Päivän asu

Innoittunut suosikkimuotibloggaajanne tässä, päivää. Wanha Blogistania -niminen ryhmittymä innostaa ja kannustaa tuolla toisaalla meitä kaikkia kokeilemaan Päivän asu -postausta. Jo vuosikausia muotiblogi-ilmiötä ihmetelleenä en tietenkään voi muuta kuin osallistua, vaikka vaatteiden väritys on kyllä lähes täsmälleen sama, kuin rakkaalla herra b.:lläkin. Sanon lähes, sillä muutoin mustaa kokonaisuutta piristää toinen suosikkiväreistäni, nimittäin harmaa.

Jaloissani on musta-harmaaraidalliset sukat (ehjät!) sekä mustat farkkutyyppiset housut, joissa totta tosiaankin on harmaita kapeita raitoja, hyvin huomaamattomia sellaisia. Housut ovat pussittavat ja liian pitkät, siksi lahkeet on taitettu sillä tavalla vanhanaikaisesti fiftarityyliin. Ne myös valuvat vyötäröltä alas ja viihdytänkin kansalaisia nostelemalla niitä kävellessäni. Housujen alta löytyvät mustat ihan tavalliset puuvilla-alushousut.

Yläosaksi olen tänään kelpuuttanut harmaan hihattoman, pitkän paidan, jonka päälle olen vetänyt mustan laatikkomallisen puuvillaneuleen. Paitojen alla piileksivät parhaat rintaliivini, Triumphin mustat minimizerit.

Koruina minulla on Ateenasta ostamani musta puusormus sekä kaulassa Aarikan vanhaa tuotantoa oleva musta puusydän.

Hittohemmetti. Miten jotkut jaksaa ihan tosissaan polkaista tällaiset kirjoitukset kuvineen päivineen kaikkien pällisteltäväksi ihan joka päivä?! Toisaalta, jaksanhan mäkin jauhaa arjestani ja pääni sisällöstä nyt jo, mitäh, kahdeksatta vuotta.

Elämänmakuista Blogerdamia kaivaten,

Lostis

TINY DANCER

Tavattoman hankalaksi on mennyt tämä blogin kirjoittaminen. Ei pelkästään siksi, että mulla on koko ajan kovin kiire vaan myös siksi, että Google ei anna minun käyttää tätä tiliä samanaikaisesti tiettyjen admin-tilien takia. Näin pienestä se joskus on kiinni.

Tässä sitä ollaan, toukokuussa, vaikka jollain lailla tuntuu, kuin olisin vasta ihan äsken sitä kaipaillut täysillä. Töissä on niin kiire, että ei paremmasta väliä. Mulla itselläni on henkilökohtaisesti niin paljon duunia, että tämäkin viikonloppu meni sen parissa. Huomenna alkava viikko on erilainen; menen kolmeksi päiväksi työsuojelukoulutukseen usvapöndelle. Matka kestää reilun tunnin yhteen suuntaan, jippii. Jos osaisin törsätä ja olisin varoissani, ottaisin huoneen hotellista, jossa koulutus järjestetään. Olisi kunnon hotelliaamiaiset ja mahdollisuus saunaan ja jopa uimiseen. Vaan ei, minä matkustan kaksi ja puoli tuntia päivässä ja minut tuntien teen sitten illat niitä oikeita töitä...

Olen väsynyt, olen vähän kipeä, olen pienesti stressaantunut. Mä uskon vilpittömästi, että tämä helpottaa joskus, mutta milloin?

Tänään iloa toi kollegapoitsu, joka roudasi kotiini mustan tv-tason, juuri sellaisen leveän tason, jota olen kaipaillut. Edes rahaa hän ei minulta huolinut, sillä oli iloinen päästessään ylimääräisestä huonekalusta eroon. Iloa toi myös ystävä, joka palautti kirjojani ja toi samalla lahjaksi juurruttamiaan viherkasveja kaksin kappalein. Nyt on koti taas piirun verran viihtyisämpi, toivon niin kovasti, että saisin ensi lauantaina ja sunnuntaina olla tekemättä töitä, voisin keskittyä nyt laittamaan tämän ihanan tukikohtani lopultakin kuntoon. Perjantaina firma viettää Ison Merkkipaalun saavuttamisen kunniaksi isoja extravaganzajuhlia, syömme ja juomme varmasti aamuun asti, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät. Menen paikalle, mutta yritän lähteä ajoissa pois, jotten pimahda ja ala potkimaan ihmisiä. Voihan mulla toisaalta olla kivaakin, se näkee, ken elää.

Kello on puoli kymmenen, menen puhtaisiin lakanoihin kirjan kanssa ihmettelemään elämää.

CHANS

On hoidettu legal assistantin hommia niin, että korvista tursuaa amerikkalainen lakihapatus, on myös saatu Washington D.C:stä asti kehuja, että käytän kieltä kuin lakia ainakin kolme vuotta opiskellut. Huoh, joskus tää on niin outoa, tää mun elämäni.

Kevät tuli. Västäräkit, jotka aina ja ikuisesti muistuttavat minua äidistä, tervehtivät minua aamuisin terassilla tupakoidessani. Allergialääkkeet on uusittu ajoissa ja niitä on jo monta viikkoa vedetty. Tennarit on valittu, nyt vain tilaamaan.

Siskopieni aloitti tänään työt tiimissäni, vain aika näyttää, kuinka meidän välien käy, kun ollaan esimies-alainen -suhteessa. So far so good, koputan puuta ja muita latteuksia.

Kämpässä tuoksuu raikkaalta, vaihdoin lakanat ja pesin pyykkiä. Syön jugurttia kuin en koskaan mitään muuta tahtoisikaan, rasiallinen vielä kirsikkatomaatteja iltakahvin kanssa.

Olen vähän eksyksissä, on asioita, joita en täällä halua puida, mutta ne sekoittavat pääni niin, etten ole varma missä on ylös ja missä alas.

