän bändille, mutta Rumpali lähti viinamäelle ja vainoharhoihin, poisti mut elämästään yhdellä siistillä viillolla, ei vastannut meileihin, tekstareihin, mihinkään. Mä jouduin tietenkin perumaan sen treenikämpän, mä en pysty yksin sitoutumaan siihen. Se maksaa kuitenkin rahaa, joka mulla on niin kortilla jo muutenkin.

Tänään Rumpali on pyrkimässä taas takaisin elämääni, mutta mä en enää tiedä mitä ajatella. Miten voi luottaa ihmiseen, joka katoaa kuin maan nielemänä juuri silloin, kun pitäisi palaveroida ja tehdä päätöksiä ja sitoutua?

Tarvitsen mielenrauhaa, tarvitsen aikaa, tilaa, happea. Olen levoton ja mieleni kiitää neljäsataa kilometriä sekunnissa, ajatusten hiipuessa jälkiä jättämättä harmaaseen sumuun.

Viikonloppua.

RUUSU, TULPPAANI JA PEYOTE

Elämä on tosi hassua välillä, hassumpaa kuin mikään komediasarja. Mä tapasin maanantai-iltana Siskopienen, me käytiin syömässä ja naurettiin kuusi tuntia putkeen. Me oltiin molemmat väsyneitä ja jotenkin herkillä, joten hysteerinen nauraminen oli jotakuinkin odotettavissa.

Tiistaiaamuna mä heräsin aivan hirveään päänsärkyyn. Mä olen saanut vetoa tonne niskan alle ja se säteilee päähän aika pahasti. Mä menin lääkäriin, mä kelasin, että mä saan ehkä jotkut relaksantit tai särkkärit ja sen päivän saikkua. Lekuri katseli mun tulehtuneita silmiä ja ihottumia, ilmoitti haluavansa katsoa ihottumia tarkemmin ja mä siinä sit paitaa vetämään yltäni. Se lekuri ilmoitti, ettei mun ihossa ole yhtään kohtaa, joka ei olis tulehtunut. Se kirjoitti mulle koko viikon saikkua ja antibiootit ja kortisonit ja silmätipat ja rasvat. Mä olin yllättynyt, yleensä lääkärit ei ota ihottumia kauhean vakavasti. Mun silmät on niin tulehtuneet, että silmien auki pitäminen sattuu, mut pahemmin on tulehtunut toi iho silmien ympäriltä. Mun selän ihottuma on niin paha, että se vuotaa verta ja sattuu. Nyt kun mä vielä saan jostain rahat niihin lääkkeisiin, niin mun olo helpottaa huomattavasti. Ihan mahtavaa.

Nauraminen on muuten ihan parasta lääkettä kaikkeen. Maanantaina Siskopienen kanssa nauraminen vapautti jotain, mä tajusin taas kerran, kuinka mä häntä ja ystäviäni rakastan. Enemmän kuin mitään.

Keskellä viikkoa mennään, iho kirkuu, mutta mieli on hyvä.

EXPERIENCE

Hulppea viikonloppu jäi taas taakse ja maanantai kolahtaa silmille kylmänä, silmäsärkyisenä ja ikuisuuden pituisena. En tavannut Siskopientä, mutta muutoin vietin aikaa rakkaiden seurassa, nauroin vedet silmissä, perustin punkbändin nimeltä Zyklon B ja tein sille kasan hittibiisejä (mm. Saippuaa, Oot mun lampunvarjostin, Suihkuun), totta kai kaikki tämä oli täysin poliittisesti epäkorrektia, mutta joskus musta huumori vain toimii. Lauantaina näin Atlantin, joka oli juovuksissa kuin apina ja joka siitä huolimatta sai silmäni loistamaan ja polveni tutisemaan. Prätkähiiri oli nähnyt minusta unta ja tämä on juuri niin tätä: "so here i am in love with you and you're in love with her and she's in love with him and he's in love with another girl..."

Pitäisi hengittää ja yrittää rentouttaa noita kireitä lihaksia, kun pääsisi saunaan joskus.

Mieleni on toisen meren rannalla, lämpimässä hiekassa, auringossa.

