Joskus sitä vain romahtaa, väsymyksestä ja itseinhosta ja siitä, että seuraa kivan kollegan ihastumista samaan kollegaan, kuin johon itse on hurahtanut jo kuukausia sitten.
Mikä viikko, voi hyvänen aika. Mä olen tehnyt 13-20 tuntia päivässä töitä, nukkunut aivan liian vähän, pohtinut syöpästatusta ja odotettavissa olevaa hoitojaksoa ja sitä, että jos siitä nyt sitten ei enää selviäkään. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se oli.
Elämälle kiitos se iso projekti töissä on tältä erää ohi ja se meni paljon paremmin, kuin olin tohtinut unelmoidakaan. Pitkiä päiviä toki tuli tehtyä, mutta melkein kaikesta selvisin kunnialla. Sanon melkein, sillä pari asiaa jäi todella kaivelemaan. Ei ehkä vähiten se, että syksyllä palkkaamistani henkilöistä toisen jouduin siirtämään yksinkertaisempiin tehtäviin, kun en enää pystynyt kädestä pitämään ja koko ajan neuvomaan. En ole koskaan osannut tulla toimeen enkä edes suhtautumaan ihmisiin, jotka eivät opi yhtä nopeasti kuin minä. Harmittaa, koska olen itse hänet joukkooni valinnut ja nyt en pysty enää kanssaan venymään. Toivoa sopii, että jossain vaiheessa hän kokee sen valaistumisen, jonka kaikki muut tiimiläiset ovat jo kokeneet; oma-aloitteisen itseoppimisen. On kuluttavaa huomata, että samalla sekunnilla, kun astun ovesta sisään, saan vastaani kolmesataa kysymystä asioista, joista olen laittanut tyhjentävää meiliä vain tuntia aikaisemmin.
Tiimin uusi jäsen on nyt pähkäihastunut samaan henkilöön kuin minä. Minä vetäydyn takavasemmalle ja katson, kuinka hänen silmänsä loistavat aivan kuin minun. Mä luovun ajatuksista ja tunteista, koska mä tajuan kyllä, että jos meistä kahdesta pitäisi jonkun miehen valita, niin mä en todellakaan olisi se, joka jatkoon siinä kilpailussa menisi. Siinä, tai missään muussakaan.
Mä pistän pystyyn firman sisäiset bileet kuukauden sisällä, mä kasasin akustisen bändin sinne soittamaan, mä juhlin ja samalla mä mietin, kuinka haluaisin olla joku muu jossain muualla.
Mä olen vain väsynyt, niin kovin väsynyt.
lauantai 18. helmikuuta 2012
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
LOVESONG
Mä olen syystä tai toisesta viettänyt haikeaa ja vaikeaa viikonloppua. Vatsaan koskee ja väsyttää niin, että koko ajan tahtois vain paeta peiton alle omaan sänkyyn. Kyllä, sänkyyn, todellakin. Perjantaina mä pidin puoli päivää vapaata ja kävin vuokraamassa ystävän kanssa pakettiauton, jolla sit huristeltiin noutamaan 140-senttinen unelma kotiin. Seuraavaks askeleeks tuleekin sit tyyny- ja lakanakauppaan lähteminen joku päivä, vanhat tyynyt on littanat ja huonot eikä vanhat lakanat sovi.
Mä odotan kauhulla alkavaa työviikkoa, sillä me julkaistaan eräs iso asia tiistaina, niin iso, että se tulee poikimaan mulle ja mun tiimille aivan helvetisti töitä. Mä olen varautunut yöpymään töissä, asumaan siellä, mut mua pienesti ahdistaa valmiiksi. Mä tiedän, et me pärjätään kyllä, minäkin, mut stressipiikki on nyt vaan tosiasia, jota ei pääse pakoon.
Mä sain sen ylennyksen, haha, viestintäjohtaja vei mut Ekbergiin aamiaiselle ja ilmoitti asiasta siellä. Mä olen onnellinen, mä olen ihan saakelin kiireinen ja jostain syystä kipeän oloinen.
Mut nyt mulla on sänky, jossa en vielä oikein osaa nukkua, mulla on Skypen muisti täynnä keskusteluja Hurahduskollegan kanssa, joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Joo, mä olen yhä siitä sekaisin, mutta tolkutan itselleni koko ajan, että tää menee kyllä ohi, rauhoitu.
Kunhan pesukone pysähtyy, ripustan pyykit, sitten menen suihkuun ja puhtaisiin lakanoihin. Mä toivon saavani unta ensi yönä, sillä ensi viikon kiirettä ei ole kiva aloittaa valvotulla yöllä.
Toivon jänniä unia.
Mä odotan kauhulla alkavaa työviikkoa, sillä me julkaistaan eräs iso asia tiistaina, niin iso, että se tulee poikimaan mulle ja mun tiimille aivan helvetisti töitä. Mä olen varautunut yöpymään töissä, asumaan siellä, mut mua pienesti ahdistaa valmiiksi. Mä tiedän, et me pärjätään kyllä, minäkin, mut stressipiikki on nyt vaan tosiasia, jota ei pääse pakoon.
Mä sain sen ylennyksen, haha, viestintäjohtaja vei mut Ekbergiin aamiaiselle ja ilmoitti asiasta siellä. Mä olen onnellinen, mä olen ihan saakelin kiireinen ja jostain syystä kipeän oloinen.
Mut nyt mulla on sänky, jossa en vielä oikein osaa nukkua, mulla on Skypen muisti täynnä keskusteluja Hurahduskollegan kanssa, joihin palaan aina uudelleen ja uudelleen. Joo, mä olen yhä siitä sekaisin, mutta tolkutan itselleni koko ajan, että tää menee kyllä ohi, rauhoitu.
Kunhan pesukone pysähtyy, ripustan pyykit, sitten menen suihkuun ja puhtaisiin lakanoihin. Mä toivon saavani unta ensi yönä, sillä ensi viikon kiirettä ei ole kiva aloittaa valvotulla yöllä.
Toivon jänniä unia.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
PICTURES OF YOU
Äärimmäisen erikoinen viikonloppu ja varsinkin sunnuntai on kääntymässä loppuansa kohti. Monesti sitä vain jollain lailla hukkaa sunnuntaipäivän, vaan tänään on ollut kumman toimeliasta. Äänestys- ja kaupparetken jälkeen on tehty makaronilaatikkoa, pesty pyykkiä, tyhjennetty astianpesukone, kaivettu komerosta äitivainaan vanha ompelukone ja saatu vihdoin lyhennettyä kasa farkkuja. Olen tyytyväinen ja onnellinen, sillä pisaraakaan ei ole alkoholia juotu ja yöt on jopa jotakuinkin nukuttu.
Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin nykyisessä duunissani. Monella tapaa tuntuu, kuin olisin ollut siellä jo ainakin sata vuotta. Samaan aikaan on toki todettava, että kyllästymään en ole päässyt vieläkään, päinvastoin, työnkuvani kehittyy ja muotoutuu edelleen, ja koko ajan parempaan suuntaan. Työtitteliinkin on sovittu muutos, kunhan HR ehtii tehdä paperit. Tykkään uudesta nimikkeestäni, koska se kuvastaa mun tekemää työtä ja mun roolia firman sisällä miljoona kertaa paremmin kuin entinen. Tykkään mun työstä, tykkään mun elämästä.
Vaikka se kostaakin, aina. Syövän puolivuotiskontrolli ei ollut puhdas.
Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin nykyisessä duunissani. Monella tapaa tuntuu, kuin olisin ollut siellä jo ainakin sata vuotta. Samaan aikaan on toki todettava, että kyllästymään en ole päässyt vieläkään, päinvastoin, työnkuvani kehittyy ja muotoutuu edelleen, ja koko ajan parempaan suuntaan. Työtitteliinkin on sovittu muutos, kunhan HR ehtii tehdä paperit. Tykkään uudesta nimikkeestäni, koska se kuvastaa mun tekemää työtä ja mun roolia firman sisällä miljoona kertaa paremmin kuin entinen. Tykkään mun työstä, tykkään mun elämästä.
Vaikka se kostaakin, aina. Syövän puolivuotiskontrolli ei ollut puhdas.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
ALL I REALLY WANT
Flunssalla viskas, elämä. Ekaa kertaa jotain miljoonaan vuoteen se ei oo valumassa mun keuhkoihin, koska mä ennaltaehkäisen sen keuhkoahtaumatautilääkkeellä. Joo, näin pitkälle on menty, vedän lääkettä keuhkoahtaumaan. Mut on tavallaan aika hienokin tunne, kova flunssa, mut ei yhtään niitä ikuisia keuhkorahinoita! Mä kuumeilen ja päätä särkee ja nenä vuotaa kuin hana. Iloitsen silti kovasti siitä, että pystyn hengittämään.