JUST LIKE HEAVEN

Miten voi yhtäkkiä tulla niin elävästi mieleen se punatukkainen poika, raitisilman yliannostus, hämähäkin näköinen varjo seinällä ja puhtaat, tuoksuvat, kasvoille valuvat hiukset? Kaksikymmentä vuotta sitten, suunnilleen, puutalon yläkerta jossain Nurmeksessa? Öinen kävely Pelle Miljoonaa hyräillen, yhteen vedetyt patjat, joista vain toinen oli sinä yönä käytössä? Täydellinen hetki, kun huulet kohtaavat ja hengitys kiihtyy, juosten samaa tahtia sydänten kanssa?

Ei tämä ole nostalgiaa, mielestäni, vain joku mielen taantuma. Hänestä pidin valtavasti, hän oli liian kuuluisa ja eläväinen, mutta sitä olin silloin minäkin.

Joskus "entä jos" -ajatukset ovat ihan viihdyttäviä.

MY NAME IS APRIL

Päässä soi miljoona biisiä yhtä aikaa, enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun, kuin siihen, että huomenna on keskiviikko ja sitten mulla on vapaapäivä. Kas, johan tässä reippaat vuosi ja pari kuukautta meni, ennen kuin sitä vapaapäivää aloin tosissani kaivata ja tarvita! Nyt on se hetki.

Pari viikkoa on mennyt taas ihan armottomassa kiireessä, olen iltaisin kotona joskus seitsemän maissa ja sitten istun koneella lähemmäs puolille öin tekemässä töitä, oli arki tahi viikonloppu.

Huhtikuu saapui tänäkin vuonna, mutta toi tullessaan lunta, räntää ja pakkasta, vaikka niin toivoin (kuten joka ikinen vuosi) talven olevan jo ohi. Kaipaan aurinkoa ja lämpöä taas niin, että se sattuu. Haluan kulkea tennareissa, tehdä piteneviä kävelylenkkejä näillä mulle niin rakkailla hoodeilla. Haluan katsoa aurinkoon, suoraan siihen, niin, että hetkeksi sokaistun.

Torstaina pidän tosiaan ylityövapaan. Pääsiäisenä tulee varmasti tehtyä jonkun verran töitä, mutta todennäköisesti ei mitään pitkiä päiviä kuitenkaan. Julkean toivoa niin.

Pari tärkeää kollegaa on irtisanoutunut, perustavat oman firman. On vaikeaa suhtautua, on vaikeaa hyvästellä, kun he ovat niitä harvoja, jotka ovat olleet tuolla kauemmin kuin minä. Meitä on jo yli kolmesataa! Aloittaessani olin työntekijä numero 39. On aika hillitöntä kasvua ollut ja kasvukivut tietenkin sen mukaiset. Olen edelleen aika onnellinen tuolla, mutta jossain takaraivossa se on jo, ajatus tulevasta, mitä tämän jälkeen, minne ja miten. Mulla ei ole kiire, menen päivän kerrallaan, mutta jos jotain siirtymismahdollisuuksia tulee, aion tarttua niihin. Mulla on nyt niin iso meriitti cv:ssa, että uuden työn löytyminen voisi olla paljon helpompaa kuin ennen.

Olisikohan sänky näille tyhjille pohdinnoille tällä hetkellä kuitenkin se oikea paikka?

IN A MILLION WAYS

Ei se sitä ole, etteikö mun elämässä tapahtuisi mitään, se on enemmänkin sitä, että niitä asioita ei pysty kertomaan niin, kuin ne ovat. Mä olen taas kai jotenkin kryptinen, mutta en mä halua kaikkien pystyvän tunnistamaan mua, onks se tyhmää silloin, kun mulla on aika moni teistä lukijoista myös Facebook-kavereina? Mä varjelen jotain pientä, niiltä satunnaisilta lukijoilta kai.

Mikä viikko, voi pojat. Se valtavan suuri julkaisu, se meni hyvin, mutta töitä on tullut tehtyä kirjaimellisesti enemmän kuin laki sallii. Ylityötunteja plakkarissa jotain 420, kun lain mukaan saisi olla korkeintaan 250. Toisaalta, kukas sitä nyt valvoisi, kun mä satun olemaan se työsuojeluhenkilö meidän firmassa...

Torstaina muun firman suunnistaessa launch-bileisiin, jäin mä perinteisesti yksin pitämään linnaketta pystyssä. Mä istuin koneella ja jännitin, seurasin maailmanlaajuisesti tuotteen arvosteluja ja mahdollisia teknisiä ongelmia. Mä nautin suunnattomasti siitä hommasta, se on jotenkin niin palkitsevaa, ettei mikään ikinä, ja varsinkin silloin, kun mitään teknistä bugia ei löydy. Puoli kahdeksan maissa illalla mä hyppäsin taksiin (istuttuani koneen ääressä puoli kuudesta aamulla) ja suunnistin sinne bileisiin itsekin, ekaa kertaa koko urani aikana päätin osallistua.

Mä astuin sisään kuumaan ja pimeään klubiin, jossa soi paska musiikki aivan liian lujalla. Mä astuin sisään, vastaanotin muutamat hölmistyneet tervehdykset ja bongasin Hurahduksen, joka jäi tuijottamaan minua siinä tungoksessa. Sen suu levisi epäuskoiseen hymyyn ja se astui mua vastaan, levitti kätensä ja veti syliin, sellaiseen ikuisuushalaukseen, josta mä olen jo kuukausia haaveillut. Mä tunsin sen nuuhkivan mun hiuksia, se rutisti mua lujaa ja mä olin se, joka päästi irti ensin. Meidän ympärille kerääntyi liuta vastaavia teknikoita ja tuottajia, jotka hymyili korvasta korvaan, ne kertoi Hurahduksen tarkistaneen vähintään vartin välein, että onko multa tullut viestiä (se on se yhteyshenkilö, jolle mun olis pitänyt ilmoittaa, jos jotain olisi ollut vialla). Mä olin jotenkin ristiriitaisissa tunnelmissa, mun päässä vielä pyöri sen halauksen tunne ja samalla mä kuitenkin tervehdin lämpimästi kaikkia ja kerroin asiallisesti mitä kaikkea oli tapahtunut töissä.

