THELMA AND LOUISE

Pieniä asioita, joista tietää stressin olevan liian kova: sekavat unet, alati jatkuva vatsakipu, hartioiden uskomaton betonijumitus. Häiriöt näkökentässä, elohiiri silmässä kolmatta kuukautta.

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.

Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.

Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.

Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!

Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?

Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.

PYHIMYS

Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.

Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.

Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.

STRANGE FRUIT

Hullua tämä elämä, ihan totta, unelmien duuni ja nyt myös unelmien koti.

Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.

Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.

Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.

Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...

TUULEE

Joka päivä mä mietin, että tää mun pitää kirjoittaa blogiin. Joka päivä jotain, paljonkin kaikkea, mutta ei aikaa toteuttaa sitä kirjoittamisosastoa. Hommia piisaa, kävin Tampereella taas Lost in Music-festareilla, stressaan muuttoa, paiskin töitä, ostin villapaidan, sain lahjaksi hatun, sain hankittua vanhaan kämppääni vuokralaisen, hankin ehkä sängyn, siitä en ole ihan varma, koska kuljetus- ja varastointipulmat ovat todellisia.

Mitähän vielä? Mä hypin seinille stressistä, mä haaveilen perjantai-illasta, jolloin sataa lunta vaakasuoraan, jolloin voin mennä kaupan kautta uuteen kotiini, mennä kuumaan suihkuun, laittaa pesukoneen päälle ja keittää kahvia. Näin pieniä ne ovat, näin käsinkosketeltavia juuri nyt, ne suurimmat haaveet.

Olen onnellinen, onnellisempi kuin ikinä.

WHAT ABOUT NOW

Kuinka onnellinen ja sekaisin voi ihmislapsi olla? Mä sain unelmieni asunnon. Mä todellakin sain kuulkaa sellaisen kaksion, että oksat pois! Talo on melko uusi, vain muutaman vuoden ikäinen, joten kämppä on ihan briljantissa kunnossa. Sen sijainti on melko täydellinen, samoin kuin sen pohjaratkaisu. Avokeittiössä on runsaasti kaappi- ja työskentelytilaa, kylppäriin mahtuu isokin pesukone, makkarissa on kaappeja vaikka muille jakaa. Kaiken kruunaa oma iso terassi, jossa tulen järjestämään grillibileet jos toisetkin! Tupakalle on helppo livahtaa, työmatka ei hankaloidu yhtään, edellinen asukas on halukas myymään hyväkuntoiset astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen. En ihan tajua tätä vielä, mutta olen niin innoissani, että hypin seinille!

Jollain lailla pitäisi nyt vain pystyä hoitamaan takuuvuokrat, kahden kämpän marraskuun vuokra sekä kalusteiden ja koneiden ostaminen. Huoh. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta tiedän, että jollain lailla minä vain tästäkin tilanteesta selviän. Pakkohan mun on, sillä mut on luotu asumaan tuossa kämpässä!

TIRED OF YOU

Alkuviikko on tässä mennyt kuulkaa kotitoimistolla villasukissa hengaten, niin pitkää päivää tehden, että pikkuisen hirvittää. Kävin keuhkospesialistilla, joka pisti koko astmalääkitykseni uusiksi, se on vaikea ja pitkä taival tämäkin. Uusi lääke aiheuttaa aina alussa vapinaa, kovaa yskää ja kurkun kipeytymistä. Vasta viikon, parin kuluttua voi sanoa, onko se alkanut toimia. Hingun ja vingun, yksin ja hyperventiloin siihen saakka.

Asuntojahti jatkuu, maanantaina kävin unelma-asunnossani, jota en todennäköisesti saa, koska siitä ei ole kuulunut mitään. Onhan se epätoivoista, haaveilla kaksiosta yksin, kun työssäkäyviä pariskuntiakin olisi vaihtoehdoksi. Huomenna näen taas kaksi asuntoa, joista kumpi tahansa voisi olla se oikea, taikka sitten ei. Esittelykuvat valehtelevat niin, että niistä ei tolkkua ota. (Jollain lailla tässä olen menettämässä jo toivoani, ehkä olen jumissa tässä saakelin kaninkolossa loppuikäni.)

Huomenna aion hiihtää aamulla toimistolle ensimmäistä kertaa koko viikolla. Jengi on onneksi pysynyt
ruodussa, koska olen online tiimin sisäisessä chatissa koko ajan, hah, se se on varsinainen huumorikanava vailla vertaa. Hillitöntä herjanheittoa, runsaasti rakkautta ja hymiöitä, jonkun verran myös kyllä työasioita. On oikein ikävä sitä porukkaa taas, olen vain ollut niin huonossa kuosissa tämän helvetin hinkumisen kanssa, että ei ole ollut järkeä mennä sinne. (Itse asiassa ei olisi järkeä huomennakaan, mutta on pari sellaista palaveria, joista en halua olla poissa.)

Olen onnistunut rikkomaan toiset nappikuulokkeet tänä vuonna ja se vituttaa. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia kuulokkeillani eivätkä yhdetkään kestä menoani puolta vuotta kauempaa. Nyt löysin jotkut ilmaiseksi saadut liian suuret napit, jotka saavat luvan palvella jonkun aikaa.

Ihastuttava seinänaapurini päätti alkaa imuroida viime yönä puoli yhdeltä. Olen koko päivän miettinyt, mitä työntäisin postiluukustaan sisään.

