SAILING DOWN THE TEARS

Vihdoin perjantai ja yhtenä kappaleena olen edelleen. Uskomattoman pitkä viikko, jonka aikana on tapahtunut päänsisäinen käänne johonkin suuntaan. Olen päättäväinen, keskittynyt ja jotenkin kokonainen.

Taloudellinen katastrofini sen kuin syvenee, elän täysin kuivaruokavarastoni armoilla (lue: riisiä, spagettia ja kaurahiutaleita). En tiedä miten selviän, mutta aion selvitä. Jotenkin, jollain lailla, minussa on voimaa, jota ei ole pitkään aikaan ollut.

Ehkä hiljainen itsetutkiskelu on ollut minulle hyväksi. Ehkä olen löytämässä itseni, ehkä olen muuttunut. Tärkeintä on nyt tämä tunne, tunne pärjäämisestä ja selviämisestä. Tunne siitä, että olen löytänyt tai ainakin löytämässä elämääni ne ihmiset ja asiat, jotka pysyvät, jotka eivät katoa, jotka eivät puukota selkään eivätkä petä. (Tottakai ja tietenkin minä olen edelleen varuillani, varpaillani, olisi hullua, jos en olisi kaiken kokemani jälkeen.) Mutta tämä on hyvä tunne, hyvä suunta.

Ulkona on lämmintä ja kaunista. On perjantai. Kun tämän iltavuoron vielä jaksaisi... Viikonloppua!

HILJAINEN METSÄ

Armottomat seikkailuni usvapöndellä jatkuvat. Yleensä käyttämäni bussi huristeli minuun vilkaisemattakaan ohitseni Manskulla, vaikka heilutin kättäni tarmokkaasti, kuten opetettu on. Jouduin matkustamaan siis aivan muulla bussilla, kävelemään metsän ja upottavan suomaiseman läpi työpaikalle. Kengät kurassa ja paskassa, jalat poikki ja mieli jossain hyvin kaukana täältä.

Tapasin ihmisen, tuossa jo jokin aika sitten, jonka seurassa viihdyn. Meillä on tapana halata, kun tavataan, aivan kuin halailen kymmeniä muitakin ihmisiä, eli se nyt ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Uutinen taas tavallaan on se, että viime viikkoina aina tavatessamme suorastaan hakeudumme toistemme kosketusetäisyydelle, halailemme ja silittelemme toistemme selkiä, hän kaivautuu hiuksiini ja minä hänen kaulaansa. Eikö minua pelota eikä ällötä eikä kauhistuta ollenkaan! En tiedä mitä on tapahtumassa, jos mitään, meidän välillämme, mutta tärkeintä on se, mitä tapahtuu minun päässäni ja kropassani. Minä en kavahda enää, se on aimo harppaus kohti normaalimpaa elämää.

Elämme jännittäviä aikoja, vaikka onkin vasta torstai ja kuolemanväsymys on vallannut minut. Tämä arki, tämä työ, nämä ajatukset ja tämä pää. Ei oo helppoo!

TIRED OF YOU

Työpaikalle saavuttuani ensimmäinen ajatukseni oli, että enkös minä juuri ollut täällä. Kävin korkeintaan tupakalla ulkona ja palasin. Olen aivan kuitti, puhki, poikki. Tämä viikko on jo nyt kestänyt noin seitsemän vuotta. Ja elämme vasta keskiviikkoa, hyvänen aika sentään.

Odotan taas viikonloppua. Ensi viikon aamuvuoroilu tuntuu melkein siedettävältä näihin iltavuoroihin verrattuna.

Milloin minusta tuli tämä valittava sika?

Yritän ajatella niitä hyviä asioita, niitä, joiden vuoksi sitä kuitenkin jaksaa. Ja samalla haluan vain mennä nukkumaan kuukaudeksi.

VÄHÄN ENNEN KYYNELEITÄ

Olisiko tämä päivä taas hieman parempi kuin eilinen? Olisiko mulla mahdollisuus stressata vähemmän, toivoa enemmän? Nämä päivät, kun työmatkoihin menee iltavuoron takia kolme tuntia, nämä päättymättömät päivät, jolloin olisin mieluummin missä tahansa muualla kuin täällä... Jos taloudellinen tilanteeni ja valtakunnan työllisyystilanne olisivat piirun verran parempia, lähtisin nyt, lähtisin heti, lomailisin kaksi viikkoa ja menisin jonnekin keikkahommiin. Tämä työ raastaa, repii ja rikkoo. Harjoittelen välinpitämättömyyttä, harjoittelen ylpeyttä. Harjoittelen toivoa, niin kai se menee.