Joku ruuhka erotti meidät toisistamme ja mua halailtiin joka suunnasta. Jopa itse toimitusjohtaja oli kiitospuheestaan omistanut osan meikäläisen hommille, sääli, etten sitä kuullut. Mun käteen tuupattiin tuoppi jos toinenkin, mun omat tiimiläiset ympäröi mut niin tiiviisti, että se melkein jo alkoi ahdistaa. Ne itketti mua kertomalla, että olen paras pomo, mitä kuvitella voisi ja että minua kovasti rakastavat. Mä olin jotenkin niin pihalla, väsymyksestä ja joo, edelleen siitä halauksesta. Mut mä onnistuin rentoutumaan, onnistuin juttelemaan ihmisten kanssa, olemaan melkein oma itseni.

Jatkoillehan siitä piti lähteä, vaikka kotiinkin teki mieli. Mä istuin baarissa parinkymmenen testaajan kanssa ja pääsin juttelemaan monen sellaisen kanssa, joiden kanssa ei koskaan livenä ehditä. Mulla oli hauskaa, mutta mua samalla vaivas mua vastapäätä istuva Hurahdus, sitä on niin virittynyt siihen ihmiseen, että tietää sen liikeet, vaikka ei katsoisikaan. Me mentiin tupakoimaan pihalle ja kuinka ollakaan, siihen me jäätiin. Me juteltiin, me puhuttiin koko se homma siitä mun tiimiläisestä ja niiden suhteesta, ja se oli aivan kauhuissaan, että ei heillä mitään muuta ole kuin pientä flirttiä, että ei hän ikinä aloittaisi sen kanssa mitään. Hän oli pahoillaan siitä, että moinen sekaannus on aiheuttanut mun ja tiimiläisen välien rikkoontumisen ja puuskahti useaan otteeseen, että ei halua enää olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, kun se ei osaa olla liioittelematta kahta yhteistä lounasta parisuhteen aluksi. Se ei halua sitä ihmistä osastolleen, joten mä olen jumissa sen kanssa edelleen.

Me puhuttiin muustakin; entisistä ja tulevista, musiikista ja kuolleista rakkaista. Mä kavahdin sen halutessa halata mua taas, mä olisin nimittäin romahtanut sen käsiin siinä paikassa. En tiedä miksi, mä en kai vain halunnut enää päästää sitä fyysisesti lähelle, kun tarpeeksi lähelle en olisi kuitenkaan päässyt.

Jengin vähetessä me vaihdettiin vielä paikkaa jatkojen jatkoille ja siellä meitä olikin enää neljä. Yhdet vielä ja sitten pois. Mä kipusin taksiin ja suunnistin kotiin, jo taksissa mä huomasin tekstailevani sen ihmisen kanssa, sitä jatkuikin sitten pitkälle aamuun. Mä menin nukkumaan puoli viideltä ja aamulla sitten seitsemältä sorvin ääreen taas. Väsynyttä meininkiä, mutta helpottunutta ja vapautunutta. Mä tajusin kristallinkirkkaasti, että Hurahdus pitää minusta, mutta vain sillä ystävän tasolla. Se kunnioittaa mun ammattitaitoa ja arviointikykyä, nauttii mun huumorista ja hämmästelee ihmistaitojani. Sillä ei ole harmainta aavistustakaan mun todellisista tunteista sitä kohtaan, mikä on itse asiassa aika hassua. Ei se tyhmä ole, se ei vain ole virittäytynyt lukemaan ihmisiä kuten minä.

Perjantaina toimistolta poistuessani mulla oli ihan voittajafiilis.

Eilisen mä teinkin sitten taas aamusta iltaan töitä, koska eräs asia meni rikki jossain ja se vaikutti koko firman toimintaan. Mä sain oikein korkealta taholta jopa kiitosmeiliä, että säästin nopealla toiminnallani firmalta 100000 euroa. Ei sitä sillä lailla osaa ajatella, rahapuolelta, kun ajattelen lähinnä sitä asiakkaiden tyytyväisyyden kannalta.

Olen niin väsynyt, niin lopen uupunut. Mä kelasin kohta hiippailla suihkuun ja yrittää unta. Ateenapäivämäärät on tälle vuodelle lyöty lukkoon, mikä ilolla todettakoon. Kaksi ja puoli viikkoa Ateenan aurinkoa ja kissoja. Siinä mulle palkintoa kyllin.

STRUNG OUT

Sitä pyörittää mielessään semmoisia kliseitä kuten "liika on aina liikaa" ja sen vastapainona "too much ain't enough". Ei osaa pukea ajatuksiaan ja tunteitaan järkeviksi sanoiksi, kun ei ole varma siitä, mitä oikeastaan tunteekaan.

Jotenkin kaikki muuttui isosti, kun kuulin ja näin mitä kuulin ja näin, Hurahduskollega ja se minun tiimiläiseni, niin ne nyt aloittelevat yhteistä taivaltaan, vaikka kovasti toivoin, että eivät. Onnistuin emotionaalisesti etääntymään aika hyvin, mutta hetkittäin tuntuu tosi pahalta. En mä tiedä onko se edes huono juttu, että näin kävi, ei välttämättä, mutta omat sekavat tunteeni tahtoisin laittaa jonnekin piironginlaatikkoon tai minne lie saunan taakse, jos siellä vain on tilaa. Samaan aikaan olen vapautunut; tiedän ihastumisen tunteiden olevan mahdollisia, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja jo se itsessään on vapauttavaa, sillä se on käsitykseni mukaan inhimillistä. Ja jottei totuus unohtuisi: en mä mihinkään oikeaan ihmissuhdetyyppiseen judanssiin olisi missään tapauksessa ollut valmis. Romanssiin? Ehkä.

