FOREST

Viime yönä sain vihdoin nukuttua viisi tuntia. Herätyskellon soidessa pääsi taas itku, en jaksaisi näitä ikuisuuden mittaisia päiviä, jolloin arki painaa miljoona tonnia ja mieli harhailee kaukana tästä duunista, ajatukset ovat ystävien luona. Miten me pärjäämme, miten me jaksamme, miten me kykenemme... Kaksi on lamaantunut, yksi on analyyttinen, joku on humalassa. Nämä ovat niin outoja ja raskaita aikoja. En enää edes tiedä, miten Lelu selviää, eiliset yhteydenotot olivat niin syvän masentuneita. Jos Hattu kuolee, on meidän kaikkien mielenterveys vaarassa. Vaikka kai se on nytkin, kun toinen keikkuu elämän ja kuoleman rajalla huojuen.

Minun hartain toiveeni on, että Hattu selviää ja että hän kokee sellaista toipumista, kuin minäkin olen kokenut: valoa tunnelin päässä, hitaasti mutta varmasti kohti pintaa, ja lopulta jopa onnen ja ilon hetkiä.

Minun suurin pelkoni on, että Hattu selviää ja yrittää uudestaan.

Ajatukseni kulkevat hyvin pientä kehää, ja asiakkaat kirkuvat korvaan. Maailma on kova.

BOULEVARD OF BROKEN DREAMS

Vietin viikonloppua ystävien keskellä. Avopuolison pyynnöstä perjantaina jaoin suru-uutista vielä usealle ystävälle, vuodatettiin kyyneliä ja valettiin toisiimme uskoa huomiseen, uskoa selviämiseen. Vielä eilen kyläilin avopuolisolla (mainittu tässä blogissa nimellä Lelu, joten pidän sen). Katsoimme elokuvan ja natustelimme herkkuja. Lelu lähti sairaalaan, minä tapaamaan vielä yksiä ystäviä. Kotona alkuillasta vaihdoin villasukkiin ja haukottelin naama soikeana, aika vähillä unilla nimittäin tuo viikonloppu meni. Menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan ja heräsin puhelimen soittoon puoli kahdelta: Efekti. Se reppana romahti totaalisesti ja itki kuin lapsi. Mä tarjouduin menemään luokseen, mutta puhuttiinkin sitten vain puhelimessa reilut puoli tuntia. En nukkunut sekuntiakaan sen jälkeen, keitin ensimmäiset aamukahvitkin joskus kolmen jälkeen. Nyt, ymmärrettävästi, oon aivan kuuppa sekaisin duunissa.

Naapuri poikaystävineen lähtee huomenissa Egyptiin, sinnekin pyysivät uusimpia tietoja laittamaan tekstarilla. En tiedä onko se järkevää, tahdomme kaikki heidän pystyvän nauttimaan lomastaan. Lupasin kuitenkin, mikäs minä olen mitään päättämään. Naapurin loman ajan ruokin perinteisesti hänen kalojaan ja saan vastineeksi pestä pyykkiä. Paras YYA. Paras Naapuri. Parhaat ystävät, paras porukka.

Mä sain vihdoin rahaa. Luoja, tililläni on enemmän rahaa kuin koskaan. Samaan aikaan veronpalautukset ja ihan täysi palkka + hieman ylityökorvauksia. Väsymyksestä huolimatta siitä on hyvä mieli, tänään töiden jälkeen etsimään talvitakkia Itikseen, vihdoin, ja jos vaikka löytäisin myös jonkun paidan, kun kaikki vaatteet ovat virttyneet, vanuttuneet ja venyneet. Ruokakaupasta pitää kantaa hirveä määrä kaikkea kotiin, kun kaikki on ollut loppu jo pidemmän aikaa. On ihanaa voida mennä kauppaan. Ihan totta, sen ymmärtää vain sellainen, joka on elänyt rahattomana yhtä kauan kuin minä.

Huoli ystävistä ja varsinkin siitä yhdestä tietystä on kova. Niin kova, että sanoja ei ole.