ISTÄLLET FÖR LJUD

Miten se onkaan joskus niin tahmeaa, arki. Olen edelleen puolikuntoinen (lekurijäärän mukaan työkyvytön, mutta en ottanut saikkua) ja töissä on kiire. Kaikki sujuu siellä edelleenkin todella mahtavasti, uudet tyypit ovat loksahtaneet kohdalleen (ainakin toinen, toisesta olen yllättäen hieman epävarma), tiimissä läppä lentää ja kaikki viihtyvät. Minä hypin kokouksissa enkä pääse etenemään käytävällä metriäkään ilman, että joku tulee joko halaamaan tai kysymään neuvoja. Nautin niin suunnattomasti kustannuspaikan ilmapiiristä, monenlaisten kollegoiden seurasta, itse siitä duunista nyt puhumattakaan.

Samaan aikaan asuntoprojekti on jämähtänyt täysin paikalleen, en saa niitä asuntoja, jotka haluan. Niitä, jotka saisin, en sitten ota, koska ne ovat joko kamalia tai karmeita. En oikein silti osaa luovuttaa asian suhteen, katson vapaat kämpät kymmenen kertaa päivässä ja lähestyn välittömästi sähköpostitse, kun näen kiinnostavan ilmoituksen. Tennarin kautta kuulin Flemarilla olevasta pienestä, vasta remontoidusta yksiöstä, joka vapautuu muutaman kuukauden kuluttua. Se on tosiaan melko pieni, mutta uudenveroinen, joten käyn toki sitä katsomassa, kun tilaisuus ilmaantuu.

Yritin mennä tänään ostamaan imurin. Hah, valitsemani kauppa olikin huono valikoimiltaan, ainoa mahdollinen malli maksoi reilut 200 euroa. Vehje jäi hyllylle, mutta jostain olisi semmoinen toimiva ja tehokas yksilö nyt löydettävä. Ostopaikalla on väliä, sillä kuljen julkisen liikenteen varassa eikä ole kivaa joutua raahaamaan painavaa laitetta kävellen. (Hei, taksit on käsittääkseni keksitty. Mä en vieläkään tajua, että mä tosiaan voin mennä joskus jonnekin taksilla.)

Kuuma suihku ja hyvä kirja odottavat minua tuossa takavasemmalla. Miksi ovat niin hankalia nämä illat, miksi en halua mennä nukkumaan?

(Lopetin mielialalääkityksen, muuten, ihan tuosta noin vaan. Kohta viikko takana ilman mömmöjä, saapa taas nähdä miten tämä onnistuu.)

ASHES TO ASHES

Puolikuntoisena töissä käyminen on kyllä suoraan saatanasta, etten paremmin sano. Yritä siinä nyt sitten kouluttaa ja olla asiantunteva opas, kun henki ei kulje, paleltaa ja hiki valuu, yskä on kammottava ja pään ympärillä tuntuu olevan kymmeniä senttejä paksu superlonikerros. Eilisen mä vielä jotenkin handlasin silkalla adrenaalinilla, mut tänään oli toinen ääni kellossa. Mä nimittäin onnistuin taas kerran viime yönä murtamaan yhden kylkiluun yskimällä. Mä nukuin ehkä jotain tunnin koko yönä, mä yskin niin, että ikkunat helisi ja kämppä tärisi, mä yskin ja yskin ja hinguin ja vinguin ja mua sattui ja pisti. Tänään koko, mikä se on, bröstkorget, rintakehä on ihan hiton kipeä ja yskähtely sattuu niin, ettei mitään järkeä. (Miten kummallista, että mun piti ihan Google Translatella katsoa tuo sana!)

Vaan tämä viikko on jaksettava, on painettava viimeiseen saakka, sillä asioita tapahtuu ja minun on pysyttävä kärryillä.

Asuntosaaga saa yhä kummallisempia piirteitä. Mä ilmoitin, etten ota sitä mulle tarjottua isoa yksiötä, ja oikein asiallisesti selitin siinä, että se on hintaansa nähden niin huonossa kunnossa. Mä sain sitten välittäjältä tänään sähköpostia, että omistaja on valmis alentamaan sitä vuokraa jonkun verran, jos vain suostun muuttamaan siihen. Huoh. Mä olin kelannut tän olevan jo selvä, mutta alennettu hinta saa mut miettimään uudestaan. Se on Kallion yksiöksi niin mielettömän suuri, 44m2, siinä on erillinen kylppäri ja wc, vaatehuone sekä kunnon alkovi. Se olisi helppo sisustaa, minä näen sen sieluni silmin sellaisena, kuin sen haluaisin olevan, kalusteineen ja verhoineen. Odotan edelleen, silti, viestiä siitä ihanasta, siitä, joka on vain 36m2 ja nyt samanhintainen kuin tuo toinen.

Valintoja, valintoja. Tänään mä otin viitisenkymmentä työhakemusta töistä mukaan, niitä pitäisi tässä illan ratoksi tutkia ja pisteyttää. Mä kuuntelen David Bowieta, juon kahvia ja pähkään asuntoja sen sijaan.

KISS A WISH

Neljässadas antibioottikuuri tänä vuonna, kuudessadas kortisonikuuri. Pientä liioittelua, as always, mut onhan tämä nyt ihan vakavasti persiistä tämmöinen sairastelu. 

En sitten saanut sitä henkistä ja fyysistä helpotusta, että se tietty sairaus olisi löytynyt. Kaikki veriarvot lähes täydelliset, ja nyt voin sanoa ihan suoraan, että vituttaa. Jatketaan sitten näin, ihan helvetin pahoinvoivana ja fyysisesti paskana, kun ei muuta voida.