Nyt mä keskityn tuuppaamaan sen tiimiläiseni firman sisällä toiselle osastolle, jottei mun tarvitse joka ikinen päivä katsella ja kuunnella sen reaktioita ja supinoita. Näin kävi, tässä ollaan, meikä siirtää sen, koska pystyn siihen.

Paitsi, etten mä siihen nyt varsinaisesti ehkä hei keskity. Pyörän laitoin pyörimään jo, saa nähdä missä ajassa se sitten tapahtuu. Mua ei kiinnosta, mä teen töitä, mä pärjään kyllä.

Iso maailmanlaajuinen julkaisu tulee ulos tällä viikolla, ehkä suurin, missä olen koskaan ollut mukana. Olen jännittynyt ja innoissani. Tällaista on olla menestyvässä firmassa töissä, joku lehtikin oli oikein uutisoinut mun ylennyksen, en mä tiennyt, että asioita niin tarkkaan maailmalla seurataan.

Vaan mä hyppään nyt imurin varteen, sillä loppuviikolla ei varmaan kotona käydä kuin nukkumassa, jos sitäkään.

THE MAN WHO SOLD THE WORLD

Miten sitä voikin hyppiä tunteesta toiseen, riekkua vuoristoradalla niin, ettei itsekään pysy perässä? Aivo tulee puoli tuntia myöhässä ja pettymys iskee vatsan kautta koko kroppaan, vaikka just äsken on kuumotellut ihan muissa tunteissa?

Mä en haluaisi olla näin ailahteleva, näin kovin herkillä.

Mä luulen, että kaiken vaikuttaessa kaikkeen, mä olen kunnon yöunien, hieronnan ja pitkän itkun tarpeessa. Se mun sedän kuolemakin, kaikesta vieraantuneisuudesta huolimatta, se koskettaa, sillä se oli kuitenkin mun suosikki niistä faijan veljistä.

Mä mietin sen masennuslääkityksen aloittamista uudelleen. Mä en oo varma siitä, että pärjään ilman. Oon pärjännyt jo pitkään, mutta pelkään. En tiedä mitä tehdä, eikä mulla ole ketään, kenen kanssa puhua siitä. Listata plussat ja miinukset, heittää jotain huonoa herjaa aiheesta ja tulla johonkin lopputulokseen. Milloin musta tuli tällainen, outcast ja erakko? Mitä tapahtui todella, muutuinko minä vai muuttuiko vain elämä? Miten mä saan itseni kuosiin, älyämään muutakin elämää kuin duuni? Miten löytää jotain balanssia, se on multa aina hukassa.

Päivän hienoin hetki, hurahduskollegan kanssa kahdestaan tupakalla, silmiä siristellen auringossa, niin lähellä, että olisi voinut koskettaa... Sillähän mä taas elän pitkään, mutta jostain syystä sekään ei nyt riitä. Mikä sitten riittäisi? Kuusi tuntia unta, keskeytymätöntä unta, yksi halaus ja parempi fyysinen vointi? Mä en tiedä.

Katotaan sit keväämmällä. Ainahan mä oon helmi-maaliskuun vaihteessa aivan paskana.

VAGABONDS

Mun piti kirjoittaa viime viikonlopusta ja siitä, kuinka hauskaa oli istua hassu hattu päässä pari vuorokautta ystävän luona. Mun piti kirjoittaa siitä tunteesta, kun lähellä on tuttu ja turvallinen suuri mies, jonka halaus tuntuu aina niin hyvältä, suojaisalta ja lohduttavalta. Mun piti kirjoittaa siitäkin, kuinka kaunista oli kävellä sunnuntaiaamuna auringonpaisteessa pitkin Kallion katuja kohti kotia. Mä mietin lauseita ja jäsensin ajatuksia, mutta mulla ei sitten ollut aikaa sitä kirjoittamistoimenpidettä itseään suorittaa, sillä mä aloin tehdä töitä, pää väsymyksestä sumeana ja silmät kirvellen.

Mun piti sitten seuraavaksi kirjoittaa siitä, kuinka tilanteet työpaikalla ovat kiristyneet yhden osaston henkilöstöä kohtaan niin, että siellä jo kirjoitetaan ns. checklistaa asioista ja tapahtumista. Mä en kirjoittanut siitäkään, sillä mun piti puoleenyöhön asti testata yhtä peliä, että josko mä saisin sieltä yhden tietyn bugin esiin.

Sitten mä suunnittelin kirjoittavani lyhyen postauksen hurahduskollegastani ja siitä, kuinka olen viimein saanut tunteitani hieman kuriin, mä käyttäydyn normaalimmin sen seurassa ja tavallaan jätän ne muut ajatukset sitten siihen hetkeen, kun mä pääsen puhtaiden lakanoiden väliin ja suljen silmäni. Mä olen siitä iloinen ja samalla tietenkin, tuttuun tyyliini, jollain lailla vähän haikea. Näin se meni, näin se aina menee ja tulee menemään.

Mä en ole siis juuri kirjoittanut, ja tämäkin jää lyhyeksi, sillä mä himoitsen sinne puhtaiden lakanoiden väliin, lasken pääni upouudelle, tänään ostetulle tyynylle ja hymyilen vähän, luen kolme sivua David Bowien elämäkertaa ja toivottavasti sitten tipahdan autuaan hetken ajaksi syvään uneen.