LOST IN THE SUPERMARKET

Ei ole oikein kyennyt kirjoittamaan, kun shokki on ollut sen verran voimakas. Nyt alkaa jollain lailla se ensijärkytys olla ohi ja tunteet ovat kääntyneet suruun. Ystävä on vielä hengissä ja hänelle on tehty neljä leikkausta ja näillä näkymin hän tulee selviämään elossa. Minkälaista se elämä sitten tulee olemaan, se on jo täysin toinen tarina. Me ystävät olemme läsnä, autamme avopuolisoa ja tuemme häntä miten parhaiten osaamme. Ja toisiamme, sehän tässä se valopilkku on, meille muille on rakentunut nyt katkeamaton side, joka tulee kantamaan läpi lopun elämämme, näin uskon.

Jouduin itse käymään läpi pelon siitä, että putoan takaisin sinne pikimustaan kuiluun, jossa niin kauan aikaa vietin ja josta vain ajan ja pitkän toipumisjakson kautta pääsin ulos. Valvoin kaksi vuorokautta putkeen ja sitten tulin järkiini: Kävin lääkärissä, itkin paniikissa ja jäin saikulle ja sain unirytmistä kiinni. Olen iloinen siitä. Ja siitä, että nyt pystyn olemaan tärkeä osa tukiverkostoa, pelkäämättä itseni puolesta.

Yhden yön valvoin ystäväpariskunnan kanssa, jolle avopuolison pyynnöstä kerroin tapahtuneesta. Itkimme yhdessä ja aamulla osasimme jo luvata, että pidämme avopuolisosta huolta yhdessä. Ja niin me olemme tehneet, olleet tukena ja auttaneet arjessa.

En osaa kertoa sanoin, miten paradoksaalisesti tämä kaikki on meitä muuttanut ja lähentänyt entisestään. Ja miten tämä on minua muuttanut, miten ravistanut perustuksia myöten. On vaikeaa pukea sanoiksi mitään, mitä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen. Suokaa se minulle anteeksi.

En ole saanut ulosottovirastolta veronpalautuksiani, joten tämä viikko on menty kahvia juoden ja kaurapuurolla. Ottaa päähän, että joku rahansiirto voi viedä näin kauan aikaa. Ei, ei se ota päähän, se vituttaa. Tarvitsen rahaa, jotta saan leipää ja jotain ruokaa. Vaan pärjään kai sitten ilman, kun on kerran pakko.

Toivon, että muistatte kertoa rakkaillenne tänäänkin, että he ovat tärkeitä. Minä aion tehdä niin.

MIKÄ ON SUN TAIVAS

Jos mä koskaan olen jonkun ihmisen puolesta rukoillut, toivonut ja itkenyt, niin nyt. Jos mä koskaan olen tehnyt kauppaa Jumalan kanssa, niin nyt. Jos mä koskaan olen ketään rakastanut, niin nyt.

Mun ystävä tekee kuolemaa teho-osastolla ja mä en voi kuin toivoa ja rakastaa.

Mä en enää koskaan ajattele itsemurhaa ainoana vaihtoehtonani.

NITA NITRO

Iltavuoro silkkaa tuskaa, voi hyvänen aika miten hankalaa tähän on taas kivan viikonlopun jälkeen suhtautua. Ylipäällikkö hengaa ylitöissä ja huohottaa niskaan. Hartioitani särkee, mutta olen päättänyt ostaa vihdoin sängyn, jahka rahaa kilahtaa tililleni. Minulla on hyvä kirja, mutta keskittymiskykyni on niin olematon, etten oikein tajua siitä mitään. Tyypillistä stressimeininkiä siis.

On se onni, että osaan pitää tän ns. zenin. Tänäänkin on aika monta kertaa meinannut suusta päästä hirveitä sammakoita, ärräpäitä ja lätäköitä, kun asiakkaat eivät ymmärrä eikä Ylipäällikkö lakkaa kailottamasta.

Onneksi maanantai alkaa olla töiden osalta pian paketissa. Menen kotiin, laitan jalkaan uudet, lahjaksi saadut lämpimät kotitossut, keitän teetä, syön voileivän ja yritän keskittyä kirjaan. Voi arkea, kuinka se mataa.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Olen viettänyt viikonloppua ystävieni iloisessa seurassa. Torstaina menin aikaisin nukkumaan vietettyäni mukavan koti-illan ruoanlaiton ja elokuvan parissa. Perjantaina vietimme ystävän syntymäpäiviä, minä esiinnyin pitkästä aikaa yleisön edessä laulaen kaksi laulua. Oli mukavaa, join hieman liikaa kai boolia, mutta lauantai valkeni silti mukavana. Tapasin ystäviä alkuillasta kantabaarissa, sitten lähdimme joukolla syömään minun synttäreideni kunniaksi Weeruskaan. Sieltä palasimme vielä kantabaariin viettämään loppuiltaa hyvässä seurassa, jutellen ja nauraen. Nautin suunnattomasti siitä, että ystäväni vilpittömästi minua rakastavat ja sanovat sen myös ääneen. Kuten minäkin, heitä rakastan ja sanon sen myös.