Mä en ollut eilen töissä. Mä menin sinne tänään, koska mulla piti olla tärkeä palaveri. Sehän sit peruuntui, mutta olin jo matkalla, niin en viitsinyt takaisinkaan kääntyä. Mä menin sinne ja voi pojat. Kuinka onnelliseksi sitä voi maan matonen tulla pienistä asioista?! Mun tiimiläiset on rautaa ja mä rakastan niitä. Mun hurahduskollega... oih. Mä tiedän, että se tietää. Mä en tiedä tietääkö se mun tietävän. Mä en tiedä itse, mutta mä aavistan. Nämä on näitä, maailman hienoimpia fiiliksiä. Mulle riittää tää, mä olen onnellinen näin. Mun pään sisällähän meidän välillä tapahtuu vaikka mitä, mutta oikeassa elämässä onneksi ei. Oikeassa elämässä en pystyis, en edes yrittämään.
Mä menen kuumaan suihkuun, mä menen puhtaisiin lakanoihin, mä luen kolme sivua kirjaa ja uppoudun sitten mieluummin ajatuksiini. Mä herään nenä tukossa tunnin päästä, mä käyn pissalla ja niistän, nukahdan uudestaan hymy huulilla: mä rakastan, tiedättekö, tätä kaikkea.
Joskus mä muistan, että mulla oli ennen vanhaan ystäviä ja sosiaalista elämää. Sitten mä totean, että parempi näin.
Mä en ollut eilen töissä. Mä menin sinne tänään, koska mulla piti olla tärkeä palaveri. Sehän sit peruuntui, mutta olin jo matkalla, niin en viitsinyt takaisinkaan kääntyä. Mä menin sinne ja voi pojat. Kuinka onnelliseksi sitä voi maan matonen tulla pienistä asioista?! Mun tiimiläiset on rautaa ja mä rakastan niitä. Mun hurahduskollega... oih. Mä tiedän, että se tietää. Mä en tiedä tietääkö se mun tietävän. Mä en tiedä itse, mutta mä aavistan. Nämä on näitä, maailman hienoimpia fiiliksiä. Mulle riittää tää, mä olen onnellinen näin. Mun pään sisällähän meidän välillä tapahtuu vaikka mitä, mutta oikeassa elämässä onneksi ei. Oikeassa elämässä en pystyis, en edes yrittämään.
Mä menen kuumaan suihkuun, mä menen puhtaisiin lakanoihin, mä luen kolme sivua kirjaa ja uppoudun sitten mieluummin ajatuksiini. Mä herään nenä tukossa tunnin päästä, mä käyn pissalla ja niistän, nukahdan uudestaan hymy huulilla: mä rakastan, tiedättekö, tätä kaikkea.
Joskus mä muistan, että mulla oli ennen vanhaan ystäviä ja sosiaalista elämää. Sitten mä totean, että parempi näin.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
C'MON BILLY
Pikainen päivitys ennen peiton alle kuukahtamista. 13-tuntisen työpäivän jälkeen sitä jaksaa tasan tarkkaan laittaa pesukoneen päälle, juoda kahvia, käydä suihkussa ja sitten ripustaa ne pyykit. Mä olen väsynyt, mutta mä olen kliseisesti myös kovin onnellinen. Tää arki, tää on ihan oikeasti nyt niin uskomattoman mahtavaa, etten paremmin pysty sanomaan. Jokainen päivä on überkiireinen, joka ikinen päivä on tyystin erilainen ja jokaiseen päivään kuuluva pakollinen tulipalo/kriisipesäke/katastrofi tulee aina yllättävästi eri suunnasta. Kaikki ne on hoidettava, ja ne kaikki mä myös hoidan. (Mä alan kohta vahingossa uskoa, että olen aika hyvä työssäni. Toimarin mukaan mun on lähdettävä sinne Amerikkaan tässä, joskus helmi-maaliskuussa, kouluttamaan. Pennsylvania, here I come!)
Ei se ihastuminen minnekään ole kadonnut. Luulin, että se kestäisi lyhyemmän ajan, mutta ei, tämä vaan voimistuu. Hurahdusheppu istahti lounaalle kanssani tänään, meillä olisi ollut (ja lopulta olikin) paljon selvitettävää ja käsiteltävää asiaa, mutta syö siinä nyt sitten perunamuusia, kun toinen on ihan siinä, katsoo nätisti silmiin ja naureskelee mun väsyneille sivuhuomautuksille. Saatiinhan me toki siis asiat puitua, lopulta, kun olin lakannut värisemästä sisäisesti. Mua pelottaa tää jo vähän.
Mua odottais tuossa lukematon kirja, vaan kun silmät sanoo ei. Aivokin sanoo, itse asiassa. Pitäisi joskus nukkua.
Ei se ihastuminen minnekään ole kadonnut. Luulin, että se kestäisi lyhyemmän ajan, mutta ei, tämä vaan voimistuu. Hurahdusheppu istahti lounaalle kanssani tänään, meillä olisi ollut (ja lopulta olikin) paljon selvitettävää ja käsiteltävää asiaa, mutta syö siinä nyt sitten perunamuusia, kun toinen on ihan siinä, katsoo nätisti silmiin ja naureskelee mun väsyneille sivuhuomautuksille. Saatiinhan me toki siis asiat puitua, lopulta, kun olin lakannut värisemästä sisäisesti. Mua pelottaa tää jo vähän.
Mua odottais tuossa lukematon kirja, vaan kun silmät sanoo ei. Aivokin sanoo, itse asiassa. Pitäisi joskus nukkua.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
VOICES IN OUR HEADS
Jotain tässä taas tapahtuu, en mä tajua mitään, mut onneks tällä kertaa positiivista. Se saakelin virasto, joka sekoilee mun rahojen kanssa, on nyt palauttanut mun tilille aika ison summan fyrkkaa, joten mä selviän taas sittenkin. Jollain lailla tää nyt kumminkin syö naista aika raskaasti.
Mä mielikuvittelen, mä haaveilen aika isoista asioista ja kummista tunteista. Mä olen hurahduskollegan suhteen nyt sellasessa pisteessä, ettei mun tarvitse kuin nähdä se online meidän firman sisäisessä chatsysteemissä, niin johan hypähtää sydän kurkkuun ja vatsanpohjasta kouristaa. Ja kun sama heppu vielä oikeasti joutuu kommunikoimaan mun kanssa suoraan tosi paljon, on vitsit vähissä. Mä olen täysin varma, että tää kuihtuu ihan kohta, tää tunne, mut sen ajan minkä tää vielä kestää, mä olen pulassa ja holtiton.
Pulassa ja holtittomana olo ei tällä kertaa kyllä tunnu kovin pahalta!
Mä mielikuvittelen, mä haaveilen aika isoista asioista ja kummista tunteista. Mä olen hurahduskollegan suhteen nyt sellasessa pisteessä, ettei mun tarvitse kuin nähdä se online meidän firman sisäisessä chatsysteemissä, niin johan hypähtää sydän kurkkuun ja vatsanpohjasta kouristaa. Ja kun sama heppu vielä oikeasti joutuu kommunikoimaan mun kanssa suoraan tosi paljon, on vitsit vähissä. Mä olen täysin varma, että tää kuihtuu ihan kohta, tää tunne, mut sen ajan minkä tää vielä kestää, mä olen pulassa ja holtiton.
Pulassa ja holtittomana olo ei tällä kertaa kyllä tunnu kovin pahalta!
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
AFTER ALL
Vuoristoradat saattavat olla jotenkin vaimeampia, laimeampia kuin ennen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä olisi ollenkaan. Niitä on, oi kyllä, ja ne ovat lähtöisin täsmälleen samasta paikasta ja ajasta, josta aina, ennen aikojen alkuakin ovat kummunneet.
Vedän takaisin sen kaiken, mitä kirjoitin rahasta viimeksi. Mä mitään bonuksia sitten itselleni saanut, kun se yksi virasto jatkaa edelleen touhujaan minulle mitään ilmoittamatta. Pystyn hädin tuskin pärjäämään tämän kuun, samalla lailla kuin viime kuussa. Mun pitäisi soitella ja selvitellä, mutta kun hei, mä teen töitä siihen aikaan, kun sinne voi soittaa. Mä istun aina jossain palaverissa tai vastaavassa sen lyhykäisen ajan, jonka maailman epäystävällisin ja asiakaspalvelukyvyttömin virkamies päivystää puhelintaan.
Vaan mitäs näistä, onhan tuossa vielä äitivainaan kihla- ja vihkisormus ja mummin helmikaulakoru. Ne mä nyt myyn, eihän tässä muuta voi.
On elämässä toki aivan älyttömästi muutakin, kuin raha. Se kaikki muu on ihanaa, hienoa, kutkuttavaa, hymyilyttävää, soljuvaa. Mä teen duunia, mä saan palautetta (positiivista sellaista, poikkeuksetta), mä pesen tukkaa hymyillen ja imuroin. Hurahduskollega saa vallata mun ajatukset iltaisin ja voi pojat, niin hän tekeekin. Olen heittäytynyt tunteeseen ja annan mielikuvituksen viedä, mitään ei tule edelleenkään koskaan ikinä milloinkaan tapahtumaan oikeasti, mutta käsittääkseni tällä tavalla kerran parissa vuodessa saa muutaman viikon kelailla olemattomia? Vai onko olemassa joku raja, jonka yli ei kuvitelmissaankaan voi mennä? (Jos on, mä olen aika heikoilla.)