Eilen mä sain puhelun, mä sain sen yhden kämpän, jossa kävin. Ei, en sitä ihanaa, jonka jo pääni sisällä sisustin ja varustin ja kalustin, en tietenkään, vaan sen, joka ei kolahtanut ollenkaan. Se on lähes tuplasti nykyisen asuntoni kokoinen, mutta kun se ei tunnu oikealta... En tiedä mitä tehdä. Jotain putkiremonttia sinne varmasti tulee parin vuoden sisään, siellä ei ole parveketta, äh, en mä ollenkaan nyt tajua, kuinka toimia. Siitä ihanasta ei ole vielä kuulunut mitään, se välittäjä sanoi näytössä silloin, että on saamassa tämän kirotun flunssan eikä tiedä milloin saa tämän hoidettua loppuun, ensi viikkoa veikkaili. Tiistaihin saakka mulla on aikaa miettiä asiaa, mutta onko järkeä edes miettiä, jos homma ei tunnu oikealta?

Mulla on kirjoja, ruokaa, rakas läppärini, kaikkea mitä viikonlopuksi tarvitsen ihan tässä käden ulottuvilla, mutta minä haluan jumalauta töihin. 

TUBTHUMPING

Niin sitä jollain lailla kuvitteli, että antibiootit hoitelisivat keuhkokuumeen ja muunkin elämän hyväksi taasen, vaan paskat. Ollaan nimittäin kuumeiltu huolella ja nielun kipua ihmetelty ja yskää yskitty. On ilmeisesti vain kovin sitkeitä flunssia liikenteessä, enkä ihan heti muista, olisinko sen sairastamani sikainfluenssan jälkeen ollut kertaakaan näin huonossa kuosissa.

Asuntoja on käyty ihmettelemässä tänään oikein kaksin kappalein. Ensimmäinen oli uudehko, tilava ja järkeväpohjainen yksiö, jonka sijainti on täydellinen. Lisäksi saman kämpän keittiö ja kylppäri olivat taivaalliset, viime vuona uusiksi laitetut, muutenkin sen kunto oli moitteeton. Ehdottomana plussana siinä oli myös parveke, keskeisestä sijainnistaan huolimatta se ja samalla koko asunto ovat todella rauhallisia, koska ikkunat ovat sisäpihan puolelle. Jos mä tuon kämpän saisin, mä en enää olisi intiaaninimeltäni Nainen, joka ei halua asua kotonaan.

Toinen tänään näkemistäni asunnoista oli lievä pettymys. Se on lähes tuplasti nykyisen asunnon kokoinen, sijaitsee upeasti tässä aivan hoodeilla, mutta, mutta. Se ei vain tuntunut kodilta. Ei ollenkaan minun kodiltani. Huolimatta vaatehuoneesta (!), erillisestä wc:sta ja kylppäristä, hyväkuntoisestä keittiöstä, se ei vain ollut minun kotini. Joskus on niin.

Vaan yksi ystävä ilmoitteli, että hänen talossaan vapautuu kohta yhtiön omistama, asumiskäyttöön muutettu entinen liiketila. Kiinnostaa, kovasti kiinnostaa, vaikka entinen asukas olikin huumetrokari ja näin ollen ovikello voi soida hieman kummiin aikoihin. Innolla odotan lisätietoja siitäkin, kylläpäs on nyt muuttointo taas kasvanut!

Huomenna olisi kyettävä töihin, sillä flunssasta ja typerästä kuumeilusta huolimatta firmalla menee lujaa ja siellä odottaa jotain neljätoista uutta kriisiä ratkojaansa. Minua. Mikä mä olen, palomies tulta sammuttamassa?

JOHN, I'M ONLY DANCING

Heittäydyinpä tuossa oikein lääkäriin, kuulkaa, vihdoin, miljoonaa asiaa pääni sisällä puituani. Funtsin, että kun meillä nyt sattuu olemaan lähes kaikenkattava vakuutus tuolla töissä ja erinomaiset työterveyspalvelut, niin minäpä menen sinne kysymään, että miksi helvetissä on koko ajan niin huono olo ja semmoista kaikkea.

Ihan sitten välittömästi ensimmäisenä kävi ilmi, että mullahan on tässä koko ajan keuhkokuume taas päällänsä, keuhkojen käytössä oleva kapasiteetti semmoiset 35%. Että ei se ihme ole, kun ahdistaa ja on vaikea hengittää ja kaiken ja laista.

Muitakin juttuja siinä sitten puitiin ja pähkättiin ja labraan laitettiin ihan saatanallinen läjä kaikenmoisia kokeita, joissa olen tämän alkuviikon hypännyt. Joskus ensi viikolla sitten uudestaan lääkäriin, jahka tässä nyt aikaa joutaa varailemaan, kun on nimittäin tuota työtä aikamoinen määrä kuitenkin. En minä mitään sairauslomaa halunnut enkä semmoista, kovemmat astmalääkeet vain ja antibiootithan sieltä sitten mukaan taas tuikattiin.

On hassua ja kummallista sanoa, että toivottavasti sieltä nyt se tietty tauti taustalta löytyy. Toivon sitä, ettei minun tarvitsisi enää haroa pimeässä ja jatkaa päänsisäistä pähkäilyäni aiheesta.

