YOU COULD BE A MONSTER

Viikonlopun aikana olen pistänyt nenäni ulos ovesta tasan kerran, tänään, kun tupakkiostoksille piti lähteä. Tämä on ollut juuri sellainen viikonloppu, joita on pakko välillä viettää, yksin kotona, ilman pisaraakaan alkoholia (mähän en ole koskaan juonut kotosalla yksikseni edes yhtä olutta), selinmakuulla valmiiksinaurettuja komedioita ja kirjaa, ruokaa ja nukkumista. Olen nukkunut pelottavan pitkiä öitä, jotka saavat minut haukottelemaan vedet silmissä ja selän rutisemaan ja niskan kiukkuamaan, ruosteisia nauloja pystyssä lapaluun vieressä. Lelu halusi baariin kanssani, en mennyt, olen väsynyt olemaan se, joka tavataan aina silloin, kun halutaan humaltua ja purkaa omaa mieltä ja mielipahoja, en jaksa kuunnella, antakaa mun olla nyt rauhassa. Mä olen jossain välitilassa tai matkalla, koska missään ei näy valoa, mutta ei tämä täysin pimeääkään ole. Pystyin sentään nukkumaan, viikolla sekin on toisin, huomenna pitää aloittaa fiksuna ja filmaattisena uuden ihmisen kouluttaminen töissä, olen stressaantunut ja jollain lailla silti jotenkin innokas, ei minulla skitsofreniaa ole, mutta voisi olla.

Vatsa on kipeä ja ulkona sataa vettä, maa on iljettävän liukas ja pelkään kävelemistä, kaatumista, polven tai nilkan murtumista, hiukseni kuvittelevat olevansa luonnonkiharat ja miten tätä vatsaa nyt vain voi sattua koko ajan?

Olisi kerättävä harhailevat ajatukset ja keksittävä jokin tavoite, jokin sellainen, joka olisi varmasti hyvä ja varmasti toteutuisi, ettei kävisi kuin Lontoon matkan, joka kaatui siihen ainaiseen, upottavaan helvetin suohon, jonka nimi on raha.

Minun nimeni on muisto vain niille ihmisille, joiden kanssa tahtoisin aikaani viettää, joiden toivoisin minusta pitävän. Minun nimeni on menneisyys, tahtoisin, että jotain olisi tulossa.

HALKA

Päänsisäinen maanantai on tietenkin perjantai tänään, mukavia tämmöiset. Toissailtana tapasin rakkaat, Naapurin ja kaimansa, nauroin vähän ja itkin vähän. Minua pelottaa tämä talvi, sisälläni kasvava pimeys, voimattomuuden tunne, syvenevä masennus. Minä pelkään, että putoan sinne, mistä en pääse ylös.

On hirveän vaikeaa arvioida tätä tilannetta, laittaa mitään pisteytystä tai luokitusta tälle masennukselle, itse on niin hankalaa (ellei jopa mahdotonta) nähdä se objektiivisesti, pystyä rehellisesti vertaamaan aiempiin. Beckin masennustesti antoi tulokseksi 38, mikä on käsittääkseni aika korkea. En tiedä mitä tehdä, jotkut hetket nyt tietenkin ovat helpompia kuin toiset, mutta tunnen, etten pysty hallitsemaan tätä, vauhti alkaa olla jo liian kova.

Tämän päivän yritän vain sinnitellä, mitään kovin monimutkaisia keissejä en nyt handlaa. Menemme muutaman kollegan kanssa muualle lounaalle, mikä tuo mukavan katkon päivään. Viikonlopun vietän kotona, ihanaa, tuijotan Frendejä dvd:ltä (ostin pari tuotantokautta lisää) ja nukun. Jotain järkevää olisi kiva saada aikaan, mutta niin tuskin tulee käymään. En odota liikaa itseltäni.

PERFECT

Sain eilen kivan ja yllättävän tekstiviestin Kauniilta Ex-Naapurilta, ehdotti tapaamista tälle illalle ja sehän minulle sopii vallan hyvin. On ollut kovin ikävä. Tiedossa siis mukavaa ohjelmaa, huominen vapaapäivä menee nukkuessa, ehkä jossain vaiheessa nousen tekemään perunamuusia ja menen sitten takaisin nukkumaan. Ajattelin kyllä myös kirjoittaa työhakemuksen. Kyllä, siihen Siskopienen vinkkaamaan paikkaan. Ei se mitään ota, jos ei annakaan, on otettava härkää sarvista. Minä täytän ne hakukriteerit kyllä, on vain itse uskallettava uskoa siihen lujasti.

Ensi viikolla osastollamme aloittaa siis uusi työntekijä. Kuluu viikkoja, ennen kuin hän on oppinut puoliakaan siitä, mitä pitää, joten varsinaisesti apua tähän tämänhetkiseen ruuhkaan hänestä ei ole. Melkein päinvastoin, kun minun pitää koko ajan opettaa häntä, jolloin olen itse poissa tuottavasta työstä. Olen tämän asian suhteen jotenkin välitilassa, en osaa itsekään läheskään kaikkea, mitä minun pitäisi tehdä, mutta siti olen se, jolta kaikki kysyvät ja joka muita opettaa. Miksi mä aina päädyn tällaiseen rooliin työpaikalla? Mikä minussa on vikana? (Oops, eipä mennä siihen!)