Tätä varsinaista syntymäpäivääni olen viettänyt yksin lukemattomien tervehdysten ja muutaman ihanan puhelun rytmittäessä päivää. Ihanin puhelu tuli isäni sisarelta, josta en ole vuosiin kuullut mitään. Olen myös ajatellut äitiä, kaivannut häntä kovasti, muutaman haikean kyyneleenkin valutin. Äiti olisi iloinen monesta asiasta elämässäni, hän olisi onnellinen ystävistäni ja kyvystäni tehdä töitä, vaikka työ on mitä on. Äiti olisi minusta ylpeä.

Käyn ensi viikkoa kohti torstaita odottaen, pääsen the Wildheartsin keikalle ja siitä olen enemmän kuin innoissani. Ajatus iltavuoroviikosta silti taas masentaa, en tiedä miten sitä duunia jaksaa. Onneksi on taas kivoja muistoja ja kivaa odotettavaa.

YOU CAN'T PUT YOUR ARM AROUND A MEMORY

Elän henkistä perjantaitani hektisissä tunnelmissa, töissä on kovin kiire. Yritän pitää mieleni silti hyvänä, sillä onhan mulla tiedossa erittäin mukava viikonloppu, synttäreitä ja ystäviä. Duunissa Ylipäällikön käytös herättää silti kirkumisen halua ja närästystä, hän eväsi minulta anomani talvilomapäivän maailman huonoimmilla perusteluilla ja eilisen iltapäivän kiristelin hampaitani ihan päänsärkyyn asti. Yritän vain hengittää, keskittyä olennaiseen, olla zen.

Pääsen tänään kollegan kyydissä pois töistä ja aloitan pitkän viikonloppuni vieton käymällä kaupassa ostamassa leipää ja mehua, vietän illan leffan ääressä ja kirjaa lukien, villasukat jalassa nautiskellen.

TRUE BLUE

Herranen aika näitä päiviä, jolloin ei ehdi pissalle eikä edes jumalauta hengähtää puheluiden välillä. Liimanaamainen kollega lusmuaa ja mieli tekisi kirkua. Kotiinmeno tuntuu uskomattoman houkuttelevalta, kuin kotikolon viileä rauha ja hiljaisuus olisivat sitä balsamia sielulle, jota juuri nyt niin kovasti kaipaan.

Huominen torstai on minulle perjantai, joten sitä tietenkin odotan aivan innolla. Tahtoisin jonkun hierovan ylenpalttisesti särkeviä hartioitani, avaavan tuon lukon, joka saa minut kiemurtelemaan tuskasta ja kaipaamaan suolaisessa valtameressä kellumista. Uimahalliin en voi mennä, iho jää altaaseen, mikä on tosi sääli, sillä uiminen tekis niin valtavan hyvää.

Pari tuntia tiukkaa tikistystä, sitten voin antautua koti-illan iloille, villasukille ja elokuvalle.

BEAUTIFUL DISASTER

Pimeä aamu, en tunnu heräävän tänään. Nukuin hyvin, syvää ja rauhallista unta, mahtavaa. Iloitsen edelleen eilisistä upeista uutisista, iloitsen myös lähestyvästä pitkästä viikonlopusta. Olen anonut ensi maanantaita vapaaksi, saa nähdä meneekö läpi. Toivon niin, sillä torstaista maanantaihin olisi jo kuin pieni loma.

Olen pienesti nyt haaveillut, että josko saisin ostettua itselleni sängyn. Nukun edelleen kympin sohvalla, jonka hätäpäissäni ostin muuttaessani nykyiseen koirankoppiini. Olen ihmetellyt netissä runkopatjojen hintoja, semmoiseen voisin ehkä venyä. Kuljetus on tietenkin ongelma, kun kellään ei ole autoa, johon runkopatja mahtuisi... Olen kyllä katsellut niitä myös käytettyinä, olis kätevää, jos löytäisi jostain ihan lähikulmilta sängyn, jonka voisi jalkaisin noutaa. Hyvänen aika, ajatella, että pääsis nukkumaan oikealla patjalla! Selkä ja lonkat kiittäis kovasti.

