SHE WORKS HARD FOR THE MONEY

Eilisen työpäivän aikana kuume nousi 38:aan. Mainitsin esimiehelle, että pitäisi lääkäriin, jolloin hän täysin tuttuun paheksuvaan tyyliinsä vain totesi, että nyt on liikaa poissaoloja meidän osastolla. Minä totesin, että olen kipeä ja sen nyt luulisi hänenkin huomaavan. Hän myönsi huomaavansa, mutta toisti vain aiemman lausuntonsa runsaista poissaoloista eikä kirjoittanut mulle sitä lähetettä, joka me aina tarvitaan, kun työterveyslääkäriin menemme. Millainen pomo käyttäytyy noin? Millainen pomo saa työntekijän tuntemaan olonsa täysin arvottomaksi saastaksi, jonka terveydestä ei tarvitse piitata pätkääkään? Paikalle on tultava, vaikka olisi pää kainalossa. (Varsinkin kun tietää, missä tämä vilustuminen tuli: töissä. Ilmastointimme on edelleen aivan päin seiniä elikkäs viturallaan, täällä on kylmä ja tukka lepattaa tuulessa.)

Pidä itseni kasassa suunnittelemalla loma-ajan puuhasteluja.

MENTAL BEAT

Työpaikalle on murtauduttu. Lattiat ovat täynnä lasinsiruja, niitä on lentänyt todella kauas rikotusta ikkunasta. Täältä on kai viety vain yksi läppäri, lienevät varkaat sitten säikähtäneet hälytyksiä ja paenneet paikalta. Sääli sinänsä, olisi parempi, jos olisivat vieneet paljon muutakin, kuten minun työvälineeni...

Olen kipeä edelleen, päätä särkee kauheasti, kun olen niin täynnä räkää. Kaiken muun hyvän lisäksi heräsin taas aamuyöllä naapurissa olleisiin jatkobileisiin. En jaksa sitä, olen huomauttanut tälle kyseiselle asukkaalle sen saatanan sata kertaa, että jos hän aivastaa, minä voin sanoa "terveydeksi", ja hän kuulee sen. Hän pyytelee aina selvinpäin vuolaasti anteeksi, mutta kännissä on tärkeämpää se oma kiva.

On keskiviikko ja minulla on 30 senttiä rahaa. Palkka tulee maanantaina vasta. Minulla on sentään riisiä, mutta tupakat loppuvat tänään ja kahvimaito huomenna. Kaikkein eniten tahtoisin nyt jotain särkylääkettä apteekista, lisäksi sitruunateetä ja sitten peiton alle.

Jengi tuijottelee murron jälkiä ja minä teen yksin töitä. Oikein reilua ja mukavaa.

OLIMME KUIN VELJET

Työnantajani uudet tilat usvapöndellä ovat niin kylmät, että joudun tekemään töitä takki päällä ja kynsikkäät käsissä. Täällä tuulee niin, että tukka lepattaa. Tänä aamuna heräsin puoli neljältä siihen, että kurkkuun koskee aivan hulluna ja pää on täynnä räkää. Saikulle en silti uskalla jäädä, koska pomo suuttuu valtavasti joka kerta, kun olen sairaslomalla. Eilen mulla tuli täyteen yksi vuosi tässä paskalafkassa. En tajua miten olen kestänyt tätä näinkin pitkään. Firma ei noudata minkään alan työehtosopimuksia, pomo on pms-hirviö, joka vihaa muita naisia... Ja ikuisuutta pidemmän listan loppuun tietenkin vielä kolme tuntia päivässä kestävät työmatkat.

Jotain muuta olisi keksittävä ja olenkin päättänyt kesäloman jälkeen valmistautua syksyyn etsimällä kiivaasti töitä. Vaikka vuokraduunia, aivan sama, kunhan pääsen pois täältä.

Kivasti onneksi on muitakin asioita mielessä kuin työ. Ystävät, nuo kirkkaat valot muuten niin pimeässä elämässäni, ilahduttavat minua pienillä asioilla päivittäin. Olen onnekas vanha narttu.

ICE CREAM SUMMER

Ihanan leppoisa ja hyväntuulinen viikonloppu on ohi taas. Tapasin ystäviä, nauroin heidän kanssaan, vietin kiireetöntä aikaa lukien, kirjoittaen ja dokumentteja katsellen. Päässäni virittelen aamukampaa tulevaa lomaa silmällä pitäen, onneksi siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa.