Mä en kirjoittanut edes siitä, kuinka isän pikkuveli kuoli viikko sitten ja kuinka syvältä se minuun sattui, vaikka tekemisissä ei oltu enää vuosiin. Mä kirjoitan kuitenkin sen typerän ajatuksen, joka mieleeni tuli heti, kun uutisen kuulin: mä toivon, että sä tapaat mun äitini siellä, sillä mä tiedän, kuinka sä häntä rakastit.

Hyvää yötä, maailma.

ANOTHER REASON WHY

Joskus sitä vain romahtaa, väsymyksestä ja itseinhosta ja siitä, että seuraa kivan kollegan ihastumista samaan kollegaan, kuin johon itse on hurahtanut jo kuukausia sitten.

Mikä viikko, voi hyvänen aika. Mä olen tehnyt 13-20 tuntia päivässä töitä, nukkunut aivan liian vähän, pohtinut syöpästatusta ja odotettavissa olevaa hoitojaksoa ja sitä, että jos siitä nyt sitten ei enää selviäkään. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se oli.

Elämälle kiitos se iso projekti töissä on tältä erää ohi ja se meni paljon paremmin, kuin olin tohtinut unelmoidakaan. Pitkiä päiviä toki tuli tehtyä, mutta melkein kaikesta selvisin kunnialla. Sanon melkein, sillä pari asiaa jäi todella kaivelemaan. Ei ehkä vähiten se, että syksyllä palkkaamistani henkilöistä toisen jouduin siirtämään yksinkertaisempiin tehtäviin, kun en enää pystynyt kädestä pitämään ja koko ajan neuvomaan. En ole koskaan osannut tulla toimeen enkä edes suhtautumaan ihmisiin, jotka eivät opi yhtä nopeasti kuin minä. Harmittaa, koska olen itse hänet joukkooni valinnut ja nyt en pysty enää kanssaan venymään. Toivoa sopii, että jossain vaiheessa hän kokee sen valaistumisen, jonka kaikki muut tiimiläiset ovat jo kokeneet; oma-aloitteisen itseoppimisen. On kuluttavaa huomata, että samalla sekunnilla, kun astun ovesta sisään, saan vastaani kolmesataa kysymystä asioista, joista olen laittanut tyhjentävää meiliä vain tuntia aikaisemmin.

Tiimin uusi jäsen on nyt pähkäihastunut samaan henkilöön kuin minä. Minä vetäydyn takavasemmalle ja katson, kuinka hänen silmänsä loistavat aivan kuin minun. Mä luovun ajatuksista ja tunteista, koska mä tajuan kyllä, että jos meistä kahdesta pitäisi jonkun miehen valita, niin mä en todellakaan olisi se, joka jatkoon siinä kilpailussa menisi. Siinä, tai missään muussakaan.

Mä pistän pystyyn firman sisäiset bileet kuukauden sisällä, mä kasasin akustisen bändin sinne soittamaan, mä juhlin ja samalla mä mietin, kuinka haluaisin olla joku muu jossain muualla.

Mä olen vain väsynyt, niin kovin väsynyt.

LOVESONG

Mä olen syystä tai toisesta viettänyt haikeaa ja vaikeaa viikonloppua. Vatsaan koskee ja väsyttää niin, että koko ajan tahtois vain paeta peiton alle omaan sänkyyn. Kyllä, sänkyyn, todellakin. Perjantaina mä pidin puoli päivää vapaata ja kävin vuokraamassa ystävän kanssa pakettiauton, jolla sit huristeltiin noutamaan 140-senttinen unelma kotiin. Seuraavaks askeleeks tuleekin sit tyyny- ja lakanakauppaan lähteminen joku päivä, vanhat tyynyt on littanat ja huonot eikä vanhat lakanat sovi.

Mä odotan kauhulla alkavaa työviikkoa, sillä me julkaistaan eräs iso asia tiistaina, niin iso, että se tulee poikimaan mulle ja mun tiimille aivan helvetisti töitä. Mä olen varautunut yöpymään töissä, asumaan siellä, mut mua pienesti ahdistaa valmiiksi. Mä tiedän, et me pärjätään kyllä, minäkin, mut stressipiikki on nyt vaan tosiasia, jota ei pääse pakoon.

Mä sain sen ylennyksen, haha, viestintäjohtaja vei mut Ekbergiin aamiaiselle ja ilmoitti asiasta siellä. Mä olen onnellinen, mä olen ihan saakelin kiireinen ja jostain syystä kipeän oloinen.

Mut nyt mulla on sänky, jossa en vielä oikein osaa nukkua, mulla on Skypen muisti täynnä keskusteluja Hurahduskollegan kanssa, joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Joo, mä olen yhä siitä sekaisin, mutta tolkutan itselleni koko ajan, että tää menee kyllä ohi, rauhoitu.

Kunhan pesukone pysähtyy, ripustan pyykit, sitten menen suihkuun ja puhtaisiin lakanoihin. Mä toivon saavani unta ensi yönä, sillä ensi viikon kiirettä ei ole kiva aloittaa valvotulla yöllä.

Toivon jänniä unia.

PICTURES OF YOU

Äärimmäisen erikoinen viikonloppu ja varsinkin sunnuntai on kääntymässä loppuansa kohti. Monesti sitä vain jollain lailla hukkaa sunnuntaipäivän, vaan tänään on ollut kumman toimeliasta. Äänestys- ja kaupparetken jälkeen on tehty makaronilaatikkoa, pesty pyykkiä, tyhjennetty astianpesukone, kaivettu komerosta äitivainaan vanha ompelukone ja saatu vihdoin lyhennettyä kasa farkkuja. Olen tyytyväinen ja onnellinen, sillä pisaraakaan ei ole alkoholia juotu ja yöt on jopa jotakuinkin nukuttu.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin nykyisessä duunissani. Monella tapaa tuntuu, kuin olisin ollut siellä jo ainakin sata vuotta. Samaan aikaan on toki todettava, että kyllästymään en ole päässyt vieläkään, päinvastoin, työnkuvani kehittyy ja muotoutuu edelleen, ja koko ajan parempaan suuntaan. Työtitteliinkin on sovittu muutos, kunhan HR ehtii tehdä paperit. Tykkään uudesta nimikkeestäni, koska se kuvastaa mun tekemää työtä ja mun roolia firman sisällä miljoona kertaa paremmin kuin entinen. Tykkään mun työstä, tykkään mun elämästä.