Mä suhtaudun silti positiivisen odottavalla kannalla tähän alkaneeseen vuoteen. Mä selviän, ainahan mä jotenkin selviän. Ja onneks voin olla rytiköyhänä maailman kauneimmassa kodissa sentään.
Vedän takaisin sen kaiken, mitä kirjoitin rahasta viimeksi. Mä mitään bonuksia sitten itselleni saanut, kun se yksi virasto jatkaa edelleen touhujaan minulle mitään ilmoittamatta. Pystyn hädin tuskin pärjäämään tämän kuun, samalla lailla kuin viime kuussa. Mun pitäisi soitella ja selvitellä, mutta kun hei, mä teen töitä siihen aikaan, kun sinne voi soittaa. Mä istun aina jossain palaverissa tai vastaavassa sen lyhykäisen ajan, jonka maailman epäystävällisin ja asiakaspalvelukyvyttömin virkamies päivystää puhelintaan.
Vaan mitäs näistä, onhan tuossa vielä äitivainaan kihla- ja vihkisormus ja mummin helmikaulakoru. Ne mä nyt myyn, eihän tässä muuta voi.
On elämässä toki aivan älyttömästi muutakin, kuin raha. Se kaikki muu on ihanaa, hienoa, kutkuttavaa, hymyilyttävää, soljuvaa. Mä teen duunia, mä saan palautetta (positiivista sellaista, poikkeuksetta), mä pesen tukkaa hymyillen ja imuroin. Hurahduskollega saa vallata mun ajatukset iltaisin ja voi pojat, niin hän tekeekin. Olen heittäytynyt tunteeseen ja annan mielikuvituksen viedä, mitään ei tule edelleenkään koskaan ikinä milloinkaan tapahtumaan oikeasti, mutta käsittääkseni tällä tavalla kerran parissa vuodessa saa muutaman viikon kelailla olemattomia? Vai onko olemassa joku raja, jonka yli ei kuvitelmissaankaan voi mennä? (Jos on, mä olen aika heikoilla.)
Mä suhtaudun silti positiivisen odottavalla kannalla tähän alkaneeseen vuoteen. Mä selviän, ainahan mä jotenkin selviän. Ja onneks voin olla rytiköyhänä maailman kauneimmassa kodissa sentään.
lauantai 24. joulukuuta 2011
RED LIGHT GREEN LIGHT
Tämä olisi kahdestoista hääpäiväni, jos hän olisi saanut elää. Se ei satu enää, ei se ole sattunut sillä lailla moneen vuoteen, mutta ikävä, se on se, joka aina välillä iskee kuin metrinen halko. Ei kukaan voi tietää, oltaisko me edes yhdessä enää, mutta sehän tässä surullisinta onkin, ettei voi tietää.
Mä vietän perinteistä joulua, eli istun yksin kotona pimeässä, katson dokumentteja netistä, juon mehua. Mä aion käydä kyllä jossain, ehkä kaljalla, jos ois rahaa niin istuisin varmaan baarissa jo. Ehkä mä yritän lainata joltakin vähän, mä nimittäin sain eilen tietää, että firma maksaa mulle 1700 euroa bonusta ensi viikon lopulla. 1700 euroa bonusta! Ihan mieletöntä.
Pari viime viikkoa on mennyt niin tiiviisti töissä, että itseäkin hirvittää. Muutama 18-tuntinenkin päivä, niiden normi 12-tuntisten lisäksi. Mä rakastan sitä, edelleen ja aina vaan, mut joskus olisi nukuttava. Hurahduskollega tunkee uniin ja päiväunelmiin myös, olisi päästävä niistä ajatuksista eroon, mutta samaan aikaan on fantastista tuntea olevansa ihastunut, tää onkin eka kerta aika moneen vuoteen.
On vaikea uskoa, että eletään jo joulukuun loppupuolta. Tää vuosi on mennyt nopeasti ja ollut elämäni paras.
Joulua, hyvät lukijat.
Mä vietän perinteistä joulua, eli istun yksin kotona pimeässä, katson dokumentteja netistä, juon mehua. Mä aion käydä kyllä jossain, ehkä kaljalla, jos ois rahaa niin istuisin varmaan baarissa jo. Ehkä mä yritän lainata joltakin vähän, mä nimittäin sain eilen tietää, että firma maksaa mulle 1700 euroa bonusta ensi viikon lopulla. 1700 euroa bonusta! Ihan mieletöntä.
Pari viime viikkoa on mennyt niin tiiviisti töissä, että itseäkin hirvittää. Muutama 18-tuntinenkin päivä, niiden normi 12-tuntisten lisäksi. Mä rakastan sitä, edelleen ja aina vaan, mut joskus olisi nukuttava. Hurahduskollega tunkee uniin ja päiväunelmiin myös, olisi päästävä niistä ajatuksista eroon, mutta samaan aikaan on fantastista tuntea olevansa ihastunut, tää onkin eka kerta aika moneen vuoteen.
On vaikea uskoa, että eletään jo joulukuun loppupuolta. Tää vuosi on mennyt nopeasti ja ollut elämäni paras.
Joulua, hyvät lukijat.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
NO ONE KNOWS
Joo joo, kaikki on hyvin, rakastan rakastan.
Miten ne on aina, vuodesta toiseen, ei, vuosikymmenestä toiseen ne saatanan samat asiat, jotka stressaa ja vituttaa eniten? Miks se ei muutu, vaikka elämä muuten heittäis kuinka häränpyllyä?
Eräs virasto on tehnyt joitakin asioita, millään lailla niitä perustelematta, joiden ansiosta meen loppuvuoden semmosella viidelläkympillä eurolla. Mua ottaa niin päähän tää, mä en jaksas niinko oikeasti edes ruveta selvittään tätä sotkua, sillä mä joko sorrun huutamaan ja vittuilemaan tai vaihtoehtosesti purskahdan hysteeriseen itkuun.
Mä lajittelen äitivainaan kultakoruja, että onko ne nyt myytävä sitten.
Mä teen 10-16 -tuntisia työpäiviä, mä oon totaalisen ja täydellisen hurahtanut yhteen kollegaan, mä kävelen kummasti, koska mun selkä ja lonkat on ihan klesana. Mun pitäis joskus nukkua, mun pitäis rauhoittua.
Ehkä mä joudun aloittaa sen lopettamani mielialalääkityksen uudestaan.
Ja kyllä, mua vituttaa, ihan todella, lapsellisesti ja uhmakkaasti se, että lukuisista keskusteluista ja suoranaisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei järjestänyt mitään syntymäpäiväni kunniaksi. Täytin sentään hei pyöreitä.
Miten ne on aina, vuodesta toiseen, ei, vuosikymmenestä toiseen ne saatanan samat asiat, jotka stressaa ja vituttaa eniten? Miks se ei muutu, vaikka elämä muuten heittäis kuinka häränpyllyä?
Eräs virasto on tehnyt joitakin asioita, millään lailla niitä perustelematta, joiden ansiosta meen loppuvuoden semmosella viidelläkympillä eurolla. Mua ottaa niin päähän tää, mä en jaksas niinko oikeasti edes ruveta selvittään tätä sotkua, sillä mä joko sorrun huutamaan ja vittuilemaan tai vaihtoehtosesti purskahdan hysteeriseen itkuun.
Mä lajittelen äitivainaan kultakoruja, että onko ne nyt myytävä sitten.
Mä teen 10-16 -tuntisia työpäiviä, mä oon totaalisen ja täydellisen hurahtanut yhteen kollegaan, mä kävelen kummasti, koska mun selkä ja lonkat on ihan klesana. Mun pitäis joskus nukkua, mun pitäis rauhoittua.
Ehkä mä joudun aloittaa sen lopettamani mielialalääkityksen uudestaan.
Ja kyllä, mua vituttaa, ihan todella, lapsellisesti ja uhmakkaasti se, että lukuisista keskusteluista ja suoranaisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei järjestänyt mitään syntymäpäiväni kunniaksi. Täytin sentään hei pyöreitä.
tiistai 6. joulukuuta 2011
KICK OUT THE JAMS
Voi kuinka ihanaa elämäni on!
Olen nähnyt mahtavia keikkoja mahtavilta artisteilta, juhlinut ystävieni kanssa, tehnyt töitä, mutta myös ollut vapaalla. Olen nauranut ja itkenyt, halaillut ihmisiä, suudellut upeaa naista, saanut halauksen ihmiseltä, jota olen pitänyt idolinani jo kaksikymmentä vuotta. Olen tärissyt sisäisesti, jännittänyt, myhäillyt itsekseni ja rakastanut koko maailmaa.
Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa elämäni paras. Olen saanut työn, jota rakastan. Olen muuttanut kotiin, jota rakastan. Olen rakastanut ystäviäni ja he minua. Vuoden kohokohtia on ollut niin paljon, että niitä on tosi vaikeaa nimetä. Ateena oli varmasti yksi niistä, samoin kuin viime lauantain Ginger-keikka.
Mä kirjoitan tämän joka vuosi, enkä aio perinnettä katkaista: näin vanhaksi en olisi koskaan uskonut eläväni. Hyvää syntymäpäivää minulle.
torstai 24. marraskuuta 2011
THELMA AND LOUISE
Pieniä asioita, joista tietää stressin olevan liian kova: sekavat unet, alati jatkuva vatsakipu, hartioiden uskomaton betonijumitus. Häiriöt näkökentässä, elohiiri silmässä kolmatta kuukautta.
Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.
Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.
Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.
Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!
Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?
Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.
Ensimmäistä kertaa tämän uuden työn aikana mä oikein odotan pidempää vapaata: pidän maanantain 5.12 ihan luksuslomapäivän. Joo, mä luen työmeilit tunnin välein, mutta mä en aio reagoida niihin kuin vasta keskiviikkona 7. päivä.
Huomistakin mä odotan itse asiassa kovasti. Mä en mene toimistolle, mä teen etäpäivän ja sitten vietän illan villasukkaillen, suosikkisarjaa katsoen, kirjaa lukien. Mä en tahdo lähteä perjantaisin ulos, se on asia, joka muuttui täysin, kun mä sain tän ihanan kämppäni. Lauantaisin mä olen levoton, mut jos jään kotiin, oon oikein tyytyväinen itseeni ja elämääni. Mä en tahdo baariin, mä en jaksa niitä naamoja enkä samoja sataan kertaan kuultuja juttuja. Mä tykkään olla itsekseni, omassa kodissani, omissa puuhissani.
Miten sitä voi nauttia niin älyttömistä asioista jotenkin ihan suunnattomasti? Pyykinpesusta. Astioiden latomisesta astianpesukoneeseen. Kotona keitetystä kahvista. Suihkussa käymisestä.
Stressitekijät kasautuvat niskaan. Yksi kerrallaan niitä on purettava, on tehtävä lujasti töitä ja tähdättävä siihen, että tammikuussa lähden Jenkkilään kouluttamaan. Jos en, niin ei sitten. Sitten keksitään uusi tavoite. Kuten pääsiäisen New Yorkin reissu, vaikka se ei työtä olekaan. Ensi kesän loma Ateenassa. Kaksi viikkoa tämänvuotisen yhden sijaan!
Jaksaa, jaksaa. Vielä mä tämän selätän, eikö?
Mä olen silti niin sanomattoman onnellinen. Mä rakastan tätä kaikkea.
tiistai 15. marraskuuta 2011
PYHIMYS
Kuinka väsynyt voi ihmisparka olla? Mun on vaikeaa päästä liikkeelle aamuisin, mä tahtoisin vain pysyä lämpimän peiton alla, kääntää kylkeä ja nukkua ja uneksia. Marraskuu, alkaneet pikkupakkaset, järjetön työmäärä, tää kaikki jotenkin vetää mua kotiin, varsinkin nyt, kun on koti, missä viihtyy.
Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.
Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.
Mä pesen pyykkiä, täytän astianpesukonetta, hivelen mun keittiön jalopuisia pintoja. Mä kävelen makkarista olkkariin ja patsastelen terasillani, tuijotan tuntikausia huonekaluliikkeiden valikoimia, haaveilen ja suunnittelen. Mä olen tässä nyt, kotona, tähän mä haluan jäädä, ainakin joksikin aikaa. Mä en ole koskaan kokenut tällaista, mä olen aina pelännyt, etten kuolekaan ja nyt, ekaa kertaa elämässäni mä pelkään, että kuolen. Mä en tahdo menettää tätä, en nyt, kun ensi kertaa olen onnellinen ja jotakuinkin tasapainossa.
Mä odotan kauhulla, mikä tässä kuviossa hajoaa. Jonkun asian on pakko, sillä kaikki on niin käsittämättömän hyvin.
tiistai 8. marraskuuta 2011
STRANGE FRUIT
Hullua tämä elämä, ihan totta, unelmien duuni ja nyt myös unelmien koti.
Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.
Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.
Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.
Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...
Muutin perjantaina. Täällä on vieläkin aikamoinen kaaos, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt saada kaikkea paikalleen. Lauantaina nimittäin tapasin vanhan ystävän, joka tuli kotoaan Pekingistä työmatkalle Suomeen. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui istua vieressään, höpötellä mukavia, nauraa ja hieman kauhistellakin kaikkea, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Palasin tapaamisesta vasta yöllä, pienesti hiprakassa, selkä ja jalat satojen kirjojen kantamisesta särkevinä, mutta niin onnellisena.
Mulla ei vieläkään ole sänkyä, mutta kaikki aikanaan. Muuttaminen on kallista. Vuokratakuiden lisäksi niitä kaikkia pakollisia, pakun vuokrausta ja muuta. Satasen sain menemään myös kodinkoneliikkeeseen, kun piti hankkia vihdoin se imuri. Loppukuu mennäänkin sitten ihan pyhällä hengellä, mutta en valita, en kirveelläkään, sillä mä todella rakastan tätä paikkaa! Täällä on lämminkin vielä kaiken muun hyvän lisäksi.
Jollain lailla tää on todella uusi alku. Mä en kaipaa edes seuraa, mä olen mielelläni tässä paikassa nyt vielä yksin. Keväämmällä sitten, kutsun ystäviä varmasti kylään, järjestän grillibileitä terassillani, kokkailen kauniissa keittiössäni, kerään kukkia maljakkoon.
Ei malttaisi edes töissä käydä, kun tahtoisi vain nauttia tästä olosta, tästä ympäristöstä, tästä hetkestä. Vaan arki on arkea ja hommat on hoidettava. Onneksi viikonloppuun on vain vähän aikaa...
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
TUULEE
Joka päivä mä mietin, että tää mun pitää kirjoittaa blogiin. Joka päivä jotain, paljonkin kaikkea, mutta ei aikaa toteuttaa sitä kirjoittamisosastoa. Hommia piisaa, kävin Tampereella taas Lost in Music-festareilla, stressaan muuttoa, paiskin töitä, ostin villapaidan, sain lahjaksi hatun, sain hankittua vanhaan kämppääni vuokralaisen, hankin ehkä sängyn, siitä en ole ihan varma, koska kuljetus- ja varastointipulmat ovat todellisia.
Mitähän vielä? Mä hypin seinille stressistä, mä haaveilen perjantai-illasta, jolloin sataa lunta vaakasuoraan, jolloin voin mennä kaupan kautta uuteen kotiini, mennä kuumaan suihkuun, laittaa pesukoneen päälle ja keittää kahvia. Näin pieniä ne ovat, näin käsinkosketeltavia juuri nyt, ne suurimmat haaveet.
Olen onnellinen, onnellisempi kuin ikinä.
Mitähän vielä? Mä hypin seinille stressistä, mä haaveilen perjantai-illasta, jolloin sataa lunta vaakasuoraan, jolloin voin mennä kaupan kautta uuteen kotiini, mennä kuumaan suihkuun, laittaa pesukoneen päälle ja keittää kahvia. Näin pieniä ne ovat, näin käsinkosketeltavia juuri nyt, ne suurimmat haaveet.
Olen onnellinen, onnellisempi kuin ikinä.
maanantai 17. lokakuuta 2011
WHAT ABOUT NOW
Kuinka onnellinen ja sekaisin voi ihmislapsi olla? Mä sain unelmieni asunnon. Mä todellakin sain kuulkaa sellaisen kaksion, että oksat pois! Talo on melko uusi, vain muutaman vuoden ikäinen, joten kämppä on ihan briljantissa kunnossa. Sen sijainti on melko täydellinen, samoin kuin sen pohjaratkaisu. Avokeittiössä on runsaasti kaappi- ja työskentelytilaa, kylppäriin mahtuu isokin pesukone, makkarissa on kaappeja vaikka muille jakaa. Kaiken kruunaa oma iso terassi, jossa tulen järjestämään grillibileet jos toisetkin! Tupakalle on helppo livahtaa, työmatka ei hankaloidu yhtään, edellinen asukas on halukas myymään hyväkuntoiset astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen. En ihan tajua tätä vielä, mutta olen niin innoissani, että hypin seinille!
Jollain lailla pitäisi nyt vain pystyä hoitamaan takuuvuokrat, kahden kämpän marraskuun vuokra sekä kalusteiden ja koneiden ostaminen. Huoh. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta tiedän, että jollain lailla minä vain tästäkin tilanteesta selviän. Pakkohan mun on, sillä mut on luotu asumaan tuossa kämpässä!
Jollain lailla pitäisi nyt vain pystyä hoitamaan takuuvuokrat, kahden kämpän marraskuun vuokra sekä kalusteiden ja koneiden ostaminen. Huoh. Pelottaa, jännittää, ahdistaa, mutta tiedän, että jollain lailla minä vain tästäkin tilanteesta selviän. Pakkohan mun on, sillä mut on luotu asumaan tuossa kämpässä!
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
TIRED OF YOU
Alkuviikko on tässä mennyt kuulkaa kotitoimistolla villasukissa hengaten, niin pitkää päivää tehden, että pikkuisen hirvittää. Kävin keuhkospesialistilla, joka pisti koko astmalääkitykseni uusiksi, se on vaikea ja pitkä taival tämäkin. Uusi lääke aiheuttaa aina alussa vapinaa, kovaa yskää ja kurkun kipeytymistä. Vasta viikon, parin kuluttua voi sanoa, onko se alkanut toimia. Hingun ja vingun, yksin ja hyperventiloin siihen saakka.