Mitäs muuta? No, joulukuiset synttäribileet peruutin kokonaan, sillä samaisena bilepäivänä suuri idolini ja suosikkini Ginger keikkailee Helsingissä, siinä sitä on bilettä kerrakseen. Töissä on ollut raskasta, mutta kivaa. Kehityskeskustelin puolitoista tuntia ihanaisen esinaiseni kanssa, tilasin ja sain kymmenkunta aivan helvetin kallista puhelinta ja tablettia testattavaksi, koulutin neljä temppiapulaista, keskustelin San Fransiscoon ja Shanghaihin työmatkalle lähdöstä, sain kehuja yllättävältä taholta sekä puursin töitä töitä töitä.

Olen palellut armottomasti ja kaiholla muistellut Ateenan kuumia katuja. Tuleehan se kesä ensi vuonnakin, tuleehan?

TEE MITÄ VAAN

Ah, Keba. Vaikka minä kuinka tulen vanhaksi ja entistä rumemmaksi, on musiikki minulle silti edelleen se, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, sopusuhtaiseksi, nuoreksi, onnelliseksi. Kuinka voisin elää ilman noita hetkiä, jolloin paksut hiukseni hiostavat päätä, tanssin paikallani ja olen musiikissa, minä olen musiikki, sydän hakkaa samaan tahtiin bassorummun kanssa enkä voi lakata hymyilemästä?

Ilta oli muuten vähintäänkin kummallinen, ystävä lähti keikan jälkeen emmekä vaihtaneet yhtään lausetta, toisen ystävän kanssa ajeltiin raitiovaunulla kantikseen, jossa vietin aikaa tulevan työkaverini kanssa sekä exäni Erään entisen bändin kitaristin kanssa. Hän ja kihlattunsa kutsuivat minut kotiinsa yöllä, menin soittamaan kitaraa ja laulamaan, nauttimaan muutaman oluen ja puhumaan puhumaan puhumaan. Olen kummallisen lähellä heitä, vaikka oli aika, jolloin en pystynyt vihaltani edes katsomaan kitaristiheppua silmiin. Nyt hän haluaa tehdä kanssani musiikkia, kihlattunsa haluaa minun kyläilevän ja tapaavan lapsensa, mitähän tässä tapahtuu? Olenko löytämässä uusia kuvioita vai elänkö limbossa matkalla helvettiin, uusiin pettymyksiin? En uskalla edes ystävystyä, saati ihastua, vaikka semmoinenkin on käsittääkseni ihan normaalia ihmistoimintaa.

Vietän lauantaita kuolemanväsyneenä, olen viimeiset kaksi tuntia ollut menossa suihkuun, mutta sitä ei vain nyt tunnu tapahtuvan. Ehkä menen, ehkä uloskin, ehkä en. En ole onneksi sopinut mitään, haluan nauttia yksin kotona olemisesta, katsoa ehkä vielä neljä jaksoa Sinkkuelämää, haaveilla ja olla vain.

PIILOPAIKKA

Viikonloput huitaisevat menemään niin kovin nopeasti, on syksy ja mielessä niitä alituisia syksyn mitä jos -ajatuksia, jos olisin tehnyt niin tai mennytkin tuonne ja mitä kaikkea. Syksy on minulle haikeaa aikaa, se on luopumista kesästä, auringosta, naurusta. Se on sisäänrakennettua melankoliaa ja henkistä kuurupiiloa, now you see me, now you don't.

Pitkästä aikaa sain musiikilla perhosia vatsanpohjaan, kuuntelin Kebaa odottaessani ensi perjantain Tavastian keikkaa. On muutama biisi, jotka saavat punastumaan ja hengästymään, mielen liitämään kauas nuoruuden päiviin, jolloin oli olemassa vain yksi Suuri Rakkaus, se saavuttamaton, se aina yhtä unenomainen. Huolimatta kiusoittelevista suudelmista poskille ja käsille, tajunnanräjäyttävistä flirttailevista katseista ja keskusteluista, aina unenomainen, etäinen, hallusinatorinen ja niin saatanan hellä. (Vatsani kramppaa tätä kirjoittaessani, onko niin, että nuoruuden huuma saa elimistön sekaisin edelleen, vai olenko tulossa vain kipeäksi?) Muistan Kouvolan, Joensuun, voi luoja, muistan Tampereen ja Rauman, siivouskomerot ja miehen hameessa. Muistan sen, kuinka hän liu'utti jääpalaa kädessään yli kuuman ihoni, argh, ehkä mä en ole edes haikea vaan vain puutteessa?! Neljäs vuosi selibaattia menossa, hei, voitaisko me nyt mennä viimein sinne siivouskomeroon?! Mun taitaa olla parasta lakata kuuntelemasta tätä levyä.

Vaan uusi kiireinen ja jännittävä viikko on alkamassa. Firma tekee vihdoin työvopimukset niiden henkilöiden kanssa, jotka päätin palkata tiimiini. Luvassa siis uusia vanhoja työkavereita, todennäköisesti runsaasti naurua, väärinkirjoitettuja raportteja, huonoja lounaita, liikaa tupakkaa, liian vähän unta, palelua ja helvetillistä kiirettä. Rakastan sitä kaikkea niin, että en voi sanoin kuvailla!