Maanantaiaamu, sielua myöten jäässä pakastinlokerotyyppisessä työpaikassa. Vatsaan koskee ja huimaa. Olisi kerättävä taas itsensä, vuorattava puhe hymyllä ja oltava avulias.

Huokaus.

THE CALL UP

Vietin eilisen Meilahden päivystyksessä. Yhdeksän ja puoli tuntia kokeita ja tutkimuksia, mutta enemmän odottamista. Verikokeita, sydänfilmejä, viipalekuvausta, ultraa, you name it. Mitään ei löytynyt. Ei niin kerta kaikkiaan mitään. Tavallaan tietenkin se on hyvä, että nyt tiedän sydämen olevan kunnossa, mutta samaan aikaan tuo on pahin mahdollinen tulos. Koska nyt joudun aloittamaan alusta. Syyn tähän kaikkeen on löydyttävä jostain muualta. Epätietoisuus luo epätoivoa.

Mietin, mistä johtuu vastenmielisyyteni mennä lääkäriin. Olen miettinyt, että voiko se johtua siitä, etten halua olla vaivaksi? Pelkään olevani lääketieteen ammattilaisten vinkkelistä katsottuna valittaja. Sellainen, joka kyntensä katkaistuaan valittaa siitä puoli päivää. Tiedän, etten ole, tiedän, että olen sietänyt ja kestänyt asioita, joita moni ei. Mutta mikä siinä on, että minua hävettää ja pelottaa mennä kertomaan vaivoistani?

En tiedä. Nyt aion puskea tämän työpäivän läpi silkalla uhmalla, sitten pääsen vapaan viikonlopun viettoon. Elämälle kiitos siitäkin vähästä.

MOVE OVER

Varasin vihdoin lääkäriajan. Jalkani ovat olleet monta viikkoa jalkapallon kokoiset, käveleminen sattuu ja sydän riehuu heikkopäisenä rinnassa. Minua huimaa ja heikottaa, verenpaine (alapaine) tuntuu olevan melkoisen korkealla. Vaan tänään lääkäriin, tänään askel eteenpäin. Uskaltaisinpa puhua näistä peloista ja näistä oloista jollekin, oikeasti, kasvoista kasvoihin. Yhtään vähättelemättä, yhtään liioittelematta. En tiedä mitä pelkään. Kuolemaa en ole koskaan pelännyt, vaan päin vastoin sitä koko ikäni olen kaivannut, halunnut, odottanut.

Ehkä tiedän enemmän jo tänä iltana, ehkä joudun taas viikkokausia kestävään tutkimuskierteeseen, jonka päätteeksi ei selviä mitään.

Toivokaa puolestani tänään, suokaa minulle ajatus.

AS GOOD AS YOU'VE BEEN TO THE WORLD

Vajaan neljän tunnin unien jälkeen tuntuu pahalta olla taas töissä. Tuijotan kalenteria ja toivon arjen lentävän, toivon välietappeja tai edes hetken verran rauhaa levottomaan mieleeni.

Olen jotenkin sanaton näiden tunteiden ristitulessa. Asioita tapahtuu, tapahtuu sittenkin, enkä minä ole varma, ollenkaan varma, omasta jaksamisestani tai edes siitä, mitä haluan. Näillä mennään, eikä minulla onneksi ole ketään huohottamassa niskaani tai vaatimassa mitään. Itse minä itseltäni taidan eniten vaatia, ratkaisuja ja toimenpiteitä, vaikka parasta olisi antaa mennä vain. Elää se kullanarvoinen hetki kerrallaan, eikä murehtia turhaan jotain, jota ei ehkä koskaan tule tapahtumaan. Nauttia niistä sekunneista, kun maailman murheet jäävät joidenkin muiden asioiden taakse. Sillä sekunteja ne kuitenkin vain ovat, liian lyhyitä tuhlattaviksi turhan analysoinnin vuoksi.

Tiistaita taidamme elää, luulen ma.

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu, maanantai, takki tyhjä ja lompakko myös. Upea viikonloppu, ihmisiä, elämää. Duuniangsti ja paluu arkeen on raaka, rujo, rankka.

En malta odottaa kesälomaani. Olen niin sen tarpeessa. Tahdon nukkua kokonaisia öitä, viettää päiviä puistoissa kirjan kanssa, kuunnella musiikkia kesäyössä.

Aamukampaako tässä pitäisi ruveta virittelemään?

Lääkäriin pitäisi vihdoin uskaltaa.