Vaan tiistai on henkinen keskiviikko ja työpäivä kulkee kulkuaan. On kiire, mutta ei mitenkään maailmanloppu. Haaveilen jo kotiinpääsystä, pyykinpesusta ja ennen kaikkea nukkumaan menosta.

STRETCH YOUR RELIGION

Whuppii! Mun velkavankeus ulosotolle on ohi! Mä sain kuin sainkin sieltä virastosta kiinni henkilön, joka tän ilouutisen mulle kertoi. Hänen mukaansa jopa osa veronpalautuksista tulee mulle saakka, koko velka on kuitattu ja hieman jopa jää yli. Mä tunsin oloni niin kevyeksi, niin hyväksi! Tämä on ollut kova paikka ja kova koulu ja tästä on opittu paljon. Ainakin sen verran, että seuraavan vakavan masennuksen iskiessä mä pyydän jo heti alkuvaiheessa apua raha-asioiden hoitamiseen.

Mä tulin himaan jotenkin henkisesti aivan väsyneenä, niin iso taakka mun yllä on noiden asioiden takia ollut, ja nyt kun se on ohi, mä voin ehkä nukkua. Mä tosiaan toivon niin.

NO MORE MR. NICE GUY

Lauantain kiireisen työvuoron päätteeksi kävin tapaamassa ystäviä muutaman olusen merkeissä. Kotiin menin oman mittapuuni mukaan aikaisin, nukkumaankin jo yhden jälkeen. Heräilin paniikissa läpi yön, tuskailin raha-asioita ja melkein itkin onnesta, kun viimein heräsin kunnolla. Raha-asiat ahdistavat aivan miljoonalla voltilla, vanha kunnon refluksitauti jyllää täysillä ja on vaikea hengittää. Tänään, jos onnistun irrottautumaan hetkeksi työpuhelimesta, soitan muutaman puhelun ja selvitän, kuinka kauan tätä velkavankeutta vielä jatkuu. Veronpalautuksia on kuitenkin tulossa yli 900 euroa, joten on toivoa, että vankeus loppuu jopa vielä tämän vuoden puolella. Jos niin hienosti olisi asia, tanssahtelisin takuulla kevyin askelin ja rakastaisin koko maailmaa.

Nelipäiväinen työviikko aluillaan, Ylipäällikkö palaa mestoille, karmea stressi, mutta kuitenkin, jollain lailla jossain pääni sisällä pienen pieni toivonkipinä, joka ei suostu vielä sammumaan. Josko tämä tästä.

SILVER MISSILES AND NIGHTINGALES

Harmaa perjantai kolisee päässä kuin tuhat kiloa ruostunutta metallia. Olen ollut taas kipeä ja poissa kuvioista, nukkunut aivan liikaa ja toisaalta samaan aikaan aivan liian vähän. Viime yön levoton sängyssä pyöriminen tuntuu nyt jo vanhalta muistolta, kuin kellastuneelta valokuvalta. Tulen huomennakin töihin, ettei totuus unohtuisi.

Olen haikea, sillä joulukuu lähestyy ja alkaa minun mustin kauteni. En tahtoisi menettää sitä toivoa, jonka kesä ja vielä syksykin minulle antoi, mutta tiedän niin käyvän. Aina käy niin. Ikävöin aurinkoa niin, että sattuu.

Päässäni on valtava paine.

TRAGEDY

Elämälle kiitos tämä karmea työviikko on lopuillaan. Tänään mä joudun olemaan kolme viimeistä tuntia yksin koko talossa, se, jonka piti venyä viiteen saakka lähteekin jo kolmelta. Tosi reilua. Mulla on sellainen kutina, että menen töistä suoraan baariin, kumoan viisi tuoppia ja menen sitten kotiin ja nukun 12 tuntia.

Vituttaa, että osastomme henkilökuntaa ei kouluteta niihin työtehtäviin, jotka meidän pitäisi yhtäkkiä vain hallita. Yhtäkkiä meidän pitää osata kokonaan toisenmerkkisten laitteiden opastus, asennus, päivitykset, lataukset, virheilmoitukset. Ketään ei kiinnosta se fakta, että moisia laitteita emme ole nähneetkään saati sitten saaneet jonkinlaista opastusta niiden käyttöön, edes ihan peruskäyttöön helvetti sentään!