FOREST

Jottei elämä liian helppoa ja mukavaa olisi, on tämä päivä ollut hitonmoista tunteiden vuoristorataa. Aamusella töihin kömpiessäni tajusin, että kaksi tiimiläistä, joiden piti työvuorolistan mukaan olla töissä, loistavat poissaolollaan, eikä kumpikaan edes ilmoittanut mitään. Toiselle näistä kahdesta tämä oli jotakuinkin kahdeskymmenes kerta. Kumpikaan ei koko päivänä vastannut puhelimeenkaan, mahtavaa. Töitä olisi ollut aivan helvetisti, piiskasin itseäni tekemään enemmän ja nopeammin, enemmän ja tehokkaammin, enemmän ja pidempään. Huomenna joudun ensimmäistä kertaa antamaan työntekijälle virallisen kirjallisen varoituksen, molemmille pidämme manageritason henkilön kanssa puhuttelun. Ei tämä ole kenellekään mukavaa, mutta näin on toimittava, aikuisten ihmisten maailmassa.

Toinen tunteita kuohuttava asia on se, että jos rakas äitini olisi saanut elää, hän täyttäisi tänään huikeat 60 vuotta. Minulla on koko päivän ollut häntä niin ikävä, aivan kuin hänen poismenostaan olisi vasta muutama kuukausi, vaikka siitäkin alkaa olla jo ihmisikä. Minä haistan hänet, kuulen hänen naurunsa, tunnen lämpimän halauksensa. Voi äiti, kuinka sinä olisit minusta ylpeä nyt, olit aina, vaikka kuinka sekoilin ja aiheutin huolta. Äiti, minä rakastin sinua niin hirveän paljon.

Pitäisi joskus nukkua.

I CLOSE MY EYES

Uudistivat sitten tätä Bloggeriakin, eikä tätä meinaa samaksi tunnistaa. Siis täältä sisältä käsin, hallintapaneelista. Entiseen oli jo niin tottunut, että silmät kiinni saattoi blogata menemään, nyt ei ihan onnistuisi.

Asuntoasiat pyörivät mielessä, olen jo kymmeniin asuntoihin ihastunut, niitä mielessäni sisustanut ja laittanut ja sitten kuitenkin hylännyt ajatuksella "en minä tuota saa kuitenkaan." Yksi niistä, jota vakavasti harkitsin sen nähtyäni, pyörii edelleen tuolla vapailla markkinoilla ja nyt minä jopa voisin sen saada, kun firma on halukas sen nimiinsä vuokraamaan. Epäröin silti, en tiedä mitä tehdä. Kun olisi elämässä joku oraakkeli tai tulevaisuuden ennustaja, tietäisi miten tässä käy, lähitulevaisuudessa, pysynkö firmassa tai paremminkin pysyykö firma, sillä ala on niin kovin omanlaisensa ja nythän tämä kannattaisi myydä, jos joskus.

Eilen kokouksesta kokoukseen hypähdellessäni tajusin, että noin vain, nyt se olenkin yhtäkkiä minä, joka päätän monen ihmisen tulevaisuudesta. Että saako meiltä töitä ja millaista se arki siellä rividuunarina on. Niin monessa liemessä olen uinut, mutta en kuitenkaan koskaan ennen tällaisessa mittakaavassa ole ollut osallisena muiden ihmisten tulveaisuuden takaamisessa. Yksi tiimiläinen oli viimeistä päivää tänään töissä, muuttaa viikon päästä Japaniin opiskelijavaihtoon. Jatkaa vielä töitä firmalle sieltä käsin, mutta muuta, ei enää minun tiimissäni. Ja minä jotenkin huokaisin, niin ne linnut lentävät pesästä ja tänne sitä jäädään murehtimaan, että miten ne pärjäävät.

Surkuhupaisaa ja silti jollain lailla myös lohdullista.

HOTELLET

Tietenkään en olisi minä, jos keuhkoputkentulehdus ei painaisi päälle kolean ilman saavuttua elämääni lähes suoraan Ateenan helteistä palattuani. Kuumetta, check. Hinkuva, vinkuva hengitys, check. Järisyttävät yskänkohtaukset, check. Räkää pää täynnä, check.

Ei tässä jouda silti sairaslomailemaan ainakaan tänään, sillä työhaastattelut jatkuvat (kaksi takana, tänään vielä yksi edessä), kokouksissa on istuttava ja tänään neuvoteltava perijenkkiläisen Joshin kanssa isoista kaupoista. Ehkä huomenna alistun sängynpohjalle, yhdeksi päiväksi nyt ainakin.

Lelun synttärit viime viikonloppuna menivät lopulta tosi kivasti. Laittamani ruoka maistui ihmisille, istuimme parvekkeella lähemmäs seitsemän tuntia. Tennarin kanssa olemme lähentyneet, jopa Efekti piipahti paikalla pitkästä aikaa (ja palautti puolitoista vuotta sitten hänelle lainaamani levyt, jipii), suoraan muuttopuuhistaan. Kissa roikkui hihassa, häipyi Kirjan kanssa kuitenkin himaan ns. kesken illan.

Haaveilen taas muuttamisesta ja matkustamisesta, olen väsynyt ja täynnä räkää, nyt on vain painettava tämä päivä kuin huomista ei olisi.

Syksy.

FREEDOM FIGHTER

Lauantaina menen Lelun syntymäpäivää viettämään, hän pyysi minua tekemään ihan vain muutamalle ystävälle ruokaa ja kenties sitten illan mittaan voisi baarissakin pyörähtää. Toki lupasin, onhan mukaan tulossa ihanainen Olkinainen sekä kanssani niin hämmentävän hyvin toimeen tuleva Tennari. Tänään sain sitten viestin, että Kissakin on tulossa paikalle, hämmentää, sillä en ole häntä edes vilaukselta nähnyt sitten ajanlaskussamme Ateenan. En voi enää perua lupaustani, sillä onhan Lelu nyt kuitenkin minulle kovin tärkeä ihminen enkä halua häntä millään lailla loukata jäämällä pois. Olen kuitenkin, kuten sanottu, hieman hämmennyksissä enkä mitenkään kovin innoissani.