Asuntojahti jatkuu, maanantaina kävin unelma-asunnossani, jota en todennäköisesti saa, koska siitä ei ole kuulunut mitään. Onhan se epätoivoista, haaveilla kaksiosta yksin, kun työssäkäyviä pariskuntiakin olisi vaihtoehdoksi. Huomenna näen taas kaksi asuntoa, joista kumpi tahansa voisi olla se oikea, taikka sitten ei. Esittelykuvat valehtelevat niin, että niistä ei tolkkua ota. (Jollain lailla tässä olen menettämässä jo toivoani, ehkä olen jumissa tässä saakelin kaninkolossa loppuikäni.)
Huomenna aion hiihtää aamulla toimistolle ensimmäistä kertaa koko viikolla. Jengi on onneksi pysynyt
ruodussa, koska olen online tiimin sisäisessä chatissa koko ajan, hah, se se on varsinainen huumorikanava vailla vertaa. Hillitöntä herjanheittoa, runsaasti rakkautta ja hymiöitä, jonkun verran myös kyllä työasioita. On oikein ikävä sitä porukkaa taas, olen vain ollut niin huonossa kuosissa tämän helvetin hinkumisen kanssa, että ei ole ollut järkeä mennä sinne. (Itse asiassa ei olisi järkeä huomennakaan, mutta on pari sellaista palaveria, joista en halua olla poissa.)
Olen onnistunut rikkomaan toiset nappikuulokkeet tänä vuonna ja se vituttaa. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia kuulokkeillani eivätkä yhdetkään kestä menoani puolta vuotta kauempaa. Nyt löysin jotkut ilmaiseksi saadut liian suuret napit, jotka saavat luvan palvella jonkun aikaa.
Ihastuttava seinänaapurini päätti alkaa imuroida viime yönä puoli yhdeltä. Olen koko päivän miettinyt, mitä työntäisin postiluukustaan sisään.
Asuntojahti jatkuu, maanantaina kävin unelma-asunnossani, jota en todennäköisesti saa, koska siitä ei ole kuulunut mitään. Onhan se epätoivoista, haaveilla kaksiosta yksin, kun työssäkäyviä pariskuntiakin olisi vaihtoehdoksi. Huomenna näen taas kaksi asuntoa, joista kumpi tahansa voisi olla se oikea, taikka sitten ei. Esittelykuvat valehtelevat niin, että niistä ei tolkkua ota. (Jollain lailla tässä olen menettämässä jo toivoani, ehkä olen jumissa tässä saakelin kaninkolossa loppuikäni.)
Huomenna aion hiihtää aamulla toimistolle ensimmäistä kertaa koko viikolla. Jengi on onneksi pysynyt
ruodussa, koska olen online tiimin sisäisessä chatissa koko ajan, hah, se se on varsinainen huumorikanava vailla vertaa. Hillitöntä herjanheittoa, runsaasti rakkautta ja hymiöitä, jonkun verran myös kyllä työasioita. On oikein ikävä sitä porukkaa taas, olen vain ollut niin huonossa kuosissa tämän helvetin hinkumisen kanssa, että ei ole ollut järkeä mennä sinne. (Itse asiassa ei olisi järkeä huomennakaan, mutta on pari sellaista palaveria, joista en halua olla poissa.)
Olen onnistunut rikkomaan toiset nappikuulokkeet tänä vuonna ja se vituttaa. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia kuulokkeillani eivätkä yhdetkään kestä menoani puolta vuotta kauempaa. Nyt löysin jotkut ilmaiseksi saadut liian suuret napit, jotka saavat luvan palvella jonkun aikaa.
Ihastuttava seinänaapurini päätti alkaa imuroida viime yönä puoli yhdeltä. Olen koko päivän miettinyt, mitä työntäisin postiluukustaan sisään.
tiistai 4. lokakuuta 2011
ISTÄLLET FÖR LJUD
Miten se onkaan joskus niin tahmeaa, arki. Olen edelleen puolikuntoinen (lekurijäärän mukaan työkyvytön, mutta en ottanut saikkua) ja töissä on kiire. Kaikki sujuu siellä edelleenkin todella mahtavasti, uudet tyypit ovat loksahtaneet kohdalleen (ainakin toinen, toisesta olen yllättäen hieman epävarma), tiimissä läppä lentää ja kaikki viihtyvät. Minä hypin kokouksissa enkä pääse etenemään käytävällä metriäkään ilman, että joku tulee joko halaamaan tai kysymään neuvoja. Nautin niin suunnattomasti kustannuspaikan ilmapiiristä, monenlaisten kollegoiden seurasta, itse siitä duunista nyt puhumattakaan.
Samaan aikaan asuntoprojekti on jämähtänyt täysin paikalleen, en saa niitä asuntoja, jotka haluan. Niitä, jotka saisin, en sitten ota, koska ne ovat joko kamalia tai karmeita. En oikein silti osaa luovuttaa asian suhteen, katson vapaat kämpät kymmenen kertaa päivässä ja lähestyn välittömästi sähköpostitse, kun näen kiinnostavan ilmoituksen. Tennarin kautta kuulin Flemarilla olevasta pienestä, vasta remontoidusta yksiöstä, joka vapautuu muutaman kuukauden kuluttua. Se on tosiaan melko pieni, mutta uudenveroinen, joten käyn toki sitä katsomassa, kun tilaisuus ilmaantuu.
Yritin mennä tänään ostamaan imurin. Hah, valitsemani kauppa olikin huono valikoimiltaan, ainoa mahdollinen malli maksoi reilut 200 euroa. Vehje jäi hyllylle, mutta jostain olisi semmoinen toimiva ja tehokas yksilö nyt löydettävä. Ostopaikalla on väliä, sillä kuljen julkisen liikenteen varassa eikä ole kivaa joutua raahaamaan painavaa laitetta kävellen. (Hei, taksit on käsittääkseni keksitty. Mä en vieläkään tajua, että mä tosiaan voin mennä joskus jonnekin taksilla.)
Kuuma suihku ja hyvä kirja odottavat minua tuossa takavasemmalla. Miksi ovat niin hankalia nämä illat, miksi en halua mennä nukkumaan?
(Lopetin mielialalääkityksen, muuten, ihan tuosta noin vaan. Kohta viikko takana ilman mömmöjä, saapa taas nähdä miten tämä onnistuu.)
Samaan aikaan asuntoprojekti on jämähtänyt täysin paikalleen, en saa niitä asuntoja, jotka haluan. Niitä, jotka saisin, en sitten ota, koska ne ovat joko kamalia tai karmeita. En oikein silti osaa luovuttaa asian suhteen, katson vapaat kämpät kymmenen kertaa päivässä ja lähestyn välittömästi sähköpostitse, kun näen kiinnostavan ilmoituksen. Tennarin kautta kuulin Flemarilla olevasta pienestä, vasta remontoidusta yksiöstä, joka vapautuu muutaman kuukauden kuluttua. Se on tosiaan melko pieni, mutta uudenveroinen, joten käyn toki sitä katsomassa, kun tilaisuus ilmaantuu.
Yritin mennä tänään ostamaan imurin. Hah, valitsemani kauppa olikin huono valikoimiltaan, ainoa mahdollinen malli maksoi reilut 200 euroa. Vehje jäi hyllylle, mutta jostain olisi semmoinen toimiva ja tehokas yksilö nyt löydettävä. Ostopaikalla on väliä, sillä kuljen julkisen liikenteen varassa eikä ole kivaa joutua raahaamaan painavaa laitetta kävellen. (Hei, taksit on käsittääkseni keksitty. Mä en vieläkään tajua, että mä tosiaan voin mennä joskus jonnekin taksilla.)
Kuuma suihku ja hyvä kirja odottavat minua tuossa takavasemmalla. Miksi ovat niin hankalia nämä illat, miksi en halua mennä nukkumaan?
(Lopetin mielialalääkityksen, muuten, ihan tuosta noin vaan. Kohta viikko takana ilman mömmöjä, saapa taas nähdä miten tämä onnistuu.)
tiistai 27. syyskuuta 2011
ASHES TO ASHES
Puolikuntoisena töissä käyminen on kyllä suoraan saatanasta, etten paremmin sano. Yritä siinä nyt sitten kouluttaa ja olla asiantunteva opas, kun henki ei kulje, paleltaa ja hiki valuu, yskä on kammottava ja pään ympärillä tuntuu olevan kymmeniä senttejä paksu superlonikerros. Eilisen mä vielä jotenkin handlasin silkalla adrenaalinilla, mut tänään oli toinen ääni kellossa. Mä nimittäin onnistuin taas kerran viime yönä murtamaan yhden kylkiluun yskimällä. Mä nukuin ehkä jotain tunnin koko yönä, mä yskin niin, että ikkunat helisi ja kämppä tärisi, mä yskin ja yskin ja hinguin ja vinguin ja mua sattui ja pisti. Tänään koko, mikä se on, bröstkorget, rintakehä on ihan hiton kipeä ja yskähtely sattuu niin, ettei mitään järkeä. (Miten kummallista, että mun piti ihan Google Translatella katsoa tuo sana!)