Takapakkeja terveysrintamalla, olen huolissani ja peloissani, mutta samalla aivan liian piittaamaton. En hoida itseäni, en hakeudu hoitoon. Menen tuskainen tunti kerrallaan, keskityn psyykeen nyt fysiikan sijaan. Jotenkin se on mahdoton yhtälö, huolehtia molemmista yhtä aikaa.

Tämä tajuttoman pitkä tiistai on kohdaltani vasta alussa.

I CAN'T GET IT

Mielettömän kiva viikonloppu takana. Lauantaina kuvasin erääseen nettikauppaan myyntiin tulevia vaatteita, meillä oli loistava sessio ja osaan kuvistakin olen tosi tyytyväinen. Niissä on fiilistä. Lisäksi malliporukka oli ihan fantastinen, läppä lensi ja häröily oli aitoa ja hauskaa.

Eilinenkin oli yllättävän mukava ollakseen sunnuntai.

Tänään sitten todellisuus pomppas naamalle märän rätin tavoin. Maanantait, huoh, iltavuorot, tuplahuoh.

Pitäiskö ruveta lottoamaan, jotta olis joku mahdollisuus joskus päästä pois tästä duunista?

IF I COULD SEE YOU ONE MORE TIME

Odotuksia, odotuksia, joka puolella. Tekisi mieli kadota jonnekin, olen niin loman tarpeessa, ylistressaantunut ja väsynyt. Minusta tuntuu, että ihmiset vaativat minulta liikaa, vaikka taitaa olla niin, että itse itseltäni eniten vaadin. En tiedä mitä helvettiä oikein itseni kanssa tekisin, fyysisesti olen aivan raunio ja henkisesti ylivoimaisen taloudellisen hädän nujertama. Miten oppisin stressaamaan vähemmän ja pitämään itsestäni parempaa huolta? Olisi mentävä sinne helvetin lääkäriin, olisi kai mahdollista ainakin tätä fyysistä tuskaa hoitaa. Henkinen on eri juttu, mutta ehkä sekin hieman helpottaisi, jos saisi kroppansa jonkinlaiseen kuntoon.

Onneksi on taas perjantai. Aktiivinen viikonloppu tulossa kuvauksineen ja muine rientoineen.

JOTKUT PÄIVÄT LENTÄÄ SELÄLLÄÄN

Hyvänen aika miten päivät kiitävät sekavana työntäyteisenä vanana ohitse. En pääse kyytiin, en ehdi mukaan. On pysähtymisen tarve, jotta voisi nousta korkeammalle. On tarve laskeutua ennen uutta lentoa. Jotain on tapahtumassa, jotain, jonka melkein kuulen ja tunnen ja näen jo.

Huomenna omituinen välivapaa, joka sekoittaa jo ennestään sekaisin olevaa päänsisäistä kalenteriani. Elämälle kiitos, että vain yksi työpäivä sen jälkeen erottaa minut viikonlopusta.

Sain vihdoin vaihdettua puhelinnumeroni. Vanha oli käytössäni jotakuinkin reilut kymmenen vuotta, joten uuteen tottuminen ottaa aikansa. Tavallaan se on kuitenkin symbolisesti myös askel eteenpäin, irti vanhasta, irti menneestä. On lohduttavaa tajuta, kuinka pitkän matkan olen tullut ja kuinka ylenpalttisen hengissä olen edelleen.

Keväistä päivää kaikille!

SUSPICIOUS MINDS

Sateen huumaava tuoksu, työmatkan hyvä kirja, vajaa työviikko. Vatsakipu, läpiheräilty yö. Minussa on jotain vialla, en ole terve, en jaksa enkä halua mennä lääkäriin, en juosta tutkimuksissa, kuulusteluissa. En halua kuunnella enää yhtään saarnaa tupakanpolton lopettamisesta, en liikunnasta enkä epäterveellisistä ruokatottumuksistani. Who wants to live forever anyway? Not me.

Valtava rusakko hengailee työpaikkani ikkunan takana. Kollegani kommentoi sen läsnäoloa huikkaamalla "Lounas!", joka herätti hieman hilpeyttä. Usvapöndellä näkee trimmattuja puudeleita ja villakoiria emäntiensä ja isäntiensä tiukassa narussa. Kunpa pääsisin muihin töihin.

Päässä pyörii tietenkin se raha. Sen puute. Eikö tää ikinä helpota?