Kovin on perjantain oloinen tämä keskiviikko ja se on mukavinta ikinä. Naapurin tapaaminen iltasella antaa toivottavasti muutamat naurut ja muutaman halauksen. Elämä näyttää tänään ihan hyvältä.

KISS MY SOUL

Mikä kaoottinen aamu, ei paremmasta väliä. Seisoin ikuisuudelta tuntuvan ajan odottamassa spåraa inhottavassa jäisessä tihkussa, joka sai hiukseni jäätymään ja sormeni tuntumaan luurankokouralta, jäiseltä sellaiselta. Päästyäni vihdoin täpötäyden metron kautta dösään ja usvapöndelle, soivat puhelimet irti koukuistaan ja asiakkaat ovat hävyttömiä ja inttävät aata, kun minä sanon bee.

Huomisen jälkeen yksi pakkaa sekoittava arkivapaa, huoh, aion nukkua koko torstain.

Koulutusputkeni jatkuu, tänään opetan firman uusinta pikkutyttöä käyttämään kahta tärkeintä ohjelmaamme. Norsunluutornin väki palkkaa tuttaviensa pieniä tyttäriä meille töihin ja kaikilta menee hermot, kun uusin barbi ei tee oikeastaan mitään hyödyllistä ja silloin harvoin kun tekee, menee kaikki väärin ja pieleen ja päin helvettiä. Esimies on kuitenkin onneksi saanut luvan palkata kaksi uutta, itse valitsemaansa työntekijää ja ensimmäinen heistä aloittaa ensi maanantaina. Ja kyllä, minä koulutan. Minä kerroin esimiehelle, että palkan on parasta nousta, muutoin alkaa se työnhaku muualta taas toden teolla.

Siskopieni lähetti eilen työpaikkailmoituksen, on itse samassa konsernissa töissä, joskin täysin eri hommissa. Kehotti hakemaan, kertoi mielestään hakukriteerien täyttyvän minussa. Ja mitä ajattelee Lostis ensimmäisenä? Ei minusta ole enää mihinkään. Milloin minusta tuli muka täysin osaamaton ja kykenemätön, kun kolmessa kuukaudessa olen laittanut nykyisen osastoni asiat mallilleen ja koulutan ihmisiä?

Olisi ihanaa saada nukkua kahdeksan tunnin yöunet kahden tunnin sijaan. On kiire ja hoppu, mutta onneksi on kahvia ja musiikkia.

MARIONETTIKADULLA

Vuoden ensimmäinen maanantai, kerää koko sarja. Hittohemmetti, vapaapäivät vain lentävät, sehän tiedetään, mutta jollain lailla olen väsyneempi kuin Leonard Cohen. Perjantaina menin sittenkin baariin, teki mieli tavata ihmisiä. Pilkkuun astihan minä siellä olin, Siilitabletin kanssa käveltiin sitten yhtä matkaa himaan ja uudet vuodet toivoteltiin halauksen kera. Lauantain ja sunnuntain pidin puhelinta äänettömällä, istuin kelaamassa niitä asioita, joita kelattava on, litkin kahvia ja kokkailin pastaa, luin ja surffailin netissä. Kissa viestitteli saaneensa viettää osan lauantai-illasta ambulanssissa, verensokerit päin helvettiä ja liikaa viinaa, minä vastasin, että olisiko aika hänenkin miettiä tuota juomisen määrää. Itsestäni en ole huolissani, hyvin minulla pysyy hanskassa, voin juoda tai olla juomatta.

Alkuviikko tulee olemaan tosi kummallinen töissä, kun kiirettä on ihan valtavasti, mutta mitään ei taas pysty tekemään vuosi-inventaarin ja laskutuksen päättämisen takia. Tänään koulutan jengiä käsittelemään vaikeita asiakastilanteita, huutavia ja mellestäviä asiakkaita lähinnä. Se on sentään mukavaa, pääsen jakamaan omaa erityisosaamistani ihmisille, jotka todella ovat sitä vailla, yhteisiä pelisääntöjä.

Yritän löytää jonkun zenin taas, uudelle vuodelle kilistän hyvää kahvia ja teille toivotan kaikkea parasta.

IT'S ALL UP TO ME

Vuoden viimeinen arkiaamu, kahvia ja suklaisia vohveleita. Olen väsynyt ja jollain lailla jopa fyysisesti uupunut, niin vähillä unilla on taas menty. Puolet osaston väestä pääsee tänään lähtemään kahdelta, minä olen neljään ja suunnistan sen jälkeen joko kantikseen parille tuopille tai suoraan himaan miihailemaan. Huomenna pitäisi keikkailla kameran kanssa, mutta fiilis on nollilla ja on siellä muitakin kuvaajia. Tampereen ystävä olisi siellä, mutta en minä tiedä, vuodenvaihteen erakoituminen kuulostaa siitä huolimatta mittaamattoman paljon paremmalta. Olen puoliksi jo astunut siihen pimeään luolaan, jossa tapaan mietiskellä mennyttä vuotta ja listata päässäni asioita, joiden pitää muuttua ja asioita, jotka menivät pieleen. Katuminen on maailman turhinta, mutta silti sitä tulee silloin tällöin harrastettua. Minua kaduttaa, että uskoin ystävyyteen, paikkani löytymiseen, yhdessä vanhenemiseen. Iso vitsihän se oli, taas kerran, ihmiset käänsivät selkänsä ja sain etsiä turhaan sitä rakkauden tunnetta, jota niin kovasti sanallisesti vannotaan.