Tänään kaikki vaan jotenkin ärsyttää liikaa. Olen väsynyt ja vaatteeni ovat sateesta kosteat. Hartioitani repii särky, joka ylittää jo kaikki inhimilliset mittasuhteet. Tiedän, että valitan liikaa, mutta en valita livenä ääneen, joten jonnekin minun pitää tätä purkaa.

Ties vaikka viikonloppuna sais silti muutamat naurut. Sitä odotellessa...

GREEN AND GRAY

Hip hei ja huonoon kuntoon. Kolme kollegaa sairauslomalla, ylipäällikkö lomalla. Kiire on niin, ettei kirjaimellisesti ehdi pissalla käydä. Ja asiakkaat... huoh. Tämän työvuoron ensimmäinen puhelu: "Sain tämän uuden koneen nyt ja tässä on nyt lappu mukana, että pitää nollata avain. Niin pitääkö se nyt nollata?" Aivokapasiteettini on ylikuormittunut noin vaikeista keisseistä.

Vaan torstaissa mennään. Pitäisi illalla ehtiä askarrella pari mainosjulistetta tuleviin yhdistyksen bileisiin, vaikka muutakin tekemistä piisaisi ihan omiksi ja muidenkin tarpeiksi. Odotan siis innolla viikonloppua taas kerran, jotta saisin hengähtää hetken. Lauantaina pitäisi käväistä yksissä juhlissa, saapa nähdä, oishan se kiva olla kotonakin.

Ehkä mä tarvitsen jonkunlaisen päänsisäisen defragin, kun tuntuu, että tämä viikko ja tämä päivä ja tämä arki on aivan taatusti kestänyt jo kuusi vuotta, päiväni murmelina.

LOVE RAIN ON ME

Eilisilta kotosalla oli muutoin ihan paras miesmuistiin, mut se kesti ehkä minuutin. Mä inhoan iltavuoroja.

Ollaan kuitenkin jo keskiviikossa, eli kyllähän tämä tästä voiton puolelle vielä kääntyy. Puolet kollegoista lähti kesken päivän lääkäriin eli loppuviikon ajan on takuuvarmasti järjetön ruuhka ja kiire. Yritän pitää pään kylmänä. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Älyttömän moni asia vaikuttaa siihen. Unenpuute, päänsärky, hartiasärky, kuten myös positiiviset asiat; ystävien kanssa vietetyt hetket, viestit, hyvä ruoka.

Ulkona sataa, mua paleltaa.

TOTUUS LÖYTYY KAURAPUUROSTA

Voi arkea, voi sietämättömiä setiä, jotka soittavat kuusisataa kertaa asiasta, joka on selvittelyn alla, ja jonka selvittely viivästyy, kun setä soittaa koko ajan ja jatkuvasti. Voi särkeviä hartioita, kivistävää päätä, seinän takana klo 7 aamulla alkavaa remonttia. Voi työmatkoja, ratikasta stogeen ja siitä dösään, voi harmaita päiviä, jolloin kosteus tunkee luihin ja ytimiin. Voi kiirettä, jonka vuoksi ei ehdi pissalle eikä syömään, jonka vuoksi päässä surisee ja mieli puutuu.

Työpäivä kuitenkin kuluu aika nopeasti, kun on kiire. Illaksi olen suunnitellut iltateetä, lämmintä juustovoileipää ja mielellään aikaista nukkumaanmenoa. Iltavuoroviikolla vapaa-aikaa tuntuu jäävän jotakuinkin viisi minuuttia per ilta, se on nimittäin säkkipimeää, kun kotia asti pääsen ja kello tikittää puolta yhdeksää.

Talviunet ois kova sana, kuten joka ikinen vuosi.

REBEL YELL

Viikonlopun riennot suhahtivat ohi taas silmänräpäyksessä. Mulla on ollut hauskaa, suorastaan hurmaavaa, mutta maanantait ovat maanantaita, eikä elämä tunnu yhtään hyvältä, kun on nukkunut huonosti ja niskaan sattuu ja särky säteilee olkapäähän ja käsivarteen ja päähän.