MATTA

Hiipumassa ollut bändihomma heräsi uudelleen henkiin saadessani tänään viestin kitaristilegendalta: treenikämppä löytyi! Uusi innostuksen pilkahdus, nopea yhteydenotto rumpaliin ja homman lukkoon lyöminen. Ensi viikolla palaveria aiheesta, en malttais odottaa!

Lisäksi tänään on perjantai, iltavuoroviikko on tältä erää ohi. Huomenna nukun pitkään, tapaan Siskopienen ja saan nauttia seurastaan.

Asiat tuntuvat etenevän, luistavan. Silmätulehdus on pikku juttu, viikonloppuna ei tarvitse kestää duunimestan hillitöntä ilmastointia, joten sekin rauhoittunee. Tai sitten ei, mikäs tässä on manaillessa, päätä seinään.

COMPLETE CONTROL

Vallan vittumaiseksi on taas heittäytynyt tämä kiire töissä. Ei ehdi kissaa sanoa saati pissalla käydä, kun puhelua tunkee ovista ja ikkunoista. Ihme keissejä ja sekoilua. Mun duuni on tosi monipuolista ja vaihtelevaa, mut jokainen päivä sisältää runsaasti asiakkaiden haistattelua ja haukkuja. Silmätulehduksessa, iho tulehtuneena, umpiväsyneenä moista on oikein palkitsevaa kuunnella. Siis not.

Tänään illalla mun piti tavata pitkästä aikaa Siskopieni. On tapahtunut niin paljon taas, kun viime tapaamisesta on muutama kuukausi. Jopa elämänmuutoksia on hänen osaltaan tähän väliin mahtunut. Tapaaminen siirtyi kuitenkin lauantaille, jota nyt odotan siis innolla. Pääsee maailman parhaaseen seuraan istumaan, syömään ja juttelemaan.

Odotan myös iltaa, että pääsen tästä duunipaikan piinapenkistä himaan, taju lähtee.

KURJA MATKAMIES MAAN

Palelen konttorilla, kynsikkäät käsissä, lämmin huivi harteilla. Nokka vuotaa ja niiskututtaa, hartiat särkee ja silmät ovat tulehtuneet. Kun pystyis puristamaan purkkiin onnen tunteet ja säilömään tällaisten päivien varalle. Viime viikonlopusta purkkiin ois kertynyt paljon, siitä ois mukava ammentaa näinä palelevina hetkinä, kun ainoa toive ois päästä kotiin peiton alle lukemaan hyvä kirja loppuun ja sen jälkeen nukkua viikko.

Facebook on hauska. Löysin sieltä ihmisen, jonka kanssa tunsimme lapsina. Hetken liikuimme samoissa porukoissa jopa varhaisteinivuosina, mutta sitten yhteys katkesi kokonaan. Nyt frendejä fäsärissä, hauskoja lapsuusmuistoja ja nykytilanteen ihmettelyä. Miten sitä voikin tuntea olevansa ihmisenä niin sama, kuin kymmeniä vuosia sitten?

Vedän huivia tiukemmalle ja tärisen. Josko tämäkin viikko jossain vaiheessa päättyisi?

RANNANJÄRVI ELÄÄ!

Täydellinen viikonloppu takana. Täy-del-li-nen.

Perjantaina suunnistin duunista kantabaariin viemään ja noutamaan dvd-bokseja (tämä leffakierrätys on kyllä nastaa tässä kaveripiirissä). Jäin mestoille hengaamaan ja kohtasin hänet, jonka kohtaamisesta olen ennättänyt jo nähdä uniakin taas: Atlantti pamahti paikalle, katsoi syvälle silmiin, moikkasi iloisena ja kiinnittyi viereeni jubailemaan. Meillä oli hauska keskustelutuokio, sitten yltiöhumalainen Kissa kiilasi väliimme ja alkoi roikkua kaulassani ja höpöttää korvaani niin kauan, että Atlantti poistui pettyneenä paikalta. Mulle jäi kuitenkin todella hyvä mieli, hän hakeutuu seuraani ja nauttii siitä suorastaan silminnähden. Atlantin lähdettyä vaihdoin baaria, tarkoitus oli käydä moikkaamassa tuttuja ja nauttia vanhojen vuosientakaisten kaverien bändin keikasta. Toisin kävi, mä meninkin heti duuniin keikalle, kun porukalta puuttui ovihenkilö. Mä nautin suunnattomasti vanhojen ystävien tapaamisesta, sekä myöhemmin myös loppuunmyydystä keikasta.