SAILING DOWN THE TEARS

Vihdoin perjantai ja yhtenä kappaleena olen edelleen. Uskomattoman pitkä viikko, jonka aikana on tapahtunut päänsisäinen käänne johonkin suuntaan. Olen päättäväinen, keskittynyt ja jotenkin kokonainen.

Taloudellinen katastrofini sen kuin syvenee, elän täysin kuivaruokavarastoni armoilla (lue: riisiä, spagettia ja kaurahiutaleita). En tiedä miten selviän, mutta aion selvitä. Jotenkin, jollain lailla, minussa on voimaa, jota ei ole pitkään aikaan ollut.

Ehkä hiljainen itsetutkiskelu on ollut minulle hyväksi. Ehkä olen löytämässä itseni, ehkä olen muuttunut. Tärkeintä on nyt tämä tunne, tunne pärjäämisestä ja selviämisestä. Tunne siitä, että olen löytänyt tai ainakin löytämässä elämääni ne ihmiset ja asiat, jotka pysyvät, jotka eivät katoa, jotka eivät puukota selkään eivätkä petä. (Tottakai ja tietenkin minä olen edelleen varuillani, varpaillani, olisi hullua, jos en olisi kaiken kokemani jälkeen.) Mutta tämä on hyvä tunne, hyvä suunta.

Ulkona on lämmintä ja kaunista. On perjantai. Kun tämän iltavuoron vielä jaksaisi... Viikonloppua!

HILJAINEN METSÄ

Armottomat seikkailuni usvapöndellä jatkuvat. Yleensä käyttämäni bussi huristeli minuun vilkaisemattakaan ohitseni Manskulla, vaikka heilutin kättäni tarmokkaasti, kuten opetettu on. Jouduin matkustamaan siis aivan muulla bussilla, kävelemään metsän ja upottavan suomaiseman läpi työpaikalle. Kengät kurassa ja paskassa, jalat poikki ja mieli jossain hyvin kaukana täältä.

Tapasin ihmisen, tuossa jo jokin aika sitten, jonka seurassa viihdyn. Meillä on tapana halata, kun tavataan, aivan kuin halailen kymmeniä muitakin ihmisiä, eli se nyt ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Uutinen taas tavallaan on se, että viime viikkoina aina tavatessamme suorastaan hakeudumme toistemme kosketusetäisyydelle, halailemme ja silittelemme toistemme selkiä, hän kaivautuu hiuksiini ja minä hänen kaulaansa. Eikö minua pelota eikä ällötä eikä kauhistuta ollenkaan! En tiedä mitä on tapahtumassa, jos mitään, meidän välillämme, mutta tärkeintä on se, mitä tapahtuu minun päässäni ja kropassani. Minä en kavahda enää, se on aimo harppaus kohti normaalimpaa elämää.

Elämme jännittäviä aikoja, vaikka onkin vasta torstai ja kuolemanväsymys on vallannut minut. Tämä arki, tämä työ, nämä ajatukset ja tämä pää. Ei oo helppoo!

TIRED OF YOU

Työpaikalle saavuttuani ensimmäinen ajatukseni oli, että enkös minä juuri ollut täällä. Kävin korkeintaan tupakalla ulkona ja palasin. Olen aivan kuitti, puhki, poikki. Tämä viikko on jo nyt kestänyt noin seitsemän vuotta. Ja elämme vasta keskiviikkoa, hyvänen aika sentään.

Odotan taas viikonloppua. Ensi viikon aamuvuoroilu tuntuu melkein siedettävältä näihin iltavuoroihin verrattuna.

Milloin minusta tuli tämä valittava sika?

Yritän ajatella niitä hyviä asioita, niitä, joiden vuoksi sitä kuitenkin jaksaa. Ja samalla haluan vain mennä nukkumaan kuukaudeksi.

VÄHÄN ENNEN KYYNELEITÄ

Olisiko tämä päivä taas hieman parempi kuin eilinen? Olisiko mulla mahdollisuus stressata vähemmän, toivoa enemmän? Nämä päivät, kun työmatkoihin menee iltavuoron takia kolme tuntia, nämä päättymättömät päivät, jolloin olisin mieluummin missä tahansa muualla kuin täällä... Jos taloudellinen tilanteeni ja valtakunnan työllisyystilanne olisivat piirun verran parempia, lähtisin nyt, lähtisin heti, lomailisin kaksi viikkoa ja menisin jonnekin keikkahommiin. Tämä työ raastaa, repii ja rikkoo. Harjoittelen välinpitämättömyyttä, harjoittelen ylpeyttä. Harjoittelen toivoa, niin kai se menee.