Iltavuoroviikko menossa, joten sosiaalisesta elämästä ei ole tietoakaan. Viikonloppuna elämää oli sitäkin enemmän. Ystävien tuparit usvapöndellä sisälsivät paljon naurua ja laulua, hyviä naposteltavia ja parasta seuraa. Poiskin päästiin pöndeltä aikamoisen seikkailun jälkeen, Kallio tuntui taivaallisen kotoisalta. Olen halaillut ihmisiä runsaasti ja antanut ja vastaanottanut kohteliaisuuksia.

Harmaa ilma vie mielenkin alas, tiedän olevan säkkipimeää, kun vihdoin iltamyöhään pääsen kotiin. Haaveilen lomasta, mutta eihän tässä vielä pysty semmoisia pitämään. Helmikuun ekalle viikolle olen miettinyt talvilomaani, saas nähdä onnistuuko se.

JANIE JONES

Lähdin eilen töistä neljältä ja pääsin kollegan kyydissä Vuosaareen, missä hyppäsin metroon. Metrossa päätin, että käväisen Itiksen UFFilla, koska tarvitsen takin ja paljon muuta. Takkia en löytänyt, mutta kylläkin aivan ihanat mustat vakosamettifarkut, jollaisista olen haaveillut jo kauan. Törsäsin siis itseeni kahdeksan euroa, mutta sain sillä lämpimät ehjät housut, jotka istuvat hyvin ja tuntuvat hyviltä. Itiksestä himaan könyttyäni olin ihmeissäni: kello oli vasta puoli kuusi. Nautin suunnattomasti koti-illastani, join kahvia ja viihdyin muutaman dokumentin ääressä. Suihkun kautta sänkyyn jo puoli yhdeltätoista, oi autuutta.

Tänään saan nauttia Efektin seurasta töitten jälkeen. Huomenna pitäisi lähteä maalle (Vantaalle) espanjalaisystävän tupareihin, huoh. Ei huvittais, mä saan usvapöndeannokseni hyvinkin täyteen viikossa ilman mitään viikonloppuekskursioita. Mut pakko kai se on.

Ylipäällikkö PMS jäi yllättäen reilun kahden viikon opintovapaalle. Great. Kukas muu se sitten uutta kollegaa opastaa ja kouluttaa, hoitaa reklamaatiot ja muut hässäkät oman työnsä ohella, Lostis sen tekee tietenkin. Onneks tänään ei tunnu olevan niin kiire kuin alkuviikolla, koputan puuta.

Viikonloppua, kansalaiset, minä vietän sitä samettifarkuissani.

AVARUUDEN LEHMIPAIMEN

Mun omat sisäiset demonini ovat heränneet riehumaan isän yhteydenoton takia. Ehkä siks just se kirjoittikin sen lapun. Herättääkseen minussa ne kaipuun ja syyllisyyden tunteet. Mä olen ikäni janonnut sen hyväksyntää, ei, en edes hyväksyntää vaan kiintymystä ja kiinnostusta. Koskaan se ei ole ollut kiinnostunut minusta, minun tunteistani tai ajatuksistani, ei koskaan. Se on joskus hauska ihminen, joskus paha, mut useimmiten sitä ei kiinnosta. Sitä ei kiinnosta mikään mitä mä teen tai sanon tai ajattelen tai tunnen. Se on mun faija, mut mitä ihminen tekee faijalla, jota ei kiinnosta? Joka sano mulle lähtiessäni kotoa kunnioitettavassa 14:n vuoden iässä, että jos mä nyt lähden, niin mulla ei ole mitään asiaa takas, mä olen omillani? Joka todennäköisesti on pitänyt koko mun eliniän ajan kirjaa joka kolikosta, jonka se on mun elättämiseen joutunut laittamaan likoon?

Mä en tiedä. Mun pää on täynnä sumua, mä olen väsynyt. Tapasin eilen (yli)töitten jälkeen Siskopienen, jonka kanssa nauraminen oli ihanaa, mutta joka kostautuu tänään päänsärkynä ja väsymyksenä. Tänään mä lähden töistä neljältä, matkustan postin kautta kotiin, syön nuudeleita ja menen aikaisin nukkumaan.

Uusi ruuhkatyöpäivä alkaa just nyt ja ennustan, että tää päivä tulee tuntumaan ikuisuuden pituiselta.

CHUTZPAH!