Lauantaina päästiin Kissan kanssa nauttimaan Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonsertista. Keikka oli niin täydellinen, että sitä on vaikeaa sanoin kuvata. Tiettyjen biisien aikana silmiini nousivat kyyneleet, mutta koko kolmetuntisen show'n aikana suuni oli leveässä hymyssä. Kissa ja minä säteilimme, koimme yhdessä jotain sellaista, joka tulee säilymään muistoissa vielä pitkään.

Dumarin keikalta suunnistimme taas kantabaariin, missä kohtasimme ystävät rakkaat, Efektin ja Keijun, Hymyn ja Hujopin. Minä säteilin kilpaa värivalojen kanssa, rakkaat huomauttelivatkin siitä, oloni oli pitkästä aikaa kevyt ja loistava. Päädyimme jopa jatkoille PRKL-klubille ja minä valvoin onnessani seitsemään asti aamulla.

Vielä sunnuntainakin teki mieli tavata ihmisiä, joten kahvittelin Kissan ja Kirjan, Efektin sekä Prätkähiiren kanssa, sain nauraa vatsa kipeänä ja tunsin itseni jotenkin kokonaiseksi. Olen löytänyt paikkani, ihmiseni, ehkä jopa itseni. Olen täynnä rakkautta ja kiitollisuutta ystäviäni kohtaan, olen valmis melkein mihin vain heidän puolestaan. Ja he minun, sehän tässä kai hienointa on.

Tämän merkinnän kirjoittaminen on kestänyt kaksi päivää, koska töissä on niin kiire. Syksy viilenee viilenemistään, ihottumat ovat tosi pahana, selkää juilii ja päätä särkee. Mutta viikonloppu antoi minulle niin paljon hyvää energiaa, että sen voimalla jaksan tämän viikon.

48 CRASH

Järjetön kiire, kun pomot on poissa ja meikäläinen säätää. Luojan kiitos on perjantai, saa olla pari päivää pois täältä hullujenhuoneelta. Huomiseksi ystävältä lahjana Tuomari Nurmion 30-vuotisjuhlakonserttiin lippu, voi elämä. Uskomattomia ystäviä minulla.

Ei ehdi edes kirjoittaa muutamaa sanaa; skype, puhelin ja sähköposti kirkuvat kaikki yhtä aikaa. Asiakkaita pukkaa paikalle koneineen, minä korjaan ja päivitän ja puhun puhelimessa ja meilaan ja skypetän.

Jotkut päivät lentää selällään, toiset päivät toimii huonommin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

TRUKILLA YLI VAIKEUKSIEN

Uudet ikkunat ovat aivan ihanat. Tosi kauniit ja käytännölliset, paljon paremmat kuin entiset. Voi elämä, mikä määrä pölyä ja paskaa jäi remonttimiesten jäljiltä. Pesin lattiat eilen, mutta se pitää tehdä uusiksi vielä, todennäköisesti teen sen viikonloppuna ja silloin raivaan kämppää muutenkin uuteen uskoon. Olen pähkinyt huonekalujen paikkoja ja nyt hahmottanut ne mielessäni, joten viikonloppuna voi tosiaan keskittyä tekemään noita kotiasioita.

Tänään lähden konttorilta jo klo 14, mulle iskettiin yksi asennuskeikka. Menen siis asiakkaan luokse asentamaan ja ottamaan käyttöön uuden koneen. Noi keikat on kyllä kivaa vaihtelua, pääsee asentamaan eikä tarvitse kuunnella huutoa puhelimesta.

Torstain työpäivän ollessa jo melkein puolivälissä, voidaan kai todeta, että ollaan jo voiton puolella? Tosin huominen on yksi koettelemus kyllä, joudun tekemään sekä Ylipäällikön että Pikkupomon hommat heidän ollessaan vapaalla. Miksi aina minä, kysyn vaan?