Vaikka se kostaakin, aina. Syövän puolivuotiskontrolli ei ollut puhdas.

ALL I REALLY WANT

Flunssalla viskas, elämä. Ekaa kertaa jotain miljoonaan vuoteen se ei oo valumassa mun keuhkoihin, koska mä ennaltaehkäisen sen keuhkoahtaumatautilääkkeellä. Joo, näin pitkälle on menty, vedän lääkettä keuhkoahtaumaan. Mut on tavallaan aika hienokin tunne, kova flunssa, mut ei yhtään niitä ikuisia keuhkorahinoita! Mä kuumeilen ja päätä särkee ja nenä vuotaa kuin hana. Iloitsen silti kovasti siitä, että pystyn hengittämään.

Mä en ollut eilen töissä. Mä menin sinne tänään, koska mulla piti olla tärkeä palaveri. Sehän sit peruuntui, mutta olin jo matkalla, niin en viitsinyt takaisinkaan kääntyä. Mä menin sinne ja voi pojat. Kuinka onnelliseksi sitä voi maan matonen tulla pienistä asioista?! Mun tiimiläiset on rautaa ja mä rakastan niitä. Mun hurahduskollega... oih. Mä tiedän, että se tietää. Mä en tiedä tietääkö se mun tietävän. Mä en tiedä itse, mutta mä aavistan. Nämä on näitä, maailman hienoimpia fiiliksiä. Mulle riittää tää, mä olen onnellinen näin. Mun pään sisällähän meidän välillä tapahtuu vaikka mitä, mutta oikeassa elämässä onneksi ei. Oikeassa elämässä en pystyis, en edes yrittämään.

Mä menen kuumaan suihkuun, mä menen puhtaisiin lakanoihin, mä luen kolme sivua kirjaa ja uppoudun sitten mieluummin ajatuksiini. Mä herään nenä tukossa tunnin päästä, mä käyn pissalla ja niistän, nukahdan uudestaan hymy huulilla: mä rakastan, tiedättekö, tätä kaikkea.

Joskus mä muistan, että mulla oli ennen vanhaan ystäviä ja sosiaalista elämää. Sitten mä totean, että parempi näin.

C'MON BILLY

Pikainen päivitys ennen peiton alle kuukahtamista. 13-tuntisen työpäivän jälkeen sitä jaksaa tasan tarkkaan laittaa pesukoneen päälle, juoda kahvia, käydä suihkussa ja sitten ripustaa ne pyykit. Mä olen väsynyt, mutta mä olen kliseisesti myös kovin onnellinen. Tää arki, tää on ihan oikeasti nyt niin uskomattoman mahtavaa, etten paremmin pysty sanomaan. Jokainen päivä on überkiireinen, joka ikinen päivä on tyystin erilainen ja jokaiseen päivään kuuluva pakollinen tulipalo/kriisipesäke/katastrofi tulee aina yllättävästi eri suunnasta. Kaikki ne on hoidettava, ja ne kaikki mä myös hoidan. (Mä alan kohta vahingossa uskoa, että olen aika hyvä työssäni. Toimarin mukaan mun on lähdettävä sinne Amerikkaan tässä, joskus helmi-maaliskuussa, kouluttamaan. Pennsylvania, here I come!)

Ei se ihastuminen minnekään ole kadonnut. Luulin, että se kestäisi lyhyemmän ajan, mutta ei, tämä vaan voimistuu. Hurahdusheppu istahti lounaalle kanssani tänään, meillä olisi ollut (ja lopulta olikin) paljon selvitettävää ja käsiteltävää asiaa, mutta syö siinä nyt sitten perunamuusia, kun toinen on ihan siinä, katsoo nätisti silmiin ja naureskelee mun väsyneille sivuhuomautuksille. Saatiinhan me toki siis asiat puitua, lopulta, kun olin lakannut värisemästä sisäisesti. Mua pelottaa tää jo vähän.

Mua odottais tuossa lukematon kirja, vaan kun silmät sanoo ei. Aivokin sanoo, itse asiassa. Pitäisi joskus nukkua.

VOICES IN OUR HEADS

Jotain tässä taas tapahtuu, en mä tajua mitään, mut onneks tällä kertaa positiivista. Se saakelin virasto, joka sekoilee mun rahojen kanssa, on nyt palauttanut mun tilille aika ison summan fyrkkaa, joten mä selviän taas sittenkin. Jollain lailla tää nyt kumminkin syö naista aika raskaasti.

Mä mielikuvittelen, mä haaveilen aika isoista asioista ja kummista tunteista. Mä olen hurahduskollegan suhteen nyt sellasessa pisteessä, ettei mun tarvitse kuin nähdä se online meidän firman sisäisessä chatsysteemissä, niin johan hypähtää sydän kurkkuun ja vatsanpohjasta kouristaa. Ja kun sama heppu vielä oikeasti joutuu kommunikoimaan mun kanssa suoraan tosi paljon, on vitsit vähissä. Mä olen täysin varma, että tää kuihtuu ihan kohta, tää tunne, mut sen ajan minkä tää vielä kestää, mä olen pulassa ja holtiton.

Pulassa ja holtittomana olo ei tällä kertaa kyllä tunnu kovin pahalta!

AFTER ALL

Vuoristoradat saattavat olla jotenkin vaimeampia, laimeampia kuin ennen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollenkaan. Niitä on, oi kyllä, ja ne ovat lähtöisin täsmälleen samasta paikasta ja ajasta, josta aina, ennen aikojen alkuakin ovat kummunneet.