Hämmentävää. Vatvottuani viikkokausia taas suhdettani isään, sain häneltä postia. Hän on vuosittain lähettänyt minulle nahkakantisen kalenterin ja sellainen oli eilen tullut postiluukusta. Mukana keltainen post-it lappu: "Eipä ole pikkulapsesta kuulunut pitkään aikaan." Milloin se ihminen tajuaa, että puhelimet toimivat molempiin suuntiin? Vai onko hän kyennyt vaihtamaan sellaiseen puhelinmalliin, jolla voi vain vastaanottaa puheluita? Ihme äijä, en tiedä pitäisikö tuohon viestiin vastata tai reagoida mitenkään. Mä en tiedä, mä en halua, että hän satuttaa mua välinpitämättömyydellään enää. Nää on vaikeita asioita, ja mä voisin jauhaa tästä vaikka kuinka ja paljon. Mä jätän sen kuitenkin tältä erää tekemättä, koska mä en ehdi kirjoittaa kuin sanan tunnissa. Miesvahvuus on edelleen töissä todella vajaa, joten kiirettä piisaa. Mikä on siinä mielessä hyvä asia, että meikäläinen on niin väsynyt, että muutoin alkaisin varmaan torkkua.

Aamulla herätessäni voihkaisin, olin nukkunut huonosti ja luulin, että on torstai jo. Väärässä olin. Hetki kerrallaan.

MÖRKERTAL

Ulkona sataa rännänsekaista lunta metrin verran sekunnissa, enkä mä oikein tänään tunnu toimivan. Mun selkää ja kallonpohjaa särkee, kirpparilöytönä (4€) ostetut täysin uudet maiharit puristavat, lapamatokollegan pärstän näkeminen vituttaa suunnattomasti. Eletään kuitenkin tiistaita, sekunti kerrallaan, kun muuta ei voida.

Mä en tajua mitä mä taas odotan. Koko ajan sellainen olo, että jotain on tulossa, ihan nurkan takana. Päivästä riippuen tunnen odottavani jotain, hyvää taikka pahaa, tänään pelkään jotain kammottavaa olevan tulossa, ihan näillä hetkillä. Eilen odotin hyvää, eilinen oli niin paljon parempi päivä kuin tämä.

Kaksi kollegaa on sairiksella, molemmat iltavuorolaiset. Siksi tein eilen ja teen tänäänkin hieman ylitöitä, meillä on kiirekiire ja hoppuhoppu, melkein jopa maailmaloppu. Asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista, jonotusaika on pitkä, asiakkaiden huuto sen mukaista. Yritän joka puhelun jälkeen hengittää syvään ja löytää sisäisen zenini, jotta pysyn jollain lailla edes kasassa.

Miks arki painaa niin paljon?

TOO HIP, GOTTA GO

Vietin viikonlopun rentoutuen ja itseäni hoivaten. Perjantaina tapasin ystäviä ja vietin hauskan illan, lauantain pysyin tiiviisti kotosalla lukien ja dokumentteja katsellen, valvoin melkein aamuun ja sunnuntaina kiroilin duuniangstin kourissa. Viime yön nukuin huonosti, kuten aina sunnuntain ja maanantain välissä. Eilinen tulva metrossa aiheutti hieman mutkia aamumatkaan, mutta löysin työpaikalle. Järkytyksekseni usvapöndellä on lunta, Kalliossa sitä ei vielä ole näkynyt.

Toivon suuria tältä viikolta. Toivon voivani selvittää raharulettia firman ja ulosoton välillä. Toivon kestäväni jokaisen päivän inhoamassani työssä. Toivon kykeneväni pitämään hermoni kylminä, pokkani jäätävänä. Toivon hyviä yöunia ja pirteitä päiviä. Toivon siis aivan liikaa, mutta jotain saatan jopa saavuttaa. Hetkisen mielenrauhaa, sitäkin toivoisin.

Eilinen isänpäivä taisi olla ensimmäinen ikinä, jolloin en lähettänyt edes tekstaria faijalle. Olen irrottautunut hänestä, viimeinkin, en odota häneltä mitään. En aio ottaa yhteyttä, en enää. Hän on osoittanut tarpeeksi monta kertaa kuinka hän minusta ja asioistani vähät välittää, vaikka ainoa faijani onkin. En minä yksin voi pitää ihmissuhdetta yllä, en, vaikka vuosia yritin. Olen tavallaan jopa helpottunut. Huoleton orpo.