Vaan tämä viikko on jaksettava, on painettava viimeiseen saakka, sillä asioita tapahtuu ja minun on pysyttävä kärryillä.
Asuntosaaga saa yhä kummallisempia piirteitä. Mä ilmoitin, etten ota sitä mulle tarjottua isoa yksiötä, ja oikein asiallisesti selitin siinä, että se on hintaansa nähden niin huonossa kunnossa. Mä sain sitten välittäjältä tänään sähköpostia, että omistaja on valmis alentamaan sitä vuokraa jonkun verran, jos vain suostun muuttamaan siihen. Huoh. Mä olin kelannut tän olevan jo selvä, mutta alennettu hinta saa mut miettimään uudestaan. Se on Kallion yksiöksi niin mielettömän suuri, 44m2, siinä on erillinen kylppäri ja wc, vaatehuone sekä kunnon alkovi. Se olisi helppo sisustaa, minä näen sen sieluni silmin sellaisena, kuin sen haluaisin olevan, kalusteineen ja verhoineen. Odotan edelleen, silti, viestiä siitä ihanasta, siitä, joka on vain 36m2 ja nyt samanhintainen kuin tuo toinen.
Valintoja, valintoja. Tänään mä otin viitisenkymmentä työhakemusta töistä mukaan, niitä pitäisi tässä illan ratoksi tutkia ja pisteyttää. Mä kuuntelen David Bowieta, juon kahvia ja pähkään asuntoja sen sijaan.
Vaan tämä viikko on jaksettava, on painettava viimeiseen saakka, sillä asioita tapahtuu ja minun on pysyttävä kärryillä.
Asuntosaaga saa yhä kummallisempia piirteitä. Mä ilmoitin, etten ota sitä mulle tarjottua isoa yksiötä, ja oikein asiallisesti selitin siinä, että se on hintaansa nähden niin huonossa kunnossa. Mä sain sitten välittäjältä tänään sähköpostia, että omistaja on valmis alentamaan sitä vuokraa jonkun verran, jos vain suostun muuttamaan siihen. Huoh. Mä olin kelannut tän olevan jo selvä, mutta alennettu hinta saa mut miettimään uudestaan. Se on Kallion yksiöksi niin mielettömän suuri, 44m2, siinä on erillinen kylppäri ja wc, vaatehuone sekä kunnon alkovi. Se olisi helppo sisustaa, minä näen sen sieluni silmin sellaisena, kuin sen haluaisin olevan, kalusteineen ja verhoineen. Odotan edelleen, silti, viestiä siitä ihanasta, siitä, joka on vain 36m2 ja nyt samanhintainen kuin tuo toinen.
Valintoja, valintoja. Tänään mä otin viitisenkymmentä työhakemusta töistä mukaan, niitä pitäisi tässä illan ratoksi tutkia ja pisteyttää. Mä kuuntelen David Bowieta, juon kahvia ja pähkään asuntoja sen sijaan.
perjantai 23. syyskuuta 2011
KISS A WISH
Neljässadas antibioottikuuri tänä vuonna, kuudessadas kortisonikuuri. Pientä liioittelua, as always, mut onhan tämä nyt ihan vakavasti persiistä tämmöinen sairastelu.
En sitten saanut sitä henkistä ja fyysistä helpotusta, että se tietty sairaus olisi löytynyt. Kaikki veriarvot lähes täydelliset, ja nyt voin sanoa ihan suoraan, että vituttaa. Jatketaan sitten näin, ihan helvetin pahoinvoivana ja fyysisesti paskana, kun ei muuta voida.
Eilen mä sain puhelun, mä sain sen yhden kämpän, jossa kävin. Ei, en sitä ihanaa, jonka jo pääni sisällä sisustin ja varustin ja kalustin, en tietenkään, vaan sen, joka ei kolahtanut ollenkaan. Se on lähes tuplasti nykyisen asuntoni kokoinen, mutta kun se ei tunnu oikealta... En tiedä mitä tehdä. Jotain putkiremonttia sinne varmasti tulee parin vuoden sisään, siellä ei ole parveketta, äh, en mä ollenkaan nyt tajua, kuinka toimia. Siitä ihanasta ei ole vielä kuulunut mitään, se välittäjä sanoi näytössä silloin, että on saamassa tämän kirotun flunssan eikä tiedä milloin saa tämän hoidettua loppuun, ensi viikkoa veikkaili. Tiistaihin saakka mulla on aikaa miettiä asiaa, mutta onko järkeä edes miettiä, jos homma ei tunnu oikealta?
Mulla on kirjoja, ruokaa, rakas läppärini, kaikkea mitä viikonlopuksi tarvitsen ihan tässä käden ulottuvilla, mutta minä haluan jumalauta töihin.
tiistai 20. syyskuuta 2011
TUBTHUMPING
Niin sitä jollain lailla kuvitteli, että antibiootit hoitelisivat keuhkokuumeen ja muunkin elämän hyväksi taasen, vaan paskat. Ollaan nimittäin kuumeiltu huolella ja nielun kipua ihmetelty ja yskää yskitty. On ilmeisesti vain kovin sitkeitä flunssia liikenteessä, enkä ihan heti muista, olisinko sen sairastamani sikainfluenssan jälkeen ollut kertaakaan näin huonossa kuosissa.
Asuntoja on käyty ihmettelemässä tänään oikein kaksin kappalein. Ensimmäinen oli uudehko, tilava ja järkeväpohjainen yksiö, jonka sijainti on täydellinen. Lisäksi saman kämpän keittiö ja kylppäri olivat taivaalliset, viime vuona uusiksi laitetut, muutenkin sen kunto oli moitteeton. Ehdottomana plussana siinä oli myös parveke, keskeisestä sijainnistaan huolimatta se ja samalla koko asunto ovat todella rauhallisia, koska ikkunat ovat sisäpihan puolelle. Jos mä tuon kämpän saisin, mä en enää olisi intiaaninimeltäni Nainen, joka ei halua asua kotonaan.
Toinen tänään näkemistäni asunnoista oli lievä pettymys. Se on lähes tuplasti nykyisen asunnon kokoinen, sijaitsee upeasti tässä aivan hoodeilla, mutta, mutta. Se ei vain tuntunut kodilta. Ei ollenkaan minun kodiltani. Huolimatta vaatehuoneesta (!), erillisestä wc:sta ja kylppäristä, hyväkuntoisestä keittiöstä, se ei vain ollut minun kotini. Joskus on niin.
Vaan yksi ystävä ilmoitteli, että hänen talossaan vapautuu kohta yhtiön omistama, asumiskäyttöön muutettu entinen liiketila. Kiinnostaa, kovasti kiinnostaa, vaikka entinen asukas olikin huumetrokari ja näin ollen ovikello voi soida hieman kummiin aikoihin. Innolla odotan lisätietoja siitäkin, kylläpäs on nyt muuttointo taas kasvanut!
Huomenna olisi kyettävä töihin, sillä flunssasta ja typerästä kuumeilusta huolimatta firmalla menee lujaa ja siellä odottaa jotain neljätoista uutta kriisiä ratkojaansa. Minua. Mikä mä olen, palomies tulta sammuttamassa?
Asuntoja on käyty ihmettelemässä tänään oikein kaksin kappalein. Ensimmäinen oli uudehko, tilava ja järkeväpohjainen yksiö, jonka sijainti on täydellinen. Lisäksi saman kämpän keittiö ja kylppäri olivat taivaalliset, viime vuona uusiksi laitetut, muutenkin sen kunto oli moitteeton. Ehdottomana plussana siinä oli myös parveke, keskeisestä sijainnistaan huolimatta se ja samalla koko asunto ovat todella rauhallisia, koska ikkunat ovat sisäpihan puolelle. Jos mä tuon kämpän saisin, mä en enää olisi intiaaninimeltäni Nainen, joka ei halua asua kotonaan.
Toinen tänään näkemistäni asunnoista oli lievä pettymys. Se on lähes tuplasti nykyisen asunnon kokoinen, sijaitsee upeasti tässä aivan hoodeilla, mutta, mutta. Se ei vain tuntunut kodilta. Ei ollenkaan minun kodiltani. Huolimatta vaatehuoneesta (!), erillisestä wc:sta ja kylppäristä, hyväkuntoisestä keittiöstä, se ei vain ollut minun kotini. Joskus on niin.
Vaan yksi ystävä ilmoitteli, että hänen talossaan vapautuu kohta yhtiön omistama, asumiskäyttöön muutettu entinen liiketila. Kiinnostaa, kovasti kiinnostaa, vaikka entinen asukas olikin huumetrokari ja näin ollen ovikello voi soida hieman kummiin aikoihin. Innolla odotan lisätietoja siitäkin, kylläpäs on nyt muuttointo taas kasvanut!
Huomenna olisi kyettävä töihin, sillä flunssasta ja typerästä kuumeilusta huolimatta firmalla menee lujaa ja siellä odottaa jotain neljätoista uutta kriisiä ratkojaansa. Minua. Mikä mä olen, palomies tulta sammuttamassa?