Vedän takaisin sen kaiken, mitä kirjoitin rahasta viimeksi. Mä mitään bonuksia sitten itselleni saanut, kun se yksi virasto jatkaa edelleen touhujaan minulle mitään ilmoittamatta. Pystyn hädin tuskin pärjäämään tämän kuun, samalla lailla kuin viime kuussa. Mun pitäisi soitella ja selvitellä, mutta kun hei, mä teen töitä siihen aikaan, kun sinne voi soittaa. Mä istun aina jossain palaverissa tai vastaavassa sen lyhykäisen ajan, jonka maailman epäystävällisin ja asiakaspalvelukyvyttömin virkamies päivystää puhelintaan.

Vaan mitäs näistä, onhan tuossa vielä äitivainaan kihla- ja vihkisormus ja mummin helmikaulakoru. Ne mä nyt myyn, eihän tässä muuta voi.

On elämässä toki aivan älyttömästi muutakin, kuin raha. Se kaikki muu on ihanaa, hienoa, kutkuttavaa, hymyilyttävää, soljuvaa. Mä teen duunia, mä saan palautetta (positiivista sellaista, poikkeuksetta), mä pesen tukkaa hymyillen ja imuroin. Hurahduskollega saa vallata mun ajatukset iltaisin ja voi pojat, niin hän tekeekin. Olen heittäytynyt tunteeseen ja annan mielikuvituksen viedä, mitään ei tule edelleenkään koskaan ikinä milloinkaan tapahtumaan oikeasti, mutta käsittääkseni tällä tavalla kerran parissa vuodessa saa muutaman viikon kelailla olemattomia? Vai onko olemassa joku raja, jonka yli ei kuvitelmissaankaan voi mennä? (Jos on, mä olen aika heikoilla.)

Mä suhtaudun silti positiivisen odottavalla kannalla tähän alkaneeseen vuoteen. Mä selviän, ainahan mä jotenkin selviän. Ja onneks voin olla rytiköyhänä maailman kauneimmassa kodissa sentään.

RED LIGHT GREEN LIGHT

Tämä olisi kahdestoista hääpäiväni, jos hän olisi saanut elää. Se ei satu enää, ei se ole sattunut sillä lailla moneen vuoteen, mutta ikävä, se on se, joka aina välillä iskee kuin metrinen halko. Ei kukaan voi tietää, oltaisko me edes yhdessä enää, mutta sehän tässä surullisinta onkin, ettei voi tietää.

Mä vietän perinteistä joulua, eli istun yksin kotona pimeässä, katson dokumentteja netistä, juon mehua. Mä aion käydä kyllä jossain, ehkä kaljalla, jos ois rahaa niin istuisin varmaan baarissa jo. Ehkä mä yritän lainata joltakin vähän, mä nimittäin sain eilen tietää, että firma maksaa mulle 1700 euroa bonusta ensi viikon lopulla. 1700 euroa bonusta! Ihan mieletöntä.

Pari viime viikkoa on mennyt niin tiiviisti töissä, että itseäkin hirvittää. Muutama 18-tuntinenkin päivä, niiden normi 12-tuntisten lisäksi. Mä rakastan sitä, edelleen ja aina vaan, mut joskus olisi nukuttava. Hurahduskollega tunkee uniin ja päiväunelmiin myös, olisi päästävä niistä ajatuksista eroon, mutta samaan aikaan on fantastista tuntea olevansa ihastunut, tää onkin eka kerta aika moneen vuoteen.

On vaikea uskoa, että eletään jo joulukuun loppupuolta. Tää vuosi on mennyt nopeasti ja ollut elämäni paras.

Joulua, hyvät lukijat.

NO ONE KNOWS

Joo joo, kaikki on hyvin, rakastan rakastan.

Miten ne on aina, vuodesta toiseen, ei, vuosikymmenestä toiseen ne saatanan samat asiat, jotka stressaa ja vituttaa eniten? Miks se ei muutu, vaikka elämä muuten heittäis kuinka häränpyllyä?

Eräs virasto on tehnyt joitakin asioita, millään lailla niitä perustelematta, joiden ansiosta meen loppuvuoden semmosella viidelläkympillä eurolla. Mua ottaa niin päähän tää, mä en jaksas niinko oikeasti edes ruveta selvittään tätä sotkua, sillä mä joko sorrun huutamaan ja vittuilemaan tai vaihtoehtosesti purskahdan hysteeriseen itkuun.

Mä lajittelen äitivainaan kultakoruja, että onko ne nyt myytävä sitten.

Mä teen 10-16 -tuntisia työpäiviä, mä oon totaalisen ja täydellisen hurahtanut yhteen kollegaan, mä kävelen kummasti, koska mun selkä ja lonkat on ihan klesana. Mun pitäis joskus nukkua, mun pitäis rauhoittua.

Ehkä mä joudun aloittaa sen lopettamani mielialalääkityksen uudestaan.

Ja kyllä, mua vituttaa, ihan todella, lapsellisesti ja uhmakkaasti se, että lukuisista keskusteluista ja suoranaisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei järjestänyt mitään syntymäpäiväni kunniaksi. Täytin sentään hei pyöreitä.

KICK OUT THE JAMS

Voi kuinka ihanaa elämäni on!

Olen nähnyt mahtavia keikkoja mahtavilta artisteilta, juhlinut ystävieni kanssa, tehnyt töitä, mutta myös ollut vapaalla. Olen nauranut ja itkenyt, halaillut ihmisiä, suudellut upeaa naista, saanut halauksen ihmiseltä, jota olen pitänyt idolinani jo kaksikymmentä vuotta. Olen tärissyt sisäisesti, jännittänyt, myhäillyt itsekseni ja rakastanut koko maailmaa.

Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa elämäni paras. Olen saanut työn, jota rakastan. Olen muuttanut kotiin, jota rakastan. Olen rakastanut ystäviäni ja he minua. Vuoden kohokohtia on ollut niin paljon, että niitä on tosi vaikeaa nimetä. Ateena oli varmasti yksi niistä, samoin kuin viime lauantain Ginger-keikka. 

Mä kirjoitan tämän joka vuosi, enkä aio perinnettä katkaista: näin vanhaksi en olisi koskaan uskonut eläväni. Hyvää syntymäpäivää minulle.

THELMA AND LOUISE

Pieniä asioita, joista tietää stressin olevan liian kova: sekavat unet, alati jatkuva vatsakipu, hartioiden uskomaton betonijumitus. Häiriöt näkökentässä, elohiiri silmässä kolmatta kuukautta.

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.

Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.

Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.

Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!

Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?

Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.

PYHIMYS

Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.

Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.

Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.

STRANGE FRUIT

Hullua tämä elämä, ihan totta, unelmien duuni ja nyt myös unelmien koti.

Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.

Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.

Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.

Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...

TUULEE

Joka päivä mä mietin, että tää mun pitää kirjoittaa blogiin. Joka päivä jotain, paljonkin kaikkea, mutta ei aikaa toteuttaa sitä kirjoittamisosastoa. Hommia piisaa, kävin Tampereella taas Lost in Music-festareilla, stressaan muuttoa, paiskin töitä, ostin villapaidan, sain lahjaksi hatun, sain hankittua vanhaan kämppääni vuokralaisen, hankin ehkä sängyn, siitä en ole ihan varma, koska kuljetus- ja varastointipulmat ovat todellisia.

Mitähän vielä? Mä hypin seinille stressistä, mä haaveilen perjantai-illasta, jolloin sataa lunta vaakasuoraan, jolloin voin mennä kaupan kautta uuteen kotiini, mennä kuumaan suihkuun, laittaa pesukoneen päälle ja keittää kahvia. Näin pieniä ne ovat, näin käsinkosketeltavia juuri nyt, ne suurimmat haaveet.

Olen onnellinen, onnellisempi kuin ikinä.

WHAT ABOUT NOW

Kuinka onnellinen ja sekaisin voi ihmislapsi olla? Mä sain unelmieni asunnon. Mä todellakin sain kuulkaa sellaisen kaksion, että oksat pois! Talo on melko uusi, vain muutaman vuoden ikäinen, joten kämppä on ihan briljantissa kunnossa. Sen sijainti on melko täydellinen, samoin kuin sen pohjaratkaisu. Avokeittiössä on runsaasti kaappi- ja työskentelytilaa, kylppäriin mahtuu isokin pesukone, makkarissa on kaappeja vaikka muille jakaa. Kaiken kruunaa oma iso terassi, jossa tulen järjestämään grillibileet jos toisetkin! Tupakalle on helppo livahtaa, työmatka ei hankaloidu yhtään, edellinen asukas on halukas myymään hyväkuntoiset astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen. En ihan tajua tätä vielä, mutta olen niin innoissani, että hypin seinille!

Jollain lailla pitäisi nyt vain pystyä hoitamaan takuuvuokrat, kahden kämpän marraskuun vuokra sekä kalusteiden ja koneiden ostaminen. Huoh. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta tiedän, että jollain lailla minä vain tästäkin tilanteesta selviän. Pakkohan mun on, sillä mut on luotu asumaan tuossa kämpässä!

TIRED OF YOU

Alkuviikko on tässä mennyt kuulkaa kotitoimistolla villasukissa hengaten, niin pitkää päivää tehden, että pikkuisen hirvittää. Kävin keuhkospesialistilla, joka pisti koko astmalääkitykseni uusiksi, se on vaikea ja pitkä taival tämäkin. Uusi lääke aiheuttaa aina alussa vapinaa, kovaa yskää ja kurkun kipeytymistä. Vasta viikon, parin kuluttua voi sanoa, onko se alkanut toimia. Hingun ja vingun, yksin ja hyperventiloin siihen saakka.

Asuntojahti jatkuu, maanantaina kävin unelma-asunnossani, jota en todennäköisesti saa, koska siitä ei ole kuulunut mitään. Onhan se epätoivoista, haaveilla kaksiosta yksin, kun työssäkäyviä pariskuntiakin olisi vaihtoehdoksi. Huomenna näen taas kaksi asuntoa, joista kumpi tahansa voisi olla se oikea, taikka sitten ei. Esittelykuvat valehtelevat niin, että niistä ei tolkkua ota. (Jollain lailla tässä olen menettämässä jo toivoani, ehkä olen jumissa tässä saakelin kaninkolossa loppuikäni.)

Huomenna aion hiihtää aamulla toimistolle ensimmäistä kertaa koko viikolla. Jengi on onneksi pysynyt
ruodussa, koska olen online tiimin sisäisessä chatissa koko ajan, hah, se se on varsinainen huumorikanava vailla vertaa. Hillitöntä herjanheittoa, runsaasti rakkautta ja hymiöitä, jonkun verran myös kyllä työasioita. On oikein ikävä sitä porukkaa taas, olen vain ollut niin huonossa kuosissa tämän helvetin hinkumisen kanssa, että ei ole ollut järkeä mennä sinne. (Itse asiassa ei olisi järkeä huomennakaan, mutta on pari sellaista palaveria, joista en halua olla poissa.)

Olen onnistunut rikkomaan toiset nappikuulokkeet tänä vuonna ja se vituttaa. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia kuulokkeillani eivätkä yhdetkään kestä menoani puolta vuotta kauempaa. Nyt löysin jotkut ilmaiseksi saadut liian suuret napit, jotka saavat luvan palvella jonkun aikaa.

Ihastuttava seinänaapurini päätti alkaa imuroida viime yönä puoli yhdeltä. Olen koko päivän miettinyt, mitä työntäisin postiluukustaan sisään.