Töissä on kovin kiire, niin kiire, että koko loma tuntuu vain kaukaiselta unelta eikä ollenkaan niin todelliselta, kuin edelleen punoittava olkapääni antaa ymmärtää. Huomenna työhaastattelen tuttua poikaa, maanantaina toista ja tiistaina vielä kolmatta. Työ maistuu edelleen todella hyvältä, nautin joka hetkestä, vaikka välillä aivoni tuntuvatkin olevan illalla jo niin täynnä uutta asiaa, että en muista enää omaa nimeäni. Jotain on unohdettava, että mahtuu kaikki uusi tieto sisään, niin sen täytyy olla.

Asuntoa en löydä, en kirveelläkään, mutta mitäpä tuosta, elellään sitten kaninkolossa, joka sentään sijaitsee upealla paikalla.

"Olitko Ateenassa jonkun miehen kanssa?" "No en todellakaan. Mistä sä tuollaista sait päähäsi?" "Ajattelin vain, kun kuvissa ei näkynyt ihmistä, jonka kanssa matkustit. Heti toivoin, että olet jonkun miehen kanssa vihdoinkin." Tämä keskustelu käytiin viime lauantaina erään puolitutun naisen kanssa. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että en halua, en tarvitse, en piittaa? Neljäs selibaattivuosi alkaa näinä päivinä ja se tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta minulle.

Ah, viikonloppu, ihan tuossa nurkan takana jo.

PAST IS GONE

Loma meni, arki tuli.

Kuinka mä voisin sanoin kuvailla Ateenan reissua? Mä nautin joka hetkestä; kuumasta säästä, kissojen kehräämisestä, upeasta parvekkeesta, joka oli suurempi kuin asuntoni. Mä nautin kävelystä, kaupungin ja sen ihmisten seuraamisesta, kahviloista, salaatista, valkkarispritesta, rannasta, meren tuoksusta ja ihan yksinkertaisesti vain kaikesta. Viikko vain hujahti aivan liian nopeaan, mä haluan palata ensi kesänä takaisin.

Tämän päivän vietin töissä ilman aivoja, en tajunnut sanaakaan saamistani miljoonista sähköposteista, en uuden päivityksen bugista, en kellosta enkä kalenterista. Huomenna on paremmin, senhän tiedän, mutta olisihan tuota voinut hetken vielä huilata. Viikon loma, kun on viimeksi lomaillut vuosi sitten, ei ihan kuitenkaan riittänyt.

Mieltä lämmitti monen kollegan spontaani halaus, kun miihailin kustannuspaikalla eksyneenä.

LOST IN SPACE

Vihdoin se päivä on täällä! Olen lomalla! Viikon vain, mutta iso asia se on sekin. Varsinkin, kun sen saa viettää maailman parhaan Cistan kanssa Ateenassa.

Työviikko oli hengästyttävän hektinen ja ilahduin suunnattomasti, kun sain muutamalta henkilöltä tänään sähköpostia meilattuani viimeiset viikkoraportit: "Have a wonderful, well earned week!"

En ole saanut pakattua enkä edes ole päättänyt, minkälaisella laukulla sitä tavaraa huomenaamulla kukonlaulun aikaan lentokentälle roudaan. Laukulla nimittäin on merkitystä, onpa hyvinkin. Ehkä kiskaisen vain reissurepun täyteen, ehkä otan sen sijaan suuremman olkalaukun, jossa mahtuu sitten kulkemaan muutama tuliainenkin. Käsimatkatavaroilla mennään kuitenkin, joten pitää ajatella painorajoituksia.

Ehkä menen kuitenkin tästä ensin kaljalle, sitten pakkailen inspiroituneena yöllä. Loma!

CHE GUEVARA

Ateenaanlähtö alkaa olla niin lähellä, että tekisi mieli jo pakata. Paikallinen taksilakko naurattaa ja harmittaa, ainoastaan lentokentältä asunnolle olisi ollut mahtavaa päästä taksilla, muutoin en moisilla välineillä juuri kulje. Sain jonkunlaiset ohjeet metroreiteistä, mutta kun ei tässä nyt ole ehtinyt juuri karttojakaan tuijotella.

On nimittäin ollut kiire. Tänään puoli kuuden maissa töistä lähtiessäni mietin, että noinkohan sitä tulee tämä viikko suoritettua töitä kahden viikon edestä, hommia piisaa ja olen vähän jopa huolissani. Ei, ei minulla ole harhakuvitelmaa siitä, että korttitalo mitenkään sortuisi minun ollessani viikon poissa, kunhan vaan nyt stressailen tässä, kuuluu toimenkuvaan tai paremminkin luonteeseeni semmoinen.