LOST HIGHWAY

Voi näitä maanantaiaamuja. Nukuin huonosti ja liian vähän aikaa, tämä tuttu kuvio toistuu joka viikko. Viikonloppu tosin oli upea, juuri sitä mitä kaipasinkin sekä hieman ekstraa päälle. Tapasin pitkästä aikaa rakkaan Cistan, jonka kanssa istuskelu ja höpöttely on eittämättä yksi elämän suurimmista nautinnoista. Love you baby!

Varpaasta vetää suonta ja ilmastointi puhaltaa kylmää viimaa niskaani. Vatsa on kipeä ja väsyttää. Valitan liikaa.

SMILE

Valkenihan se tämäkin aamu. Jäädyin työmatkalla kuoliaaksi hyisen tuulen takia, istun taas duunissa takki päällä ja kynsikkäät käsissä, ilman ei tarkene. Saatan päästä tänään jopa lähtemään normaalia aikaisemmin töistä, kun on ylityötunteja kertynyt muutamia. Olen niin väsynyt, että en pysty ajattelemaan oikeastaan muuta kuin peiton alle vetäytymistä, pään tyynyyn painamista ja unta, suloista unta.

Toivon kivoja vapaita. Toivon, että tapaan ystäviä ja saan nauraa hetken täysin estottomasti ja hervottomasti. Toivon, että saan levättyä. Toivon myös, että saan tehtyä hieman kotihommia.

Aika paljon on toiveita, mutta mahdollisia kaikki.

Hyvää viikonloppua näin ennakkoon!

LIVING IN THE WESTERN WORLD

Kas, näin valkeni keskiviikko ja minun pitkä vapaani lähestyy. Allergiat kohisevat tänä aamuna niin, että toinen silmäni on kuin tomaatti, punainen ja vuotava.

Sain myytyä kollegalle yli jääneitä firman lounaslippuja, joten pärjään tilipäivään asti. Käyn tänään kaupassa, oikein odotan innolla, että saan ostaa leipää ja riisiä. Kurkkuun jos investoisi myös, se on niin hyvää ja raikasta.

Lisää allergialääkkeitä ja kahvia, työmaa on hiljainen ja rauhallinen, ainakin vielä. Lentokoneet lentävät ylitsemme minuutin välein, minulla on kaukokaipuu ja lomantarve. Matkalle takaisin ihmiseksi?

I WALK THE LINE

Eletään tiistaita, mutta minun elimistöni ja koko olemukseni on jotenkin jossain ihan muussa päivässä. On kerta kaikkiaan vain niin, että lauantaivuoron jälkeinen työviikko on yhtä tahmeilua. Yksi vapaapäivä ei riitä. Onneksi meillä tosiaan on aina seuraava perjantai sitten vapaa, eli pitkää viikonloppua odotellessa...

Silmät ovat allergioiden takia taas turvonneet ja kutisevat. Olo on muuten yllättävän seesteinen, rauhallinen ja jopa varovaisen toiveikas taas. Töissä ei ole mitään kuolemanruuhkaa, tämän kestää hyvin. Mutta onko normaalia, että työpäivä on paras mahdollinen, jos sen kestää? Tässä hommassa ei ole mitään, mistä nauttisin tai edes pitäisin. Olen työssäni hyvä, mutta inhoan jokaista sekuntia täällä.

Toivo, ystävät, se on kuitenkin tekemässä comebackia elämääni. Se lienee jo aika paljon?

IMMORTAL LIFE

Eilinen äitienpäivä meni haikeuden ja ikävän kyyneleitä vuodattaessa. Miten sitä äitiä onkin edelleen niin ikävä, miten kaipuu muuttaa muotoaan vuosien vieriessä, kokonaan koskaan katoamatta. Äitini oli elämäni tärkein ihminen, rakastin häntä syvästi ja onneksi muistin sen hänelle myös usein kertoa.

Yksi ystävä tajusi tuskani ja soitteli, pyysi ulos aivastelemaan, kysyi tarvitsenko mitään tai voiko hän tehdä tai sanoa mitään. Minä olin hänen tukenaan isänpäivänä, meillä tämä toimii.

Nelipäiväinen työviikko alkaa syväjäässä. Sormeni ovat kuin jääpuikot ja kustannuspaikalla on istuttava takki päällä. Maanantai.