En tiedä mitä rakkaus on, enkä enää edes oikein usko siihen. Uskon kyllä edelleen rakastumisen huumaan ja ihastumisen tunteisiin, ne ovat parasta huumetta ja muisto niistä on ihana. Toivoisin silti, etten enää koskaan itse tuntisi niitä tunteita, muisto riittäisi mainiosti. Jollain lailla koen, että kaikki on osaltani ohi jo, kaikki sellainen, mikä liittyy rakkauteen tai ystävystymiseen. Että tämä oli tässä, nähdään seuraavassa elämässä. Eikä tämä nyt ole mitenkään synkällä tavalla ajateltu, vaan ihan positiivisesti: se on ohi nyt. Ymmärtääköhän kukaan, mitä ajan takaa?

Joka tapauksessa, duunia duunia duunia pukkaa tässä ja minä sukellan sinne. Oikein hyvää perjantaita, uutta vuotta, kaikkea!

HERMORAUNIO

Jotkut aamut eivät vain toimi. On yksinkertainen totuus, että joskus kaikki vain menee pieleen. Päätä juilii kuin ennen vanhaan migreeneistä kärsiessä. On ollut pahempikin olo, on ollut migreenikohtauksia, jotka saavat oksentamaan ja "nukkumaan" (lue: makaamaan kuin koomassa) 13 tuntia putkeen, vaan niistä on aikaa reippaasti yli 10 vuotta. Tällä kerralla viiltävä kipu lähtee oikeasta silmästä ja vetää ohimon kautta takaraivoon saakka.

Eilen löysin vihdoin ja viimein kahdet sopivat farkut! Kävin töitten jälkeen kirpparilla ja nyt olen onnellinen farkkuhenkilö. Toiset istuvat niin hyvin ja tuntuvat niin omilta, että harvoin semmoista kokee! Olen löydöstäni hyvin onnellinen, sillä ehjien ja päälle mahtuvien housuparien lukumäärä on nyt neljä, eikä enempää vois toivoakaan. Tai no, vois, mutta seuraavana metsästetäänkin sitten lihavan ihmisen neuletta.

Mulle kerrottiin juuri, että tänään on torstai, joten koetan kahlata tämän päivän sumun läpi päänsärkyineni, jotta pääsen viikon kohokohtaan eli perjantaihin.

RIGHT THROUGH YOU

Huomenta täältä Shitsvillen silmäkutinaosastolta. Joku allerginen häihäi on taas hyökännyt silmiin ja vasen on turvoksissa ja kutiaa aivan mielettömästi. Nice.

Aamujutustelin esimieheni kanssa tuossa ja hän haluaa, että koulutan meillä tammikuun 10. aloittavan uuden ihmisen tehtäviinsä. Vasta reilun kolme kuukautta olen itsekin näitä hommia tehnyt, mutta näin tämä vain menee. Työsuojelukoulutukseen minun pitäisi päästä tammikuussa ja itse pitäisi kouluttaa laskutusta ja muutamaa muuta osastoa, aiheena vaikeat asiakastilanteet. Hommaa piisaa, palkka on edelleen muuttumaton. Huokaus.

Illalla olisi pyykkirumbaa ja tiskisambaa, viikko vetelee puolessa ja vuosi vaihtuu ihan kohta. Tamperelainen ystävä tahtoisi kanssani vuoden ensimmäisenä päivänä eräälle keikalle, mutta minua haluttaisi vain ja ainoastaan olla kotona miihailemassa ja miettimässä elämää. Välitilinpäätös odottaa allekirjoitustani, niin sanoakseni.

Onneksi kahvi on keksitty, onneksi on maailmassani ihmisiä, jotka tuovat keksejä töihin. Pienet on ilot, mutta nyt pitää sukeltaa, syvälle arkiruuhkaan, kiireeseen ja hoppuun.

CELSIUS

Mitä hiton järkeä on tulla töihin, kun mitään ei voi tehdä, jonkun helvetin väli-inventaarin takia? Miljoona tilausta pitäisi saada talosta ulos ennen vuodenvaihdetta, mutta inventaarit estävät sen. Sitten pomokerros taas valittaa, kun tilaukset eivät lähde. Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?

En muista koskaan ostaa lamppuja. Istun himassa pimeässä, koska kaikki lamput ovat palaneet. No, hieman liioittelen tapani mukaan, onhan minulla vielä lukulamppu ja pieni pöytälamppu. Meikkaa siinä sitten aamulla.

Silmät kuivuvat päähän ja vatsaan koskee. Story of my life.