Hirveästi pitäisi ehtiä tehdä ja toimittaa ennen reissua, vaan kun tuo työ vie nyt kaiken ajan. Lääkäriin pitäisi mennä reseptiä uusimaan, muutoin loppuvat pällilääkkeet kesken kaiken ja sit ei ole kyllä kenelläkään kivaa, vähiten minulla. Pikkuvarpaisiin pitää saada niitä rakkolaastareita, ovat molemmat aivan vereslihahelvettiä juuri nyt. Vaan olenpahan hankkinut äärimmäisen rumat, mutta ah niin mukavat Reebokin kaupunkikävelykengät. Vielä kun pikkuisen nyt muotoutuisivat omikseni, huoh, paranisivat pikkuiset pikkuvarpaat eikä jokainen askel olisi kuin veitsen terällä tasapainoilua.

Toimitusjohtaja käväisi viikkopalaverissamme tänään, yllätyksellisesti, kuunteli huoliamme ja suunnitelmiamme, nyökkäili hyväksyvästi työjärjestyksellemme ja ilmoitti, että lähettää jossain vaiheessa eri asioista päättäviä tahoja tekemään meidän työtämme muutamaksi päiväksi, jotta tietävät millaista se on. Minusta briljantti idea, ehkä saadaan talon sisäistä kommunikointiakin näin parannettua.

Elämäni on ihanaa.

PIMEÄN TYTTÖ

Tulihan se, puhdas tulos siitä kontrollista. Olen onnellinen. Iloitsen myös paremmin kuin hyvin menneestä syksyn henkilöstöresurssipalaverista. Saan pitää koko tiimini myös kesän jälkeen, se on taivaallista ja loistavaa.

Olen nukkunut niin huonosti viime viikot, että väsymystila alkaa itkettää. Harpon kyyneleet silmissä palaverista toiseen, kirjoitan mitä sattuu enkä pysty kohdistamaan katsettani. Tiedän, että tämä helpottaa nyt, kun sain nuo kaksi asiaa pois huolilistaltani. Tiedän myös, että Ateenassa nukun kuin tukki.

Odotan viikonloppua kovasti! Aion olla lauantain ja sunnuntain kotona, teen ruokaa, katson elokuvan jos toisenkin, yritän pitkästä aikaa lukea kirjaa. Hieman tylsiä kotihommia olisi myös hyvä hoitaa. Ensi viikko menee kuin siivillä ja sittenhän sitä jo mennään, lauantaina kiidetään Cista-rakkaan kanssa kohti kuumaa Kreikkaa.

Milloin herään tästä ihanasta unesta?

HIGH ON SUNDAY 51

Tässä kesässä on jotain omituista. Tämä kulkee liian nopeasti ja kosteusprosentin ollessa jatkuvasti jotain sademetsäluokkaa, en oikein ehdi nauttia. Hengittäminen ei suju, kuumeilen ja herään vartin välein yskimään.

Mä kävin tänään syöpäkontrollissa, saa nähdä viikon sisällä, että miten tässä nyt käy. Uskon sen olevan puhdas, mutta jos se ei ole, joutuu miettimään, kelaamaan, visioimaan, pohtimaan. Uudestaan tämän kesän, syksyn ja talvenkin.

Ateenanreissu lähestyy, näillä näkymin perjantaina on lentolippukin olemassa. Paluumatkalla kenties pikku pysähdys, Müncheniin tai Köpikseen, viitisen tuntia aikaa käydä syömässä tai shoppailemassa. Ateenastahan ostan lähinnä oliiveja ja tomaatteja itselleni tuliaisiksi, ehkä jopa hunajamelonin, jos oikein hurjaksi heittäydyn. En vieläkään oikein tajua, että tämä on minun elämääni.

Pitäisi mennä parturiin.

CHANS

Isän tapaaminen viime viikonloppuna oli samaan aikaan jotenkin outoa ja tuttua. Siitä on niin pitkä aika, kun olen luonaan viimeksi käynyt, että kaikki oli jotenkin häkellyttävää enkä ollut varma siitä, minkä väriset olohuoneensa seinät olivat ennen remonttia enkä siitä, kuinka hyvin kääntyileminen vierashuoneen vuodesohvalla kuuluu muihin asuintiloihin. Mä sanoisin kuitenkin, kaiken kaikkiaan, reissun onnistuneen oikein hyvin.

Mä olen tavannut ehkä aika ihanan miespuolisen hahmon. Se on jonkun vuoden verran pyörinyt kantabaarissa, joskus on juteltu ja usein hymyilty. Sillä on ollut tapana ohimennen koskettaa minua, käsivartta tai kättä, joskus hiuksia. Jutellessa se katsoo nätisti silmiin ja me hymyillään paljon. Sunnuntaina mä siihen törmäsin taas, me istuttiin juttelemassa viisi tuntia ja se mainitsi olevansa perjantaina menossa eräälle keikalle ja tulevansa sen jälkeen maisemiin, että jos mä kenties olisin paikalla niin voitais nähdä. Se on pelottavan hyvännäköinen ja pelottavan halukas olemaan mun seurassa. Mua jännittää nähdä sitä, sillä meillä oli sunnuntaina oikeasti hauskaa ja me kehiteltiin jo semmoista ihan omaa inside-läppää, mistä kukaan muu ei tajunnut mitään. Mä en tiedä miten päin mun pitäis olla ja mitä sanoa tai tehdä, mutta tavallaan mä menen nyt asioiden edelle. Ehkä se ei tahdo muuta, kuin kaverin, jonka kanssa jutella, sillä ymmärtääkseni se on aika uusi helsinkiläinen eikä sen kaverit käy meidän kantiksessa. Miksi se siellä käy oli mulle arvoitus, kunnes se puhui rennosta meiningistä ja mukavista ihmisistä.