Takapakkeja terveysrintamalla, olen huolissani ja peloissani, mutta samalla aivan liian piittaamaton. En hoida itseäni, en hakeudu hoitoon. Menen tuskainen tunti kerrallaan, keskityn psyykeen nyt fysiikan sijaan. Jotenkin se on mahdoton yhtälö, huolehtia molemmista yhtä aikaa.

Tämä tajuttoman pitkä tiistai on kohdaltani vasta alussa.

I CAN'T GET IT

Mielettömän kiva viikonloppu takana. Lauantaina kuvasin erääseen nettikauppaan myyntiin tulevia vaatteita, meillä oli loistava sessio ja osaan kuvistakin olen tosi tyytyväinen. Niissä on fiilistä. Lisäksi malliporukka oli ihan fantastinen, läppä lensi ja häröily oli aitoa ja hauskaa.

Eilinenkin oli yllättävän mukava ollakseen sunnuntai.

Tänään sitten todellisuus pomppas naamalle märän rätin tavoin. Maanantait, huoh, iltavuorot, tuplahuoh.

Pitäiskö ruveta lottoamaan, jotta olis joku mahdollisuus joskus päästä pois tästä duunista?

IF I COULD SEE YOU ONE MORE TIME

Odotuksia, odotuksia, joka puolella. Tekisi mieli kadota jonnekin, olen niin loman tarpeessa, ylistressaantunut ja väsynyt. Minusta tuntuu, että ihmiset vaativat minulta liikaa, vaikka taitaa olla niin, että itse itseltäni eniten vaadin. En tiedä mitä helvettiä oikein itseni kanssa tekisin, fyysisesti olen aivan raunio ja henkisesti ylivoimaisen taloudellisen hädän nujertama. Miten oppisin stressaamaan vähemmän ja pitämään itsestäni parempaa huolta? Olisi mentävä sinne helvetin lääkäriin, olisi kai mahdollista ainakin tätä fyysistä tuskaa hoitaa. Henkinen on eri juttu, mutta ehkä sekin hieman helpottaisi, jos saisi kroppansa jonkinlaiseen kuntoon.

Onneksi on taas perjantai. Aktiivinen viikonloppu tulossa kuvauksineen ja muine rientoineen.

JOTKUT PÄIVÄT LENTÄÄ SELÄLLÄÄN

Hyvänen aika miten päivät kiitävät sekavana työntäyteisenä vanana ohitse. En pääse kyytiin, en ehdi mukaan. On pysähtymisen tarve, jotta voisi nousta korkeammalle. On tarve laskeutua ennen uutta lentoa. Jotain on tapahtumassa, jotain, jonka melkein kuulen ja tunnen ja näen jo.

Huomenna omituinen välivapaa, joka sekoittaa jo ennestään sekaisin olevaa päänsisäistä kalenteriani. Elämälle kiitos, että vain yksi työpäivä sen jälkeen erottaa minut viikonlopusta.

Sain vihdoin vaihdettua puhelinnumeroni. Vanha oli käytössäni jotakuinkin reilut kymmenen vuotta, joten uuteen tottuminen ottaa aikansa. Tavallaan se on kuitenkin symbolisesti myös askel eteenpäin, irti vanhasta, irti menneestä. On lohduttavaa tajuta, kuinka pitkän matkan olen tullut ja kuinka ylenpalttisen hengissä olen edelleen.

Keväistä päivää kaikille!

SUSPICIOUS MINDS

Sateen huumaava tuoksu, työmatkan hyvä kirja, vajaa työviikko. Vatsakipu, läpiheräilty yö. Minussa on jotain vialla, en ole terve, en jaksa enkä halua mennä lääkäriin, en juosta tutkimuksissa, kuulusteluissa. En halua kuunnella enää yhtään saarnaa tupakanpolton lopettamisesta, en liikunnasta enkä epäterveellisistä ruokatottumuksistani. Who wants to live forever anyway? Not me.

Valtava rusakko hengailee työpaikkani ikkunan takana. Kollegani kommentoi sen läsnäoloa huikkaamalla "Lounas!", joka herätti hieman hilpeyttä. Usvapöndellä näkee trimmattuja puudeleita ja villakoiria emäntiensä ja isäntiensä tiukassa narussa. Kunpa pääsisin muihin töihin.

Päässä pyörii tietenkin se raha. Sen puute. Eikö tää ikinä helpota?