RAKKAUDEN JÄLKEEN

Lauantaiasiakkaat ovat ihan oma rotunsa. He kaivavat naftaliinista koneen, jota ei saisi enää käyttää ollenkaan ja vaativat siihen päivityksiä ja ohjelmaversioita, joita ei yksinkertaisesti ole enää edes olemassa. He huutavat ja vittuilevat, päättelevät järkevästi, että tämä kaikki on minun syytäni.

Jaksan yllättävän hyvin heitä kuunnella, kun olen onnistunut nukkumaan hyvät (joskin melko lyhyet) yöunet.

Vesisade raikastaa ilmaa ja antaa luonnon kasvulle potkua. Sateen jälkeen asfaltti tuoksuu huumaavalle ja minä muistan maantien kutsun.

Kotona minua odottavat herkullisen spagettiaterian jämät sekä katsomaton elokuva. Yltiöpositiivista, mutta olkoon!

DEVIL OF A GIRL

Kirjoittaminen tökkii pahemman kerran. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minulla on ollut myös hauskaa. Istuin toissa iltana muutaman ystävän kanssa lätkämatsia katsomassa kantiksessa, iltaan mahtui naurua ja syvällisiäkin keskusteluja. On hienoa tajuta, että sielun sisaria löytyy vieläkin tästä maailmasta, kaiken kokemani jälkeen suhtaudun asiaan puhtaalla ilolla, mutta olen myös jollain lailla varpaillani, varoen. En tahdo joutua kokemaan enää valtaisia pettymyksiä siksi, että uskon ja luotan ihmisiin, jotka tilaisuuden tullen puukottavat minua selkään.

Huominen työpäivä on ensimmäinen lauantaivuoroni firman muutettua usvapöndelle. Joudun lähtemään kotoa jo puolitoista tuntia ennen työvuoron alkua, poispääsystä ei ole vielä mitään havaintoa. Tämä on liikaa, tunnun istuvani puolet elämästäni joko matkalla töihin tai sieltä kotiin.

PEACE OF MIND

Olen lopen tuskastunut kunnalliseen ns. terveydenhoitoon. En saa asioita etenemään, sen verran kyllä, että kävin tänä aamuna (oltuani 12 tuntia syömättä ja juomatta) jonottamassa kolmenkymmenen muun kanssa Kallion terveysaseman labrassa verikokeisiin ja sydänfilmiin. Näytteenoton jälkeen kukaan ei osannut sanoa kauanko tulosten saamiseen menee. Lähdin tohinalla töihin ja yritin työmaalla selvittää asiaa puhelimitse. Mitään tolkun vastausta en saanut keneltäkään, minut käskettiin milloin tilaamaan huomenna akuuttiaikaa ja milloin tilaamaan soittoaikaa. Kysyessäni, josko tulokset voisi toimittaa vaikkapa työterveyslääkärilleni, sain kuulla, että eihän semmoinen nyt mitenkään ole mahdollista, että henkilökohtaisesti pitää käydä siellä arvauskeskuksen omalääkärillä (joka ei edes tiennyt mikä katetriablaatio on) ja ottaa sieltä mukaan nuo kyseiset tulokset. Tämä on yhtä vitun sirkusta, jossa ei ole päätä eikä häntää.

Olen eilisen päivän roikkunut puhelimessa myös ulosottovirastoon, jossa minulle nimetty asiamies ei halua keskustella kanssani puhelimessa. Hän on tyly ja mahdottoman haluton käymään kanssani läpi asioitani. Mitään helpotusta maksuaikatauluuni (eli siis lyhennyksen kertamäärään) en saanut, vaan hän käski minun soittaa jonnekin muualle. Siellä muualla sitten ihmeteltiin, että miksi minä sinne soittelen, että soita sinne ulosottoon vaan.

Ajatella, että tämä koko saatanan rahastressi on kuitenkin ihan vain muutaman tonnin tähden. Velkaa itse asiassa ei ole edes kahta tuhatta euroa yhteensä. Että kovin pieni voi olla mielenrauhan hinta.

SÄKENÖIVÄ VOIMA

Vappu ei mennyt ollenkaan niin kuin oli suunniteltu, elämä kurvasi eteen esteineen. Mutta kivaa minulla on ollut, oikein kivaa.

Yritän tavoittaa sydänlääkäriäni puhelimitse siinä onnistumatta. Olisi pakko päästä tutkimuksiin ja hoitoon, vapun aikana oli tajunnanmenetys muutaman kerran aivan karvan varassa.

Mutta sekään ei minua huoleta ollenkaan niin paljon kuin se, että pitäisi saada jostain 350 euroa lainaan. Pian.