Töissä on ollut hienoa nämä päivät jälkeen henkilöstöpomokeskustelun. Mun tiimi on niin vilpittömän innostunutta ja ihanaa jengiä, että mulla melkein välillä tulee itku silmään niitä seuraillessa. Mä rakastan jokaista hetkeä töissä, mutta mä yritän kovasti olla tekemättä enää niin paljoa ylitöitä, sillä mä palan loppuun ja sitä mä en halua. Mä sain tänään aikamoisia uutisia: me avataan ehkä Kiinaan pieni sivukonttori ja mä pääsen sinne ainakin pariksi-kolmeksi viikoksi kouluttamaan jengiä! Samassa palaverissa tuli esille sellanen toinen skenaario, että avataan myös USAan pieni konttori ja mä pääsisin sinnekin kouluttamaan! Siis miettikää, mä saisin matkustaa, mä saisin kouluttaa, kaikkien mielestä mä olisin se ainoa oikea ihminen tekemään nuo reissut. Mä en tietenkään edes tajua tätä vielä, mutta hirveän hienoa olisi kyllä, jos edes jompikumpi reissu onnistuisi!

Tiedän, aivan liikaa huutomerkkejä tänään, töksähtelevää ilmaisua muutenkin. Olen vain niin sekaisin kaikesta.

Eilen ostin uuden kahvinkeittimen ja seuraavana tehdäänkin sitten retki imurikauppaan. Hengitän, meen mun arkea, rakastan joka hetkeä.

MENTAL BEAT

Kuin olisin herännyt hirveästä painajaisesta. Tiedättehän, kun herää ja haukkoo henkeään kuin olisi juuri pelastunut hukkumiselta?

Mä kokoustin tänään mediajohtajan ja henkilöstöjohtajan kanssa näistä eilen mainitsemistani muutoksista. Mitään ei tapahtunut! No siis, tapahtui, mä jään tiimini vetäjäksi, mun sopimus uusittiin, tehtävänkuvausta tarkennettiin, palkka nousi hurjasti! Mun pelastaja, mun ritari, mun armas ja urhea esimieheni oli esittänyt minun kirjoittamani listan asioista, jotka mun päivittäisiin tehtäviin kuuluu ja henkilöstöihminen sitä lukiessaan tajusi, että hunningollehan se menee koko homma, jos mä en saa paikkaani pitää! Mä olen taas kärryillä, radalla, itseni ja elämäni herra! Oman pomoni lisäksi kuulemma puoli taloa oli ravannut henkilöstöpuolelle ilmaisemaan tukeaan ja tyrmistystään aiheesta. Olen kiitollinen, olen hämilläni, olen sekaisin, mutta ah niin varma, että tämä se on, sittenkin, tässä mä olen ja tätä teen. Oon iloinen ja väsynyt, sillä en mä ole juuri nukkunut noita työhuolia miettiessäni.

Vaan nyt mä voin relata, tehdä mun duunia, pitää ylityövapaita, matkustaa Ateenaan elokuussa, ostaa kameran ja sängyn, iloita ja ennen kaikkea muuta: mä pystyn elämään mun liksalla! Mä pystyn hoitamaan kaikki laskut aina ajallaan, mun ei tarvi lainata ihmisiltä muutamia kymppejä paria päivää ennen tilipäivää, mä voin ostaa uusia alusvaatteita vaikka kerran kuussa! Mä en ihan tajua tätä vielä.

Huomenna teen paljon asioita töissä, kasaan viikkoraportit ja tutkin puoli päivää kaikkia ihania reklamaatiokeissejä, sitten perjantain mä vietänkin lähinnä linja-autossa. Kyllä! Meikä matkustaa isänsä luo. Mä puhuin sen kanssa tänään ja lupasin mennä, vaikka en tahtoisi. Ehkä hei siinäkin asiassa tapahtuu jotain positiivista?! (No niin, eipäs nyt pillastuta vallan.)

I must be the luckiest bastard in the world, again!

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu vetelee finaalicrescendoaan, aurinkoinen ja täydellinen maailmani ja iloinen elämäni on nyt jo kääntymässä muistoksi vain. Työkuviot muuttuvat, se talon ainoa ihminen, jonka kanssa en tule toimeen (ja joka on tietysti toimitusjohtajan paras ystävä, pää niin syvällä sen persiissä, ettei valoa näy) onnistui kuin onnistuikin hoitamaan minut pois positiostani. Henkilöstöjohtaja yhtyi negatiiviseen analyysiin välittömästi, kun menin hölmönä taas pyytämään sitä työehtosopimuksen mukaista minimipalkkaa. Siihen asti hän oli pitänyt minua onnistuneena valintana ja onnitellut menestyksekkäästä tiimin johtamisesta.

Kas, tässä ollaan taas.

Vaan en anna surun tahi murheen vallata mieltä, sillä minulla on satahenkisessä organisaatiossa ainakin 95 tukijaa, jotka ovat niin pöyristyneitä tilanteesta, että uhkaavat marssia puolestani vaikka ulos. Minä kieltäydyn toki kunniasta ja etsin uutta työpaikkaa. Työpaikkaa, johon mediajohtaja lupasi sellaiset suositukset, että oksat pois.

Mietin isän luokse menoa tällä viikolla. Alan pitää pois niitä lukemattomia ylityötuntejani, olen sen ansainnut tämän sirkuksen keskellä.

Vaan kyllä sitä joskus toivoo, tiedättehän, että voisi vaikka sanoa suorat sanat.