Odotan vuoden vaihtumista jotenkin enemmän kuin ikinä ennen. Tahdon jättää tämän 2010:n taakseni lopullisesti. Tämä on ollut niin sekava, pitkä vuosi. Jalan murtuminen viime talvena jäi päällimmäisenä mieleen ikisekavien ystävyyssuhteiden lisäksi. Hatun kuntoutuminen, pieni ihme, Kissan törkeä käytös, työolosuhteiden dramaattinen muuttuminen, oman itseni hämärtyminen, rajojen venyminen liian pitkälle. Mä niin toivon, että ensi vuosi olisi selkeämpi, en minä onnea tai iloa uskalla edes ajatella, mutta selkeyttä. Omaan päähäni, ennen kaikkea.

Vuoden viimeinen tiistai. Semmoista siis!

ABSURDIT SÄVELKORVAT

Niin hujahti taas viikonloppu, ja joulu, tuo juhlista turhin. Kipeilin huolella vielä, nukahtelin kuumehoureissani, en muistanut syödä enkä tehdä ruokaa, baarielämäkään ei maistunut. Paitsi lauantaina, joo, olin pitkästä aikaa humalassa, enkä edelleenkään pitänyt siitä. Lienee aika jo lopettaa moiset kokeilut, onhan se nyt jo todettu moneen kertaan, ettei se ole minua varten.

Rakkaat Lelu ja Hattu antoivat joululahjaksi kauniin kahvimukin, pörrösukat sekä GT-aiheisen jääkaappimagneetin. Kaunis espanjatar miehineen muisti minua New York -aiheisella seinäkalenterilla sekä kahvilla. Kaunis nahka-hopea-kellonikin saapui jouluksi, joten kyllä minua on nyt lahjoilla siunattu.

Vaan 11. hääpäiväni olisi ollut tämä mennyt jouluaatto, kyynelsilmin sitä mietin ja häntä muistelin. Kuinka erilaista elämäni olisikaan ollut, jos hän olisi saanut elää, selvinnyt syövästä.

Arki iski märällä rätillä naamaan ja pitäisi jaksaa tehdä vielä ylitöitä koko viikon ajan. Pyykkitupaankin pitäisi ja kämppää raivata. Olisi kiva saada lahjaksi aikaa, sitä minä olisin vailla.

GEORDIE IN WONDERLAND

Kuuden tunnin työpäivä vain, tästä kahteen, kyllähän minä nyt tämän selätän?

Lelu viestitteli eilen, ehdotti tapaamista viikonlopun aikana (en osaa sanoa joulun aikana) ja sehän minulle käy mainiosti. Menevät Hatun mutsille aatoksi, mutta lauantaina palaavat kotikonnuille. Itseäni alkaa viehättää yhä enemmän tieto siitä, että saan olla yksin kotona, miihailla villasukissani ja juoda litroittain kahvia, lukea ja katsella elokuvia ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, hengittää kuumassa suihkussa huohottaen ja yskiä sydämeni kyllyydestä. Kävin eilen ruokakaupassa ja ostin tarvikkeet isoon satsiin perunamuusia ja jauhelihakastiketta, omia herkkujani kinkun ja laatikoiden sijaan. Vielä tänään käyn kaupasta pussin popcorninsiemeniä ja siinähän meillä jo onkin herkut kasassa.

Töitä on hirveä määrä, tiedän pääseväni tänään lähtemään jo kahdelta, joten olen levoton ja saan tuskin mitään muuta aikaan kuin sähköpostien siirtelyä kansioista toisiin. Mikä merkillinen tapa tienata elantonsa. Vaan eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi taas huhkittu tälläkin viikolla, miljoonia keissejä hoidettu kunnialla.

Palaan varmaan vapaiden aikana kirjoittamaan tänne jotain, mutta toivotan nyt kumminkin jo valmiiksi teille muutamille oikein hyviä vapaapäiviä ja joulua niille, jotka sitä viettävät ja työn raskaan raatajille lämpimiä ajatuksia!

REVOLUTION ROCK

Minulla ei ole juuri sanottavaa tänä aamuna. Esimies (lomaileva sellainen) soitti minuuttia yli kahdeksan, että eikö siellä ole ketään muita kuin sinä. Ei ollut, ei. Respa kolisi tyhjyyttään, kun kaikki respalaiset olivat myöhässä yhtä aikaa, osasto kumisi autiuttaan. Mä olen hirveän väsynyt jotenkin kantamaan tätä helvetin ylivastuuntuntoisen työntekijän manttelia, väsynyt olemaan se, joka tuuraa kaikkia (myös esimiehiä) ja jakelee tehtäviä osastolla, kun mulla ei ole siihen mitään varsinaista syytä, kannustinta tai edes motivaatiota. Mä olen väsynyt muutenkin, mä en nuku ikinä tarpeeksi enkä fyysisesti rentoudu.

Mun mieli on ottanut sukelluksen syvemmälle, mä tunnen lähestyvän joulun kohisevan ohimoissani, kyynelten olevan aivan pinnassa, niin lähellä, että sen näkee, jos osaa katsoa. Kukaan ei osaa tai minä en anna, pidän ylläni tätä vitun viittaa, hankin ranteeseeni mustassa nahkaremmissä hopeisia heloja ja kellon, piileskelen sanojen takana ja hiusten tuoksussa. En ymmärrä itseäni, mutta tämä joulu olisi minun yhdestoista hääpäiväni ja minua ahdistaa se, ettei se ole. Tämä on joulu, jolloin palaan takaisin omaan perinteeseeni, pysyn kotona yksinäni, suljen ovet ja ikkunat ja masennun rauhassa. Tai - toiveajattelen tässä hetken - saatanhan minä vaikka ystävien seurassa olla hieman. Saa nähdä, olen niin helvetin väsynyt.