Ja mitä tämä taas kertoo minusta ihmisenä? Että raha-asiat stressaavat paljon enemmän kuin sydänsairaus?

BESIDE YOU

Illalla minua nauratti. Hyvä ystäväni asuu viereisessä rapussa ja sain häneltä viestiä, että nähdään pihalla tupakalla ja sovitaan vappuasioita. Menin ulos ja hän toi minulle lautasellisen veljensä valmistujaisista yli jääneitä herkkuja. Sovimme perjantain aikatauluista ja juttelimme muuten vain. Kotiin mennessä sisällä kupli ilo, lautasellinen herkkuja ja hienoa seuraa vapuksi. Mehän harrastamme tätä naapureiden välistä YYA-hommaa, aamiaisleivät vaihtavat omistajaa, kaloja ruokitaan, pyykkiä pestään ja ollaan tukena ja olkapäänä tarvittaessa.

Työpäivä lähti käyntiin hienosti sekin, pomo on pitkästä aikaa oikein hyvällä tuulella ja toi simaa ja donitseja koko jengille. Asiakkaat ovat olleet mukavia (tosin kello ei ole vielä yhdeksääkään, paljon ehtii vielä tapahtua) ja jotenkin rentoja. Luin bussimatkalla loppuun Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn ja itkin hiukan, äitiä ja sitä edesmennyttä Rakasta, joita tulen kaipaamaan koko lopun elämäni. Suuria tunteita ja hieno kirja, suosittelen.

Mulla on kevät, mulla on ilo. Hyvää vappua kaikille!

MY SISTER

Tänään väsyttää enemmän kuin eilen, mutta todennäköisesti vähemmän kuin huomenna. Eksyin siskopienen kanssa baariin ja kotiuduttuani pesin hiukseni vinkuvan puhtaaksi ja nautin lämpimän veden hakkaamisesta kipeillä hartioillani. Nukuin liian vähän, luonnollisesti, mutta tänä aamuna ehdin sentään ratikan kautta dösään. Työpäivä on sujunut jotenkin tahmeasti, kurkkua kutittaa ja päivitykset tökkii. Henkiset päivitykset ovat jotakuinkin kunnossa, teki hyvää eilen siskopienen kanssa jutella.

Olen jotenkin puhdistunut, tiedättekö, iso osa sitä tuskapaskaroskaa on jollain lailla poistunut minusta, olen heräilemässä henkiin. Olen löytämässä jotain, juuri löytämisen äärellä.

Toivottavasti tämä vire säilyy ainakin hetken.

BAD TIME TO BE HAVING A BAD TIME

Oi mikä aamu. Ensin kaadoin kahvipaketin sisällön matolle, sitten myöhästyin ratikasta, jonka seurauksena myöhästyin bussista. Ja kun tänne usvapöndelle ei tule kuin muutama hassu bussilinja, jouduin paniikissa matkustamaan metrolla keskustaan. Onneksi Kampissa vastaan käveli kollega, jonka kanssa matkustin jollain pelottavalla Nurmijärven linjalla tänne duuniin. Olo on hengästynyt ja hikinen, tällaisina päivinä pitäisi vain jäädä kotiin.

Onneksi elämme tätä vajaata työviikkoa ja tavallaanhan nyt on jo keskiviikko. Haluan nukkua, levätä, olla rauhassa. Haluan olla Kalliossa, en matkustaa usvapöndelle duuniin ja takas puolta päivää.

Kesälomat saatiin sovittua, minullakin sellainen reilu kaksiviikkoinen on. Can't wait.

PELTIRUMPU

Tämän päivän angstia helpottaa se, että on vajaa työviikko. Kuljemme kohti toukokuuta, mikä ilolla huomioitakoon. Viikonloppuna oli jopa lähes lämmin hetkittäin, nautin suunnattomasti auringonpaisteesta kalpeilla kasvoillani. Kaipaan kesää ja lomaa, vapaata aikaa.

Viikonlopun vietin ystävien seurassa. Kuinka minä heitä rakastankaan, naurukohtauksia kadulla, tiukkoja halauksia. Keskusteluja kahvin ääressä, suunnitelmia ja unelmia.

Sydän sekoilee. Läpättää kuin perhosen siivet.