LOST HIGHWAY

Voi näitä maanantaiaamuja. Nukuin huonosti ja liian vähän aikaa, tämä tuttu kuvio toistuu joka viikko. Viikonloppu tosin oli upea, juuri sitä mitä kaipasinkin sekä hieman ekstraa päälle. Tapasin pitkästä aikaa rakkaan Cistan, jonka kanssa istuskelu ja höpöttely on eittämättä yksi elämän suurimmista nautinnoista. Love you baby!

Varpaasta vetää suonta ja ilmastointi puhaltaa kylmää viimaa niskaani. Vatsa on kipeä ja väsyttää. Valitan liikaa.

SMILE

Valkenihan se tämäkin aamu. Jäädyin työmatkalla kuoliaaksi hyisen tuulen takia, istun taas duunissa takki päällä ja kynsikkäät käsissä, ilman ei tarkene. Saatan päästä tänään jopa lähtemään normaalia aikaisemmin töistä, kun on ylityötunteja kertynyt muutamia. Olen niin väsynyt, että en pysty ajattelemaan oikeastaan muuta kuin peiton alle vetäytymistä, pään tyynyyn painamista ja unta, suloista unta.

Toivon kivoja vapaita. Toivon, että tapaan ystäviä ja saan nauraa hetken täysin estottomasti ja hervottomasti. Toivon, että saan levättyä. Toivon myös, että saan tehtyä hieman kotihommia.

Aika paljon on toiveita, mutta mahdollisia kaikki.

Hyvää viikonloppua näin ennakkoon!

LIVING IN THE WESTERN WORLD

Kas, näin valkeni keskiviikko ja minun pitkä vapaani lähestyy. Allergiat kohisevat tänä aamuna niin, että toinen silmäni on kuin tomaatti, punainen ja vuotava.

Sain myytyä kollegalle yli jääneitä firman lounaslippuja, joten pärjään tilipäivään asti. Käyn tänään kaupassa, oikein odotan innolla, että saan ostaa leipää ja riisiä. Kurkkuun jos investoisi myös, se on niin hyvää ja raikasta.

Lisää allergialääkkeitä ja kahvia, työmaa on hiljainen ja rauhallinen, ainakin vielä. Lentokoneet lentävät ylitsemme minuutin välein, minulla on kaukokaipuu ja lomantarve. Matkalle takaisin ihmiseksi?

I WALK THE LINE

Eletään tiistaita, mutta minun elimistöni ja koko olemukseni on jotenkin jossain ihan muussa päivässä. On kerta kaikkiaan vain niin, että lauantaivuoron jälkeinen työviikko on yhtä tahmeilua. Yksi vapaapäivä ei riitä. Onneksi meillä tosiaan on aina seuraava perjantai sitten vapaa, eli pitkää viikonloppua odotellessa...

Silmät ovat allergioiden takia taas turvonneet ja kutisevat. Olo on muuten yllättävän seesteinen, rauhallinen ja jopa varovaisen toiveikas taas. Töissä ei ole mitään kuolemanruuhkaa, tämän kestää hyvin. Mutta onko normaalia, että työpäivä on paras mahdollinen, jos sen kestää? Tässä hommassa ei ole mitään, mistä nauttisin tai edes pitäisin. Olen työssäni hyvä, mutta inhoan jokaista sekuntia täällä.

Toivo, ystävät, se on kuitenkin tekemässä comebackia elämääni. Se lienee jo aika paljon?

IMMORTAL LIFE

Eilinen äitienpäivä meni haikeuden ja ikävän kyyneleitä vuodattaessa. Miten sitä äitiä onkin edelleen niin ikävä, miten kaipuu muuttaa muotoaan vuosien vieriessä, kokonaan koskaan katoamatta. Äitini oli elämäni tärkein ihminen, rakastin häntä syvästi ja onneksi muistin sen hänelle myös usein kertoa.

Yksi ystävä tajusi tuskani ja soitteli, pyysi ulos aivastelemaan, kysyi tarvitsenko mitään tai voiko hän tehdä tai sanoa mitään. Minä olin hänen tukenaan isänpäivänä, meillä tämä toimii.

Nelipäiväinen työviikko alkaa syväjäässä. Sormeni ovat kuin jääpuikot ja kustannuspaikalla on istuttava takki päällä. Maanantai.

RAKKAUDEN JÄLKEEN

Lauantaiasiakkaat ovat ihan oma rotunsa. He kaivavat naftaliinista koneen, jota ei saisi enää käyttää ollenkaan ja vaativat siihen päivityksiä ja ohjelmaversioita, joita ei yksinkertaisesti ole enää edes olemassa. He huutavat ja vittuilevat, päättelevät järkevästi, että tämä kaikki on minun syytäni.