Keskiviikkoni on torstaityyppinen, tämän ja huomisen minä jaksan vaikka sitten päälläni seisten.

SOM VATTEN

Unikoulu, unikurssi, uniaakkoset, unitestirata. Helvetti, miksi sen pitää olla niin vaikeaa, nukkumisen? Kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos saisi yöt nukuttua?

Allergiahelvetti, ihottumahelvetti. Naama on täynnä kutisevia läiskiä, selkä on auki, rinta karrella. Ylipitkän antibioottikuurin takia myös hiivatulehdus, hirveä kutina, voi elämä, miten minä tahtoisin upottaututa kylpyammeeseen, joka on täynnä rasvaa.

Duunia, duunia, duunia. Aivan helvetisti duunia.

Tämä tiistai on keskiviikkotyyppinen, onneksi, voi hyvät hyttyset kuinka mä tahdon vapaalle, nukkumaan, raapimaan itseäni rauhassa, selinmakuulle matkalle taivaaseen. Mä tahdon auringon, mä tahdon vihreää ruohoa jalkojen alle, sateesta kastuneen asfaltin tuoksun.

Shitsvillessa ei ole tänään kaunista sanottavaa. Shitsvillen orjaosasto aloittaa nyt hommat ja toivoo, että kahdeksan tuntia lentää siivillä.

VAGABONDS

Viikonloppuuni sisältyi runsaasti selinmakuuta ja yskimistä, kirjoja ja kahvia. Perjantaina ystäviä kantabaarissa, naurua ja hysteerisen kummallisia iskulauseita, joita paperillekin kirjoitettiin, pieni muistilappu täynnä pientä söherrystä. Lauantaina tein älyttömän hyvää ruokaa ja ajattelin elokuvan katsomista pääsemättä sen pidemmälle. Rakastan vapaita viikonloppuja, sitä omaa aikaa.

Tänä aamuna kustannuspaikalla on hyvin hiljaista, kukaan osastoltani ei ole päässyt kahdeksaksi paikalle. Ei sillä, että se mitenkään uutta olisi, minähän täällä kahdeksalta yleensä olen, muiden saapuessa sentään yhdeksään mennessä. Ja työn määrä, huoh, sitä piisaa niin, etten tiedä mistä aloittaa. Priorisointikykyni ovat nollassa, en tiedä miksi. Esimies luottaa minuun kuin vuoreen, delegoi paljon vastuuta ja se on mukavaa ja motivoivaa, mutta joskus näinä yskäisinä päivinä se vain tuntuu olevan minulle liikaa.

Minulla on uusi Kiroileva Siili -heijastin. Muistakaa tekin näkyä tuolla.

THIS IS NOT AMERICA

Yskin niin, että oksennus nousee kurkkuun ja suuhun, minua pyörryttää ja silmät vuotavat vettä. Onneksi sentään päänsisäinen kalenterini on kerrankin oikeassa, tänään on perjantai ja saan mennä kotiin yskimään huolella ja pysyä siellä. Samaan aikaan ahdistaa, etten ole Lontoossa, se keikka on tänään, keksin ehkä sijaistoimintoja, jotka eivät ole minulle hyväksi. Menen kollegan kanssa tänään lounaalle jonnekin muualle, ulos tästä talosta, se lienee hyvä katko kesken muutoin niin kiireisen päivän.

Tahtoisin niin kovasti päästä käymään jossain, se melkein sattuu, kaipuu muille kaduille. En pysty käsittämään elämääni, ikuista rahattomuuttani, kadehdin parempiosaisia niin, että pääni värjäytyy vihreäksi ja kiehun. Haluaisin elää niin eri tavalla, haluaisin tulla toimeen työstä saamallani palkalla, ostaa uuden vaatteen kahden kuukauden välein, käydä viikonloppuisin jossain, jopa muissa kaupungeissa, syödä terveellisemmin ja ostaa astmalääkkeet ajallaan. Olen väsynyt tähän, venymiseen ja säätämiseen, tiliotteiden tuijottamiseen epäuskoisena.

Vaan kun koko elämä on ollut tätä, niin helpottaako se ikinä? Ei ole perintöä jättäviä tätejä eikä isovanhempia, isäni elää todennäköisesti minua kauemmin, en edes lottoa. Mistä ihminen saisi rahaa elämiseen, ellei töistä?

Money makes the world go round. Tyydyn hakemaan kahvia ja paneutumaan päivän agendaan, kiireeseen, hektiseen helvetin meininkiin.

HYMY JOKA KATOSI

Että minä inhoan sitä tunnetta, kun en saa ilmaa. Viime yö meni henkeä haukkoessa, imin astmapiippua ja litkin yskänlääkettä, hinguin ja vinguin kuin teurassika, mutta palkinnoksi viimein nukahdin ja sain unta kokonaista kaksi tuntia. Suosikkikollega on vuorostaan poissa töistä enkä minä tiedä, kuinka tästä päivästä selviän.