KADUILLA KALLION

Eilisen asiakaskäynnin jälkeen yritin laittaa kämppääni ikkunaremonttikuntoon, mutta päädyinkin tiskaamaan ja laulamaan. Lauloin puolitoista tuntia, mikä ilolla todettakoon. Sain jollain lailla kamanikin läjään illan mittaan. Nukuin huonosti ja tulehtuneet hartiani särkevät ja juilivat niin, ettei ikinä. Onneksi tämän työpäivän päätteeksi tuo ikkunaremonttihomma on jo ohi, saan kamat jotenkin ahdettua paikoilleen, pesen lattiat ja vaihdan lakanat, vietän koti-illan teemuki kädessä ja kirja toisessa. (Mikähän tuo teenjuontijuttukin on? En mä koskaan ennen ole teetä himoinnut iltaisin, kahvia vain.)

Sitä elää jotenkin niin hetki kerrallaan, mun on vaikea kuvitella, että mä pääsisin jotenkin tästä eteenpäin. Mä koen olevani ansassa tässä työssä, tikkuaskin kokoisessa kämpässä, ikuisessa rahattomuudessa, matkalla töihin tai sieltä kotiin, kantabaarissa samojen naamojen keskellä, Kallion kaduilla, lähikaupassa. Mä en tiedä, mulla on joku muutoksenhakuisuus, mä tahtoisin ulos tästä kaavastani. Ja samaan aikaan on tosi paljon asioita, jotka on hyvin nyt: maailman parhaat ystävät (eli ne samat naamat), kämppä Kalliossa ja duuni. Paradoksaalista paskaa, story of my life.

Keskellä viikkoa mennään, josko tästäkin selviäis.

BEAT ON THE BRAT

Ikkunaremontti etenee hyvää vauhtia ja oma kämppäni on vuorossa jo huomenna. Remonttifirman kirjallista ilmoitusta tavaillessani minua nauratti: odotettavissa rakennusjätettä ja roskaa, pölyä ja paskaa koko kämpän täydeltä. Vaan ei auta. Ja hyvähän se on uudet ikkunat saada, aikaisemmat olivat jo vuosien myötä pahasti turvonneet ja jäykät.

Olen menossa tänään vielä työpäivän jälkeen asiakaskäynnille. Onneksi se on Hakaniemessä eli ihan kotikulmilla. En vain mitenkään jaksais olla tänään fiksu ja asiallinen pidempään kuin pakolliset kahdeksan tuntia. Asiakaskäynnin jälkeen sitten himaan riehumaan kalusteita pakettiin ja verhoja alas ja kaikkea sitä.

Olen huolissani ystävästä, josta en ole kuullut aivan liian pitkään aikaan. Asioita on ilmassa, myrsky nousemassa. Olen täällä, olen läsnä, olen paikalla, mutta en tarpeeksi. En koskaan riittävästi. Arjen voimia ja jaksamista tarvitsisin rutkasti lisää, energiaa ja valoa.

99,9 FAHRENHEIT DEGREES

Maanantaiaamun ankeus on potenssiin miljoona, kun en saanut taaskaan kunnolla nukuttua. Silmäni ovat punaiset kuin tomaatit, koska onnistuin vieläpä tunkemaan niihin ripsiväriä, jolle olen snadisti allerginen. Kylmät ilmat saavat sormeni halkeilemaan, ne ovat kuin nauravat nakit.

Viikonloppu oli mukava. Torstaina olin niin väsynyt, että illanvietto jäi lyhyeksi ja hiippailin kotiin vakaana aikomuksenani nukkua pitkään. Aikomukseksi se jäi, kun pihalla alkoivat ikkunaremonttimiehet riehua seitsemän maissa. Perjantaina tapasin ystäviä kantabaarissa, humalluin pienesti ja lähdin melko aikaisin himaan. Lauantaina istuimme Kissan kanssa hänen kotonaan; Kirja, Prätkähiiri ja Siilitabletti roudasivat sinne uutta valtaisaa vaatekaappia meidän istuessa sohvalla naureskelemassa. Kävimme iltasella vielä baarissa, missä nautin kaksi olutta ja poistuin himaan nautiskelemaan roskaruoasta (joskus vain tekee mieli!) ja kirjasta. Eilen kahvittelin samojen naamojen kanssa, matkustin Manskulle apteekkiin ja kauppaan, söin hyvää ruokaa, katsoin pari dokumenttia, luin lisää ja lopulta tuskailin yön kylkeäni käännellen, nukahtamista toivoen ja rukoillen.