KNOCK ME DOWN

Taloudellispoliittinen katastrofini alkaa jollain lailla olla niin äärimmäinen, että mietin vakavissani anorektikoksi ryhtymistä jo senkin takia. Puhumattakaan nyt oikeasta tarpeesta laihtua, olen turvonnut merileijonan kokoiseksi, mitkään vaatteet eivät mahdu päälle ja syön jotenkin pakonomaisesti koko ajan iltaisin liikaa. Tosin lähinnä kurkkua ja jotain semmosta, mutta kuitenkin. Voin fyysisesti huonosti tämän painoni takia, mutta siihen vaikuttaa myös tuo sydän ja se oletettu vajaatoiminta. Kroppa pragaa, kun mieli on jo aivan liian rikki hajotakseen enemmän.

Vaan perjantaihini tuo iloa lämmin ilma ja aurinko. Olen sanomattoman onnellinen viikonlopuista, niihin sisältyvästä naurun lupauksesta.

Ketun kasvot, suden katse. Se minä olen tänään.

KRÄM

Mun yölliset heräämiset on ahdistavia ja surullisia. Mä havahdun kuin hukkuva, säikähtäneenä ja peloissani, mä haukon henkeä ja samalla nanosekunnilla kiroan hartaasti, etten minä saatana sentään osaa tuota nukkumisen jaloa taitoa. Bussimatka töihin menee kirjaan keskittyen, pakollisia "missä mä oon" -säpsähdyksiä matkalla on jotain kymmenen.

Työpaikalla ahdistun välittömästi. Päätä repii, suussa pyörii pahoja sanoja, mieli on synkkä. Mä teen tätä juttua, mut en kestä enää pitkään.

Jotkut meistä vain ovat heikompia kuin toiset.

GENUINE PLASTIC

Mikähän siinä on, että mä en vain yksinkertaisesti osaa lukea kalenteria. Aamulla innoissani luulin päivän olevan jo torstai, vaan metsäänhän tuo luulo meni jälleen kerran. Nukun taas hirvittävän huonosti joka yö, heräilen puolen tunnin välein ja stressaan täysillä duunia. En tajua miksi, ei se stressaamalla ainakaan helpotu, mutta minkäs päänsisäisille demoneilleen tekee.

Työpaikaltani kuuluu taas pöyristyttäviä uutisia. Eräs vanhempi kollega oli joutunut omilla rahoillaan ostamaan työpisteelleen pöytälampun! Omilla rahoillaan! Pöytälampun! Firman rahakirstuja vahtiva eukko oli vain todennut, että liian kallista ostaa lamppu. Herranen aika sentään tätä firmaa.

Vaan ei tunnu uutta duunia löytyvän. Onneksi mä voin valittaa tästä hommasta blogissani, olis kauheaa, jos kaiken joutuisi vain patoamaan sisälleen.

Jospa selviäisin tästäkin torstais... ÄH. Keskiviikkoa vaan.

SININEN YÖ

Tänä aamuna on ollut vaikea olla oksentamatta, en tiedä miksi, mutta minua vain fyysisesti kuvottaa kovasti. Työpäivää kuvaa parhaiten se, että koko puhelinjärjestelmämme vaihdetta ja helpdeskiä lukuunottamatta on ollut toimimattomana eilisaamusta asti, mutta siitä ei ole tiedotettu kenellekään, puolet kustannuspaikan kansalaisista ei edes tiennyt järjestelmässä olevan yleistä vikaa, toinen puoli oli kuullut aiheesta huhua. Minähän sen sitten otin asiakseni tiedottaa koko talolle, vituttaa, kun täällä ei informaatio kulje mihinkään.

Olen jälleen jotenkin odottavalla kannalla. Kunpa oppisin olemaan tässä ja nyt, olemaan odottamatta jotain sisältöä, jota en koskaan tunnu elämääni saavan. Samalla kuitenkin tunnen olevani käännekohdassa, tilanteessa, jossa asiat ovat keikahtaneet positiivisempaan suuntaan. En sure enää menetettyä rakkauttani, vaikka joskus mieleni valtaakin haikea kaipuu. Minä selviän, olen muuttunut nainen, kyynisempi ja vanhempi. Olen kokemusta rikkaampi, mutta kokemuksilla ei makseta laskuja...

Minä olen kiitollinen niin paljosta. Minulla on parhaat mahdolliset ystävät elämässäni, hyvä biisienkirjoitusgroove ja ulkona paistaa aurinko. Kaiken tämän kiitollisuuden keskellä kuitenkin minua vaivaa tuo kaipuu, hahmoton ikävä jotakin tai jonnekin. Story of my life.

Kaukana kaikuu junien ja asemahallien laulu, kutsuen.