Harrastin hieman tilipäivän lohtushoppailua eilen, ostin Shieldin viimeisen tuotantokauden ja pari todella halpaa tarjouskirjaa. Niillä pärjää jouluun, ehkä yksi pokkari vielä voisi olla varmistuksena. Espanjalainen ystävä menee jouluksi vanhempiensa luo ja ostamme Kissan ja Kirjan kanssa jälleen perheelleen pieniä viemisiä; kynttilän ja hapankorppuja, vielä pitäisi joku muumiaiheinen asia löytää perheen parikymppiselle kaunottarelle. Kenties tänään jaksan lähteä sitä etsimään töitten jälkeen, kenties en.

Töitä puskee taas ovista ja ikkunoista, en tiedä miten tätä jaksaa. Esimies on luvannut yrittää saada meille lisää henkilökuntaa, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. Me hukumme näihin hommiin, sikariporras painostaa ja heittelee esimiehelle kommenttia tyyliin "ettekö te voi edes ylitöitä tehdä", vaikka osa meistä melkein asuu täällä kustannuspaikalla. Minä ja muutamat muut olemme luvanneet olla ylityötalkoissa mukana heti, kun saamme siitä kunnon ylityökorvauksen. Muutoin emme. Minä matkustankin tänne sen kolme tuntia päivässä, että sikäli muutamakin ylityötunti venyttäisi päivän keston ihan äärirajoille.

Vaan kahvi alkaa olla valmista, joitakin ihmisiä valuu paikalle, torstai aloittaa kulkunsa kohti vääjäämätöntä iltaa, onneksi. Pääni sisällä on tiistai, joten toivomisen varaa kalenterinlukutaidossa taas on. Onneksi näin päin!

FAME

Hengittäminen, ehkä vaikein asia maailmassa yhdessä nukkumisen kanssa. Kumpikin toimenpide tuntuu useimmilta ihmisiltä onnistuvan melko helposti ellei jopa huomaamatta, itse joudun taistelemaan molempien kanssa. Vaan tänään ollaan takaisin töissä, kun pitäisi olla matkalla Lontooseen. Koko matkan sivistyksestä usvapöndelle kuuntelin Clashia, puristin silmäluomia kiinni, ettei kukaan näkisi kiiltoa.

Aivan järjettömän kauhean totaalinen kiirekaaos töissä, mitäs muutakaan. Olisi kyettävä tekemään jotain, tarttumaan hommiin, puurrettava, vaan kun sydän hakkaa liian lujaa ja keuhkot vinkuvat ja itkevät, on vaikeaa keskittyä. Salaa vilkuilen kelloa kaksi kertaa minuutissa, sillä jos minä tästä päivästä selviän, on illalla taas aikaa olla kotona.

Eivät ole helppoja nämä aamut, vaikka hiukset tuoksuvat puhtailta ja suosikkikollega tarjoilee kahvia ja suklaata.

PAINT IT BLACK

Täällä Shitsvillen keuhkovammaosastolla on herätty kahden tunnin hyperventilaatiounien jälkeen kello neljältä aamulla, juotu kahvia ja mietitty syntyjä syviä. Pari päivää vielä saikkua, sitten alkaakin Lontoon reissun sijaan hirveä työrutistus tuonne vuoden loppuun saakka. Mä olen niin surullinen reissun peruuntumisesta, etten voi sanoin kuvailla. Olis ollut niin upeaa vain päästä sinne, nähdä se spesiaali synttärikeikka, tallata niitä katuja. Vaan mun elämässä ei mikään juttu vain onnistu, kaikki menee aina ja takuuvarmasti jollain lailla pieleen, ennemmin tai myöhemmin.

Ikäkriisi jomottaa ohimoissa ja moni muu kriisi siinä päällä. Mä olen sairas ja vanha, mun elämä on silkkaa roskaa lähes aina. Totta kai mä muistan koko ajan, että monesti on ollut huonomminkin, ja monella on tälläkin hetkellä, mut se ei muuta sitä tosiasiaa, että mä olen tyytymätön ja melko masentunut taas.

Mä luulen, että tää alakulo helpottaa vähän, kun mä tervehdyn ja palaan duuniin, mutta nämä päivät, jolloin hengittäminen sattuu ja olen hukkumaisillani räkään, nää päivät on vain niin onnettoman pitkiä ja liian täynnä mustia ajatuksia.

UNDER THE BRIDGE

Muun Suomen viettäessä itsenäisyyspäivää, vietin minä eilen syntymäpäivääni niiskuttaen ja yskien. Lahjaksi sain siis kunnon flunssan, joka ei minun ollessa kyseessä ole tietenkään ihan mikä tahansa flunssa, vaan keuhkoputkentulehdus, poskiontelontulehdus, otsaontelontulehdus sekä kauden yllättäjänä korvatulehdus. Olen niin kipeä, etten pysty nukkumaan, limaa tursuaa nenästä ja nielusta, en pysty hengittämään ja päätä ja keuhkoja särkee niin, että itkettää. Lääkärin neuvo, monesti toistettu oli, että sairaalaan pitää lähteä sitten aika herkästi. Eh, milloinkas minä.