Miten nuo maanantain vastaiset yöt ovatkin aina niin hankalia? Olin kuinka väsynyt tahansa, en milloinkaan pysty nukkumaan maanantain vastaisena yönä hyvin. (No lomalla ehkä, en muista, kun viime lomasta on jo ikuisuus.)

Mistä tulikin mieleeni, että jostain syystä Ylipäällikkö PMS on antanut osastomme kundeille jälleen etulyöntiaseman: he ovat jo saaneet valita talvilomiensa ajankohdan, minulle ja naiskollegalle ei ole aiheesta sanottu puolta tavuakaan. Reilua.

Hirveän kiire päivä tuntuu olevan. Voi näitä maanantaipäiviä!

LÄNGTAN SKALA 3:1

Kauan odotettu torstai, henkinen perjantai, on vihdoin täällä. Puheuduin sen kunniaksi harmaaseen villapaitaan, joka on minulle siis värikästä pukeutumista. Töitten jälkeen joko kaupan kautta himaan tai kenties kaljalle, ensimmäiselle yli neljään viikkoon. Saa nähdä, miltä siinä vaiheessa tuntuu. Huomenna aamupäivällä kirpparikierrokselle, ensimmäiselle sellaiselle moneen kuukauteen. Tarvitsen jonkun paidan, kaikki vaatteeni ovat puhkipidettyjä ja haalistuneita, venyneitä ja jopa reikäisiä. Lisäksi aion vilkuilla takkeja, tarvitsen yhden ehjän takin kaikkien noiden rikkinäisten riepujen tilalle.

Töissä on melko kiire, mutta olen saanut luvan lähteä aikaisemmalla dösällä pois. Olen likihysteerisissä viikonloppufiiliksissä ja asiakkaiden kiukuttelu menee tänään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hervoton kiherrys kaikaa mielessä ja typotan hassuja. Väsymyshysteria on ihan parasta!

Viikonloppuna tiedossa kaikenlaista kivaa, tapaan ystäviä ja saan todennäköisesti nauraa vatsani kipeäksi. Ttreffit on sovittu Efektin, Kissan ja Kirjan kanssa, Prätkähiirikin varmaan vilahtaa kuvioissa. Atlantin tapaamista toivon, siitä haaveilen. Kaunis painajainen.

MUSIIKKIA LEHMILLE

Olen aivan sekaisin päivistä. Tänä aamuna herätyskellon soidessa pettymys oli valtaisa, kun tajusin, ettei ole vielä viikonloppu. Olen onnistunut saamaan pahasti vetoa niskaani, särky on kova ja paleltaa koko ajan. Väsymyksellä osansa, en tiedä miksi nukun niin lyhyitä öitä taas.

Näin unta laulusta, joka minun pitäisi kirjoittaa. Harmi, etten muista siitä mitään. Laulujen kirjoittaminen alkaa taas tulla ajankohtaiseksi, löysin uudestaan laulamisen ja sitä kautta kirjoittamisenkin halu kasvaa. On vaikeaa tarttua, vielä, mutta aion yrittää.

Olen ajatellut viime päivinä paljon isääni ja muita sukulaisia. En ole yhteydessä heistä kehenkään eikä kukaan minuun. Tavallaan kadehdin serkkujani, jotka ovat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa, kyläilevät, ovat toistensa lasten kummeja, pyörivät kimpassa. Mulla ei ole tuollaista, mä en kuulu minnekään. Mä koen itseni kauhean juurettomaksi, nyt jopa enemmän kuin ennen. Mietin paljon sitä ulkomaille lähtemistä, Lontooseen tai Tukholmaan. Etsin vimmaisesti töitä, muutosta. En halua jumittaa tässä yleisessä vittuuntuneisuudessa ja haikeudessa, jonka työolosuhteet ja juuretomuus minulle aiheuttavat. En tiedä onko missään tässä mitään järkeä, olen ollut tavallaan orpo jo monta vuotta eikä se ole koskaan tuntunut näin pahalta.