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
JOHN, I'M ONLY DANCING
Heittäydyinpä tuossa oikein lääkäriin, kuulkaa, vihdoin, miljoonaa asiaa pääni sisällä puituani. Funtsin, että kun meillä nyt sattuu olemaan lähes kaikenkattava vakuutus tuolla töissä ja erinomaiset työterveyspalvelut, niin minäpä menen sinne kysymään, että miksi helvetissä on koko ajan niin huono olo ja semmoista kaikkea.
Ihan sitten välittömästi ensimmäisenä kävi ilmi, että mullahan on tässä koko ajan keuhkokuume taas päällänsä, keuhkojen käytössä oleva kapasiteetti semmoiset 35%. Että ei se ihme ole, kun ahdistaa ja on vaikea hengittää ja kaiken ja laista.
Muitakin juttuja siinä sitten puitiin ja pähkättiin ja labraan laitettiin ihan saatanallinen läjä kaikenmoisia kokeita, joissa olen tämän alkuviikon hypännyt. Joskus ensi viikolla sitten uudestaan lääkäriin, jahka tässä nyt aikaa joutaa varailemaan, kun on nimittäin tuota työtä aikamoinen määrä kuitenkin. En minä mitään sairauslomaa halunnut enkä semmoista, kovemmat astmalääkeet vain ja antibiootithan sieltä sitten mukaan taas tuikattiin.
On hassua ja kummallista sanoa, että toivottavasti sieltä nyt se tietty tauti taustalta löytyy. Toivon sitä, ettei minun tarvitsisi enää haroa pimeässä ja jatkaa päänsisäistä pähkäilyäni aiheesta.
Mitäs muuta? No, joulukuiset synttäribileet peruutin kokonaan, sillä samaisena bilepäivänä suuri idolini ja suosikkini Ginger keikkailee Helsingissä, siinä sitä on bilettä kerrakseen. Töissä on ollut raskasta, mutta kivaa. Kehityskeskustelin puolitoista tuntia ihanaisen esinaiseni kanssa, tilasin ja sain kymmenkunta aivan helvetin kallista puhelinta ja tablettia testattavaksi, koulutin neljä temppiapulaista, keskustelin San Fransiscoon ja Shanghaihin työmatkalle lähdöstä, sain kehuja yllättävältä taholta sekä puursin töitä töitä töitä.
Olen palellut armottomasti ja kaiholla muistellut Ateenan kuumia katuja. Tuleehan se kesä ensi vuonnakin, tuleehan?
Ihan sitten välittömästi ensimmäisenä kävi ilmi, että mullahan on tässä koko ajan keuhkokuume taas päällänsä, keuhkojen käytössä oleva kapasiteetti semmoiset 35%. Että ei se ihme ole, kun ahdistaa ja on vaikea hengittää ja kaiken ja laista.
Muitakin juttuja siinä sitten puitiin ja pähkättiin ja labraan laitettiin ihan saatanallinen läjä kaikenmoisia kokeita, joissa olen tämän alkuviikon hypännyt. Joskus ensi viikolla sitten uudestaan lääkäriin, jahka tässä nyt aikaa joutaa varailemaan, kun on nimittäin tuota työtä aikamoinen määrä kuitenkin. En minä mitään sairauslomaa halunnut enkä semmoista, kovemmat astmalääkeet vain ja antibiootithan sieltä sitten mukaan taas tuikattiin.
On hassua ja kummallista sanoa, että toivottavasti sieltä nyt se tietty tauti taustalta löytyy. Toivon sitä, ettei minun tarvitsisi enää haroa pimeässä ja jatkaa päänsisäistä pähkäilyäni aiheesta.
Mitäs muuta? No, joulukuiset synttäribileet peruutin kokonaan, sillä samaisena bilepäivänä suuri idolini ja suosikkini Ginger keikkailee Helsingissä, siinä sitä on bilettä kerrakseen. Töissä on ollut raskasta, mutta kivaa. Kehityskeskustelin puolitoista tuntia ihanaisen esinaiseni kanssa, tilasin ja sain kymmenkunta aivan helvetin kallista puhelinta ja tablettia testattavaksi, koulutin neljä temppiapulaista, keskustelin San Fransiscoon ja Shanghaihin työmatkalle lähdöstä, sain kehuja yllättävältä taholta sekä puursin töitä töitä töitä.
Olen palellut armottomasti ja kaiholla muistellut Ateenan kuumia katuja. Tuleehan se kesä ensi vuonnakin, tuleehan?
lauantai 10. syyskuuta 2011
TEE MITÄ VAAN
Ah, Keba. Vaikka minä kuinka tulen vanhaksi ja entistä rumemmaksi, on musiikki minulle silti edelleen se, joka saa minut tuntemaan itseni kauniiksi, sopusuhtaiseksi, nuoreksi, onnelliseksi. Kuinka voisin elää ilman noita hetkiä, jolloin paksut hiukseni hiostavat päätä, tanssin paikallani ja olen musiikissa, minä olen musiikki, sydän hakkaa samaan tahtiin bassorummun kanssa enkä voi lakata hymyilemästä?
Ilta oli muuten vähintäänkin kummallinen, ystävä lähti keikan jälkeen emmekä vaihtaneet yhtään lausetta, toisen ystävän kanssa ajeltiin raitiovaunulla kantikseen, jossa vietin aikaa tulevan työkaverini kanssa sekä exäni Erään entisen bändin kitaristin kanssa. Hän ja kihlattunsa kutsuivat minut kotiinsa yöllä, menin soittamaan kitaraa ja laulamaan, nauttimaan muutaman oluen ja puhumaan puhumaan puhumaan. Olen kummallisen lähellä heitä, vaikka oli aika, jolloin en pystynyt vihaltani edes katsomaan kitaristiheppua silmiin. Nyt hän haluaa tehdä kanssani musiikkia, kihlattunsa haluaa minun kyläilevän ja tapaavan lapsensa, mitähän tässä tapahtuu? Olenko löytämässä uusia kuvioita vai elänkö limbossa matkalla helvettiin, uusiin pettymyksiin? En uskalla edes ystävystyä, saati ihastua, vaikka semmoinenkin on käsittääkseni ihan normaalia ihmistoimintaa.
Vietän lauantaita kuolemanväsyneenä, olen viimeiset kaksi tuntia ollut menossa suihkuun, mutta sitä ei vain nyt tunnu tapahtuvan. Ehkä menen, ehkä uloskin, ehkä en. En ole onneksi sopinut mitään, haluan nauttia yksin kotona olemisesta, katsoa ehkä vielä neljä jaksoa Sinkkuelämää, haaveilla ja olla vain.
Ilta oli muuten vähintäänkin kummallinen, ystävä lähti keikan jälkeen emmekä vaihtaneet yhtään lausetta, toisen ystävän kanssa ajeltiin raitiovaunulla kantikseen, jossa vietin aikaa tulevan työkaverini kanssa sekä exäni Erään entisen bändin kitaristin kanssa. Hän ja kihlattunsa kutsuivat minut kotiinsa yöllä, menin soittamaan kitaraa ja laulamaan, nauttimaan muutaman oluen ja puhumaan puhumaan puhumaan. Olen kummallisen lähellä heitä, vaikka oli aika, jolloin en pystynyt vihaltani edes katsomaan kitaristiheppua silmiin. Nyt hän haluaa tehdä kanssani musiikkia, kihlattunsa haluaa minun kyläilevän ja tapaavan lapsensa, mitähän tässä tapahtuu? Olenko löytämässä uusia kuvioita vai elänkö limbossa matkalla helvettiin, uusiin pettymyksiin? En uskalla edes ystävystyä, saati ihastua, vaikka semmoinenkin on käsittääkseni ihan normaalia ihmistoimintaa.
Vietän lauantaita kuolemanväsyneenä, olen viimeiset kaksi tuntia ollut menossa suihkuun, mutta sitä ei vain nyt tunnu tapahtuvan. Ehkä menen, ehkä uloskin, ehkä en. En ole onneksi sopinut mitään, haluan nauttia yksin kotona olemisesta, katsoa ehkä vielä neljä jaksoa Sinkkuelämää, haaveilla ja olla vain.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
PIILOPAIKKA
Viikonloput huitaisevat menemään niin kovin nopeasti, on syksy ja mielessä niitä alituisia syksyn mitä jos -ajatuksia, jos olisin tehnyt niin tai mennytkin tuonne ja mitä kaikkea. Syksy on minulle haikeaa aikaa, se on luopumista kesästä, auringosta, naurusta. Se on sisäänrakennettua melankoliaa ja henkistä kuurupiiloa, now you see me, now you don't.
Pitkästä aikaa sain musiikilla perhosia vatsanpohjaan, kuuntelin Kebaa odottaessani ensi perjantain Tavastian keikkaa. On muutama biisi, jotka saavat punastumaan ja hengästymään, mielen liitämään kauas nuoruuden päiviin, jolloin oli olemassa vain yksi Suuri Rakkaus, se saavuttamaton, se aina yhtä unenomainen. Huolimatta kiusoittelevista suudelmista poskille ja käsille, tajunnanräjäyttävistä flirttailevista katseista ja keskusteluista, aina unenomainen, etäinen, hallusinatorinen ja niin saatanan hellä. (Vatsani kramppaa tätä kirjoittaessani, onko niin, että nuoruuden huuma saa elimistön sekaisin edelleen, vai olenko tulossa vain kipeäksi?) Muistan Kouvolan, Joensuun, voi luoja, muistan Tampereen ja Rauman, siivouskomerot ja miehen hameessa. Muistan sen, kuinka hän liu'utti jääpalaa kädessään yli kuuman ihoni, argh, ehkä mä en ole edes haikea vaan vain puutteessa?! Neljäs vuosi selibaattia menossa, hei, voitaisko me nyt mennä viimein sinne siivouskomeroon?! Mun taitaa olla parasta lakata kuuntelemasta tätä levyä.