Viikonloppu oli hyvin kummallinen. Tapasin muutamia ystäviä, mutta en viihtynyt oikein kenenkään seurassa. Koen olevani hyvin ulkopuolinen, syystä taikka toisesta. Nautin kotona olosta, Shieldin tuijottamisesta, kirjasta. En edes avannut ns. tietokonetta koko viikonlopun aikana, ja se teki oikein hyvää.

Kaikkein surullisin asia elämässäni tällä hetkellä on se, etten pääse Lontooseen. Niin kuin minä tuota reissua odotin ja siitä haaveilin, surullinen tosiasia on vain se, ettei mulla ole varaa lähteä. En ole asiasta varsinaisesti yllättynyt, mutta pettynyt kyllä.

On keksittävä jotain muuta odotettavaa, kevättä tai kesää nyt ei viitsis ihan vielä. Joku välitavoite, jotain mukavaa.

Näissä kuumepuistatuksissa se mukava taitaa olla kirja peiton alla. Oh, saisinpa unta ja happea.

LIGHTS GO OUT

Perjantai on vihdoin täällä ja minä olen aivan hajalla. Menin eilen töitten jälkeen ystävän luo leipomaan karjalanpiirakoita ihan ensimmäistä kertaa, se oli valtavan kivaa ja olin hommassa kuulema luonnonlahjakkuus. Noin 50 piirakkaa tein ja sen jälkeen tarjosin ystävälle toki kiitokseksi oluen kantabaarissa ja taisinpa ottaa muutaman itsekin. Hirveä väsymys on nyt päällänsä ja töitä niin paljon, että taju lähtee. Neljäsataa toinen toistaan kiireellisempää keissiä, en osaa priorisoida, miehistövahvuus on kolmea vajaa, päivystän puhelimessa ja neuvon kollegoita, vaikka sähköposti laulaa ja skype vilkkuu hysteerisenä.

Vaan tänään neljältä aion laskea korviin nousseet hartiani alas ja keskittyä vain ja ainoastaan rentoutumiseen. Pitkä viikonloppu on aivan käden ulottuvilla jo, enkä malttaisi odottaa, että pääsen täältä pois. Ensin pitäisi jollain lailla pystyä selättämään tämä kaaos, tämä työmäärä, tämä hiton homma.

Kivaa viikonloppua kaikille!

DAS KAPITALISM

Voi elämä, miten pitkä viikko tämä on. Joka ikinen aamu päänsisäinen kalenterini tilttaa, koska vieläkään tämä ei ole ohi, vaikka jo nelisen vuotta on mennyt.

Olen mokannut töissä yhden keissin, big time, se tapahtui jo heti silloin alussa, mutta tuli ilmi vasta nyt. Moka on minun, mutta myös myyntijohtajan, joka antoi minulle väärät tiedot. Moka on myös täysin ja totaalisen puutteellisen perehdytyksen, mutta minun niskaanihan se kaatuu, tietenkin. Moka on itse asiassa niin iso, että saatan saada potkut sen vuoksi, mutta jostain syystä semmoinen vaihtoehto ei nyt juuri tunnu miltään. Odotan, että esimieheni saapuu kustannuspaikalle, jotta voin käydä sen hänen kanssaan läpi.

Tänään on sentään jo torstai, huoh, pitkä viikonloppu on askeleen lähempänä taas.

INHERITANCE

Hip hei, keskellä viikkoa mennään ja vaihteeksi on nyt sitten se aamukahdeksan kollega myöhässä. Vuoroin vieraissa, siis... Aamuni on alkanut ääliöpuheluilla, ihmiset soittavat ihan eri yrityksen laitteiden teknisissä kysymyksissä, yksi tivasi, että miksi verkkokaapeli pitää ostaa itse, miksi en voi ilmaiseksi lähettää sellaista postitse. Onneksi tänään saamme runsaasti rästihommia tehtyä, kuukauden vaihteen inventaari kun estää uusien laitteiden ohjelmoinnin ja lähettämisen. Ah, inventaaripäivät.

Joulukuu, kuinka nopeasti tämä loppuvuosi on lentänytkään. Tänä vuonna palaan juurilleni ja vietän joulun ihan keskenäni, ovet ja ikkunat kiinni ja kirjapino käden ulottuvilla. Joulut Kissan ja Kirjan kanssa ovat ohi, se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Ostan ehkä jotain herkullisia juustoja ja keksejä ja miihailen kahvimukin kanssa koko vapaan.

Vatsa on kipeä ja sekaisin, kuten aivan liian usein. En tajua, pitäisikö tässä hakeutua joihinkin tutkimuksiin tai jotain, kun joka viikko vähintään kahtena päivänä on vatsa niin kipeä, etten meinaa suorassa pysyä.

Pikkuisen olen päästänyt ajatukseni karkaamaan jo tulevaan viikonloppuun, joka siis on pitkä sellainen. Hehkutan huolella pääni sisällä, sillä pitkä viikonloppu on juuri se, jota olen vailla juuri nyt. Vaan jos tämän keskiviikon selättäisi ensin.