Jaksan yllättävän hyvin heitä kuunnella, kun olen onnistunut nukkumaan hyvät (joskin melko lyhyet) yöunet.

Vesisade raikastaa ilmaa ja antaa luonnon kasvulle potkua. Sateen jälkeen asfaltti tuoksuu huumaavalle ja minä muistan maantien kutsun.

Kotona minua odottavat herkullisen spagettiaterian jämät sekä katsomaton elokuva. Yltiöpositiivista, mutta olkoon!

DEVIL OF A GIRL

Kirjoittaminen tökkii pahemman kerran. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minulla on ollut myös hauskaa. Istuin toissa iltana muutaman ystävän kanssa lätkämatsia katsomassa kantiksessa, iltaan mahtui naurua ja syvällisiäkin keskusteluja. On hienoa tajuta, että sielun sisaria löytyy vieläkin tästä maailmasta, kaiken kokemani jälkeen suhtaudun asiaan puhtaalla ilolla, mutta olen myös jollain lailla varpaillani, varoen. En tahdo joutua kokemaan enää valtaisia pettymyksiä siksi, että uskon ja luotan ihmisiin, jotka tilaisuuden tullen puukottavat minua selkään.

Huominen työpäivä on ensimmäinen lauantaivuoroni firman muutettua usvapöndelle. Joudun lähtemään kotoa jo puolitoista tuntia ennen työvuoron alkua, poispääsystä ei ole vielä mitään havaintoa. Tämä on liikaa, tunnun istuvani puolet elämästäni joko matkalla töihin tai sieltä kotiin.

PEACE OF MIND

Olen lopen tuskastunut kunnalliseen ns. terveydenhoitoon. En saa asioita etenemään, sen verran kyllä, että kävin tänä aamuna (oltuani 12 tuntia syömättä ja juomatta) jonottamassa kolmenkymmenen muun kanssa Kallion terveysaseman labrassa verikokeisiin ja sydänfilmiin. Näytteenoton jälkeen kukaan ei osannut sanoa kauanko tulosten saamiseen menee. Lähdin tohinalla töihin ja yritin työmaalla selvittää asiaa puhelimitse. Mitään tolkun vastausta en saanut keneltäkään, minut käskettiin milloin tilaamaan huomenna akuuttiaikaa ja milloin tilaamaan soittoaikaa. Kysyessäni, josko tulokset voisi toimittaa vaikkapa työterveyslääkärilleni, sain kuulla, että eihän semmoinen nyt mitenkään ole mahdollista, että henkilökohtaisesti pitää käydä siellä arvauskeskuksen omalääkärillä (joka ei edes tiennyt mikä katetriablaatio on) ja ottaa sieltä mukaan nuo kyseiset tulokset. Tämä on yhtä vitun sirkusta, jossa ei ole päätä eikä häntää.

Olen eilisen päivän roikkunut puhelimessa myös ulosottovirastoon, jossa minulle nimetty asiamies ei halua keskustella kanssani puhelimessa. Hän on tyly ja mahdottoman haluton käymään kanssani läpi asioitani. Mitään helpotusta maksuaikatauluuni (eli siis lyhennyksen kertamäärään) en saanut, vaan hän käski minun soittaa jonnekin muualle. Siellä muualla sitten ihmeteltiin, että miksi minä sinne soittelen, että soita sinne ulosottoon vaan.

Ajatella, että tämä koko saatanan rahastressi on kuitenkin ihan vain muutaman tonnin tähden. Velkaa itse asiassa ei ole edes kahta tuhatta euroa yhteensä. Että kovin pieni voi olla mielenrauhan hinta.

SÄKENÖIVÄ VOIMA

Vappu ei mennyt ollenkaan niin kuin oli suunniteltu, elämä kurvasi eteen esteineen. Mutta kivaa minulla on ollut, oikein kivaa.

Yritän tavoittaa sydänlääkäriäni puhelimitse siinä onnistumatta. Olisi pakko päästä tutkimuksiin ja hoitoon, vapun aikana oli tajunnanmenetys muutaman kerran aivan karvan varassa.

Mutta sekään ei minua huoleta ollenkaan niin paljon kuin se, että pitäisi saada jostain 350 euroa lainaan. Pian.

Ja mitä tämä taas kertoo minusta ihmisenä? Että raha-asiat stressaavat paljon enemmän kuin sydänsairaus?