TO BRING YOU MY LOVE

Mä olen viettänyt sairaslomaa lähinnä nukkuen. Lääkkeet ja kovat tulehdukset on antaneet mulle sikeät ja kummalliset unet, ollaan yhtäkkiä perjantaissa ja duuniangsti painaa nyt jo. Asioita on taas tapahtunut tälläkin viikolla, kaiken tämän nukkumisen keskellä. Sain treenikämpän bändille, mutta Rumpali lähti viinamäelle ja vainoharhoihin, poisti mut elämästään yhdellä siistillä viillolla, ei vastannut meileihin, tekstareihin, mihinkään. Mä jouduin tietenkin perumaan sen treenikämpän, mä en pysty yksin sitoutumaan siihen. Se maksaa kuitenkin rahaa, joka mulla on niin kortilla jo muutenkin.

Tänään Rumpali on pyrkimässä taas takaisin elämääni, mutta mä en enää tiedä mitä ajatella. Miten voi luottaa ihmiseen, joka katoaa kuin maan nielemänä juuri silloin, kun pitäisi palaveroida ja tehdä päätöksiä ja sitoutua?

Tarvitsen mielenrauhaa, tarvitsen aikaa, tilaa, happea. Olen levoton ja mieleni kiitää neljäsataa kilometriä sekunnissa, ajatusten hiipuessa jälkiä jättämättä harmaaseen sumuun.

Viikonloppua.

RUUSU, TULPPAANI JA PEYOTE

Elämä on tosi hassua välillä, hassumpaa kuin mikään komediasarja. Mä tapasin maanantai-iltana Siskopienen, me käytiin syömässä ja naurettiin kuusi tuntia putkeen. Me oltiin molemmat väsyneitä ja jotenkin herkillä, joten hysteerinen nauraminen oli jotakuinkin odotettavissa.

Tiistaiaamuna mä heräsin aivan hirveään päänsärkyyn. Mä olen saanut vetoa tonne niskan alle ja se säteilee päähän aika pahasti. Mä menin lääkäriin, mä kelasin, että mä saan ehkä jotkut relaksantit tai särkkärit ja sen päivän saikkua. Lekuri katseli mun tulehtuneita silmiä ja ihottumia, ilmoitti haluavansa katsoa ihottumia tarkemmin ja mä siinä sit paitaa vetämään yltäni. Se lekuri ilmoitti, ettei mun ihossa ole yhtään kohtaa, joka ei olis tulehtunut. Se kirjoitti mulle koko viikon saikkua ja antibiootit ja kortisonit ja silmätipat ja rasvat. Mä olin yllättynyt, yleensä lääkärit ei ota ihottumia kauhean vakavasti. Mun silmät on niin tulehtuneet, että silmien auki pitäminen sattuu, mut pahemmin on tulehtunut toi iho silmien ympäriltä. Mun selän ihottuma on niin paha, että se vuotaa verta ja sattuu. Nyt kun mä vielä saan jostain rahat niihin lääkkeisiin, niin mun olo helpottaa huomattavasti. Ihan mahtavaa.

Nauraminen on muuten ihan parasta lääkettä kaikkeen. Maanantaina Siskopienen kanssa nauraminen vapautti jotain, mä tajusin taas kerran, kuinka mä häntä ja ystäviäni rakastan. Enemmän kuin mitään.

Keskellä viikkoa mennään, iho kirkuu, mutta mieli on hyvä.

EXPERIENCE

Hulppea viikonloppu jäi taas taakse ja maanantai kolahtaa silmille kylmänä, silmäsärkyisenä ja ikuisuuden pituisena. En tavannut Siskopientä, mutta muutoin vietin aikaa rakkaiden seurassa, nauroin vedet silmissä, perustin punkbändin nimeltä Zyklon B ja tein sille kasan hittibiisejä (mm. Saippuaa, Oot mun lampunvarjostin, Suihkuun), totta kai kaikki tämä oli täysin poliittisesti epäkorrektia, mutta joskus musta huumori vain toimii. Lauantaina näin Atlantin, joka oli juovuksissa kuin apina ja joka siitä huolimatta sai silmäni loistamaan ja polveni tutisemaan. Prätkähiiri oli nähnyt minusta unta ja tämä on juuri niin tätä: "so here i am in love with you and you're in love with her and she's in love with him and he's in love with another girl..."

Pitäisi hengittää ja yrittää rentouttaa noita kireitä lihaksia, kun pääsisi saunaan joskus.

Mieleni on toisen meren rannalla, lämpimässä hiekassa, auringossa.