LAWS & RULES

Heräsin aamulla siihen, että en ollut laittanut herätystä päälle. En tosin myöhästynyt kuin vartin töistä, onneksi kollega oli kasilta paikalla. Myöhästelemme vuorotellen, se on jotenkin sympaattista.

Illalla vietin aikaa juuri niin, kuin haluan iltaisin viettää aikaa: kahvitellen, suosikkisarjaa dvd:ltä tuijotellen, kasvissosekeittoa nautiskellen. Tänä iltana juoksen pyykkitupaan ja takas, kirotun myöhään. Yritän pysyä positiivisena ja löytää arkeen mielekkään rytmin. Maanantait ovat vaikeita, mutta niistä selvittyäni viikotkin kulkevat sujuvammin.

Työsuojeluhomma on ottanut tosissaan tulta alleen ja pidänkin tammikuun alussa monelle osastolle pientä turvallisuuskoulutusta, lähinnä uhkaaviin asiakastilanteisiin liittyen. Moni on kiitellyt, että koulutus tulee tosi tarpeeseen ja miksei tätäkään ole kukaan ennen tullut ajatelleeksi. Vajaat kaksi viikkoa varavaltuutettuna on siis vakuuttanut monet siitä, että olen mies paikallani. Olen siitä iloinen, sillä itse koen oloni tässä roolissa hyvin kotoisaksi.

Kahvit on juotu, aamun ekat puhelut ja laskut otettu. Hukutan itseni nyt tähän duuniin seitsemäksi tunniksi vielä, sitten voin jälleen hengittää vapaasti.

ASHES TO ASHES

Viikonloppu suhahti taas pikakelauksella ohi ja on maanantaiaamu. Olen yksin kustannuspaikalla, osastomme kaikki muut jäsenet näyttävät olevan myöhässä. Meillä on jokaisella kahden tunnin puhelinvuoro joka päivä ja minun vuoroni on klo 8-10. Minun on siis oltava paikalla klo 8. Osa jengistä tulee vasta lähempänä yhdeksää, mutta silti lähdemme kaikki samaan aikaan neljältä. Ei kovin reilua, mutta yritän saada läpi ehdotuksen, että vuorot olisivat kiertäviä. Että jokainen tekisi vaikka kuukauden tiettyä vuoroa, silloin pystyisin itsekin tekemään välillä lyhyempää päivää.

Perjantain vietin kantabaarissa, iloisena pulppuavana puheripulina muutaman ystävän seurassa. Lauantaina olisi ollut porukan pikkujoulua ja muuta, mutta minä valitsin kotikolon, dvd:t, villasukat ja pizzan. Olen iloinen valinnastani, sillä olen väsynyt ja kyllästynyt viikonloppuihini, väsynyt istumaan niiden samojen naamojen seurassa ja kuulemaan ne samat jutut. Kaunis Naapuri olisi ollut kyllä kiva nähdä, mutta en hänenkään vuokseen jaksanut, valitsin toisin.

Työtä puskee taas ovista ja ikkunoista, tähän kylmään aamuun on mahtunut jo pahoinvointia, kuvotusta ja kutinaa. Jospa se tästä, kun oikein keskittyy. Hyvää alkanutta viikkoa.

WHEN HEROES GO DOWN

Ahdistusapina, masennusmörkö, paniikkipeikko, kaikki saapuivat kylään eilen illalla ja jäivät yöksi. Eivät tahdo lähteä pois, eivät ennen kuin saan tämän saatanan taloudellisen helvetin ratkaistua johonkin suuntaan. En tajua, miten tämä voi edelleen olla tätä, koko elämän ajan niin saatanan tätä. Mä teen töitä, mä teen täysipäiväistä työtä viisi päivää viikossa ja mä en pärjää, mä en pärjää millään. Uusi esimies on minun tietämättäni puuhannut minulle palkankorotusta, mutta sen toteutumisesta emme vielä tiedä. Joka tapauksessa korotus tulisi vasta tammikuussa, joten tähän tilanteeseen apuvoima on nolla.

Vaan oli aamuun luvassa onneksi positiivisuuttakin, kun Atlantti törötti ratikkapysäkillä sinne marssiessani. Mun uudet maiharit tuovat askeliini päättäväisyyttä ja sattumalta kohtaamisemme kruunasi erittäin hyvä hiuspäivä. Juttelimme mukavia, hymyilimme paljon, vierekkäin hänen kanssaan istuminen on harvinaista herkkua ja juhlaa, joka lämmittää paukkupakkasesta huolimatta.

Eilinen työsuojelukokous meni hyvin, tänään firmassa on ensimmäinen työsuojelutarkastus ikinä. Kuljen tarkastajien messissä, vilkuilen todennäköisesti kelloa, sillä kukapa sitä nyt perjantaina ylitöihin tahtoisi jäädä. Niin, tosiaan, perjantai, se pieni valo tunnelin päässä. Ehkä minä tästäkin suosta nousen, ehkä selviän, todennäköisesti kyllä, mutta miksi elämän pitää olla aina ja kaikkialla pelkkää selviytymistaistelua? Miksei voisi joskus vain olla ja... elää?