Vaan uusi kiireinen ja jännittävä viikko on alkamassa. Firma tekee vihdoin työvopimukset niiden henkilöiden kanssa, jotka päätin palkata tiimiini. Luvassa siis uusia vanhoja työkavereita, todennäköisesti runsaasti naurua, väärinkirjoitettuja raportteja, huonoja lounaita, liikaa tupakkaa, liian vähän unta, palelua ja helvetillistä kiirettä. Rakastan sitä kaikkea niin, että en voi sanoin kuvailla!
Pitkästä aikaa sain musiikilla perhosia vatsanpohjaan, kuuntelin Kebaa odottaessani ensi perjantain Tavastian keikkaa. On muutama biisi, jotka saavat punastumaan ja hengästymään, mielen liitämään kauas nuoruuden päiviin, jolloin oli olemassa vain yksi Suuri Rakkaus, se saavuttamaton, se aina yhtä unenomainen. Huolimatta kiusoittelevista suudelmista poskille ja käsille, tajunnanräjäyttävistä flirttailevista katseista ja keskusteluista, aina unenomainen, etäinen, hallusinatorinen ja niin saatanan hellä. (Vatsani kramppaa tätä kirjoittaessani, onko niin, että nuoruuden huuma saa elimistön sekaisin edelleen, vai olenko tulossa vain kipeäksi?) Muistan Kouvolan, Joensuun, voi luoja, muistan Tampereen ja Rauman, siivouskomerot ja miehen hameessa. Muistan sen, kuinka hän liu'utti jääpalaa kädessään yli kuuman ihoni, argh, ehkä mä en ole edes haikea vaan vain puutteessa?! Neljäs vuosi selibaattia menossa, hei, voitaisko me nyt mennä viimein sinne siivouskomeroon?! Mun taitaa olla parasta lakata kuuntelemasta tätä levyä.
Vaan uusi kiireinen ja jännittävä viikko on alkamassa. Firma tekee vihdoin työvopimukset niiden henkilöiden kanssa, jotka päätin palkata tiimiini. Luvassa siis uusia vanhoja työkavereita, todennäköisesti runsaasti naurua, väärinkirjoitettuja raportteja, huonoja lounaita, liikaa tupakkaa, liian vähän unta, palelua ja helvetillistä kiirettä. Rakastan sitä kaikkea niin, että en voi sanoin kuvailla!
torstai 1. syyskuuta 2011
FOREST
Jottei elämä liian helppoa ja mukavaa olisi, on tämä päivä ollut hitonmoista tunteiden vuoristorataa. Aamusella töihin kömpiessäni tajusin, että kaksi tiimiläistä, joiden piti työvuorolistan mukaan olla töissä, loistavat poissaolollaan, eikä kumpikaan edes ilmoittanut mitään. Toiselle näistä kahdesta tämä oli jotakuinkin kahdeskymmenes kerta. Kumpikaan ei koko päivänä vastannut puhelimeenkaan, mahtavaa. Töitä olisi ollut aivan helvetisti, piiskasin itseäni tekemään enemmän ja nopeammin, enemmän ja tehokkaammin, enemmän ja pidempään. Huomenna joudun ensimmäistä kertaa antamaan työntekijälle virallisen kirjallisen varoituksen, molemmille pidämme manageritason henkilön kanssa puhuttelun. Ei tämä ole kenellekään mukavaa, mutta näin on toimittava, aikuisten ihmisten maailmassa.
Toinen tunteita kuohuttava asia on se, että jos rakas äitini olisi saanut elää, hän täyttäisi tänään huikeat 60 vuotta. Minulla on koko päivän ollut häntä niin ikävä, aivan kuin hänen poismenostaan olisi vasta muutama kuukausi, vaikka siitäkin alkaa olla jo ihmisikä. Minä haistan hänet, kuulen hänen naurunsa, tunnen lämpimän halauksensa. Voi äiti, kuinka sinä olisit minusta ylpeä nyt, olit aina, vaikka kuinka sekoilin ja aiheutin huolta. Äiti, minä rakastin sinua niin hirveän paljon.
Pitäisi joskus nukkua.
Toinen tunteita kuohuttava asia on se, että jos rakas äitini olisi saanut elää, hän täyttäisi tänään huikeat 60 vuotta. Minulla on koko päivän ollut häntä niin ikävä, aivan kuin hänen poismenostaan olisi vasta muutama kuukausi, vaikka siitäkin alkaa olla jo ihmisikä. Minä haistan hänet, kuulen hänen naurunsa, tunnen lämpimän halauksensa. Voi äiti, kuinka sinä olisit minusta ylpeä nyt, olit aina, vaikka kuinka sekoilin ja aiheutin huolta. Äiti, minä rakastin sinua niin hirveän paljon.
Pitäisi joskus nukkua.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
I CLOSE MY EYES
Uudistivat sitten tätä Bloggeriakin, eikä tätä meinaa samaksi tunnistaa. Siis täältä sisältä käsin, hallintapaneelista. Entiseen oli jo niin tottunut, että silmät kiinni saattoi blogata menemään, nyt ei ihan onnistuisi.
Asuntoasiat pyörivät mielessä, olen jo kymmeniin asuntoihin ihastunut, niitä mielessäni sisustanut ja laittanut ja sitten kuitenkin hylännyt ajatuksella "en minä tuota saa kuitenkaan." Yksi niistä, jota vakavasti harkitsin sen nähtyäni, pyörii edelleen tuolla vapailla markkinoilla ja nyt minä jopa voisin sen saada, kun firma on halukas sen nimiinsä vuokraamaan. Epäröin silti, en tiedä mitä tehdä. Kun olisi elämässä joku oraakkeli tai tulevaisuuden ennustaja, tietäisi miten tässä käy, lähitulevaisuudessa, pysynkö firmassa tai paremminkin pysyykö firma, sillä ala on niin kovin omanlaisensa ja nythän tämä kannattaisi myydä, jos joskus.
Eilen kokouksesta kokoukseen hypähdellessäni tajusin, että noin vain, nyt se olenkin yhtäkkiä minä, joka päätän monen ihmisen tulevaisuudesta. Että saako meiltä töitä ja millaista se arki siellä rividuunarina on. Niin monessa liemessä olen uinut, mutta en kuitenkaan koskaan ennen tällaisessa mittakaavassa ole ollut osallisena muiden ihmisten tulveaisuuden takaamisessa. Yksi tiimiläinen oli viimeistä päivää tänään töissä, muuttaa viikon päästä Japaniin opiskelijavaihtoon. Jatkaa vielä töitä firmalle sieltä käsin, mutta muuta, ei enää minun tiimissäni. Ja minä jotenkin huokaisin, niin ne linnut lentävät pesästä ja tänne sitä jäädään murehtimaan, että miten ne pärjäävät.
Surkuhupaisaa ja silti jollain lailla myös lohdullista.
Asuntoasiat pyörivät mielessä, olen jo kymmeniin asuntoihin ihastunut, niitä mielessäni sisustanut ja laittanut ja sitten kuitenkin hylännyt ajatuksella "en minä tuota saa kuitenkaan." Yksi niistä, jota vakavasti harkitsin sen nähtyäni, pyörii edelleen tuolla vapailla markkinoilla ja nyt minä jopa voisin sen saada, kun firma on halukas sen nimiinsä vuokraamaan. Epäröin silti, en tiedä mitä tehdä. Kun olisi elämässä joku oraakkeli tai tulevaisuuden ennustaja, tietäisi miten tässä käy, lähitulevaisuudessa, pysynkö firmassa tai paremminkin pysyykö firma, sillä ala on niin kovin omanlaisensa ja nythän tämä kannattaisi myydä, jos joskus.
Eilen kokouksesta kokoukseen hypähdellessäni tajusin, että noin vain, nyt se olenkin yhtäkkiä minä, joka päätän monen ihmisen tulevaisuudesta. Että saako meiltä töitä ja millaista se arki siellä rividuunarina on. Niin monessa liemessä olen uinut, mutta en kuitenkaan koskaan ennen tällaisessa mittakaavassa ole ollut osallisena muiden ihmisten tulveaisuuden takaamisessa. Yksi tiimiläinen oli viimeistä päivää tänään töissä, muuttaa viikon päästä Japaniin opiskelijavaihtoon. Jatkaa vielä töitä firmalle sieltä käsin, mutta muuta, ei enää minun tiimissäni. Ja minä jotenkin huokaisin, niin ne linnut lentävät pesästä ja tänne sitä jäädään murehtimaan, että miten ne pärjäävät.
Surkuhupaisaa ja silti jollain lailla myös lohdullista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)