MENE RAKKAANI

Kas, näin se elämä juoksee, sitä vain tekee töitä, ajattelee töitä, näkee unta töistä, suunnittelee töitä ja käy töissä. Tosin, onhan tässä nyt ehtinyt muutakin, vastaanottaa jääkaappipakastimen, ostaa kaupasta lähinnä pakasteita ja kyllä, rasti seinään, vihdoin sain myös purettua rakkaan kirjoituspöytäni ja vaihdoin huonekalujen järjestystä. Se se vasta homma olikin, kuin pelaisi livenä Tetristä, ihan helvetin isoilla ja painavilla palikoilla.

Kaiken kaikkiaan kiirettä on siis pitänyt. Tänään mun tiimissä aloitti kaksi uutta työntekijää, tulivat keikkahommana auttamaan tämänhetkisen ruuhkan purkamisessa, noin kuukauden aion heitä pitää. Torstaina aloittaa vielä yksi, hän onkin sitten pidempään, tuonne heinäkuun loppuun saakka nyt ainakin. Työhön perehdyttäminen on hassua, kun itsekin on ollut vasta kolme viikkoa talossa, ei osaa läheskään kaikkea eikä pysty muuhun, kuin tekemään parhaansa. Firman IT Manager kävi jutskailemassa kanssani tänään ja kehui, että olen ottanut homman haltuun häkellyttävän hyvin ja se kuulosti minusta ihanalta, sillä edelleen mä olen kovin eksyksissä välillä.

Kämppäni on jotenkin aivan järkyttävän kylmä nyt huonekalujen järjestyksen vaihtamisen jäljiltä. En tajua miten se on mahdollista, mutta näin vain on. Istun täällä kääriytyneenä miljoonaan paitaan ja villasukkiin, mutta palelen hysteerisenä ja tiedän, että vain suihkussa lämpenen hetkeksi. Sinne siis, ja josko vaikka aikaisin nukkumaan. On mennyt melko lyhyillä unilla tämä aika tässä. Vaan kevättä kohti, muutama aurinkoinen päivä tuntui aivan taivaallisen upealta enkä tosiaan malta odottaa, että saan vaihtaa maiharit tennareihin ja talvitakin nahkarotsiin. Musiikinkuunteluvälineeseen voisi ladata vähän Kebaa ja fiilistellä tulevaa kesää. Se tulee eittämättä olemaan elämäni paras!

TOM'S DINER

Jenkkikaapin sijaan kotiini saapuukin perjantaina ihkauusi jääkaappipakastin! Itse en sitä osta, vaan asunnon omistaja on käynyt tänään tekemässä kaupat. Minä olisin tyytynyt jenkkiin tai jopa uuteen jääkaappiin, mutta vuokraemäntä oli sitä mieltä, että nyt ostetaan kerralla kunnon laite. Voi video, olen niin innoissani, kun saan taas pakastaa ruokaa, ostaa tarjousjauhelihaa tai broileria ja mätkiä ne pakkaseen. Puhelinlaite saapui tänään, eikä mulle kannata hirveästi soitella, kun mä en osaa vielä käyttää tuota! No joo, liioittelua, kyllähän mä osaan. Mutta sormet tuntuu vielä nakeilta, kun ei ole pitkään aikaan joutunut tuollaista kosketusnäyttöä käyttämään.

Työpäivä oli taas mitä antoisin. Uusi retail manager on vielä enemmän pihalla kuin minä ja se on jotenkin liikuttavaa ja samalla hienoa, koska nyt voidaan yhdessä pähkäillä ja rakentaa. Ihana tech-producer jutteli tänään mukavia moneen otteeseen, vielä lähtiessänikin se viritteli keskustelua tulevista firman kevätpirskeistä ja mitä kaikkea minun pitää siellä laulaa. Oi kyllä, oli käynyt jopa kuuntelemassa musiikkiani ja innostui jotenkin aivan täysillä. Olen pihalla, olen häkeltynyt, olen niin helvetin jotenkin tiedättekö elossa!

Huomenna tapaan töitten jälkeen ex-kollegoita, käymme syömässä ja olusilla. Sitten pitäisi muistaa tulla kotiin jotenkin ihmisten aikaan ja sulattaa jääkaappi, raivata tilaa uudelle isolle kaapille ja kenties hieman siistiä asunnon yleisilmettä, joka on tällä hetkellä semmoinen kaaos, että en ole missään nähnyt koskaan. Edes niissä dokumenteissa, joissa kerrotaan hoarder-tyypeistä, keräilijöistä.

Perjantai meneekin sitten kotona töissä ja sitä kaappia odotellessa, illalla hieman ehkä seuraa ja huppareita ja elämää.

Voi äiti, kun näkisit minut nyt.

POISON STREET

Ihana päivä, ihana elämä, ihana työ. Hiippailin toimistolle tänään kukonlaulun aikaan, sain paljon tehtyä ja yhden tärkeän palaverinkin pidettyä. Sitten joskus iltapäivällä meillä kuoli kustannuspaikalla Internet, joten matkustin kotiin jatkamaan hommia, melkein puoli kahdeksaan asti tulikin sitten nakuteltua vain työhommia, sain ison kasan tärkeää meiliä pois alta ja muutenkin tunnen oloni oikein aikaansaaneeksi. Perjantaina pidän etäpäivän, torstai-iltana tapaan entisestä duunista Suosikkikollegan ja Suosikkipoitsun. Huomista odotan jännityksellä, sillä postiin saapunee tilaamani uusi lelu eli iPhone, jonka kanssa vierähtänee varmasti tunti jos toinenkin. Voi että, kotikoloseen uutta jenkkikaappia etsin myös, sillä muinaismuistojääkaappini vetelee tosiaankin viimeisiään nyt ja tahdon jonkun oikean, toimivan laitteen sen tilalle. Materialismi ei ole koskaan kuulunut luonteenpiirteisiini, mutta nyt iloitsen noista kahdesta asiasta kovasti.

Kokkausbileitäkin olen taas luvannut järjestää, parin viikon päästä lauantaina meitä kokoontuu hysteeristen akkojen lauma yhteen pitkästä aikaa, laitan legendaarista valkosipuligratinoitua kanaani ja todennäköisesti nauran itseni tärviölle Espanjattaren kanssa.

Kuinka kevyt onkaan mieleni, melkein jopa ilakoiva, vaikka fyysisesti vetelen viimeisiäni ja romahdan varmaan pian kokonaan. Selkäni on jumissa takaraivosta persiiseen asti, oikeassa hartiassa tuntuu jatkuva pistävä kipu, joka tietenkin säteilee joka paikkaan. Vatsani on varmaan viidettä vuotta jatkuvasti kipeä ja sekaisin, ihottumat huutavat hoosiannaa ja viime talvena murtunut jalka vihoittelee edelleen. Mestaus, ehkä, pelastaisi tilanteen?

MAN WHO SOLD THE WORLD

Jälleen uusi, helvetin kylmä viikko. Vaikka kuinka rakastan uutta duuniani, ovat maanantaiaamut poikkeuksetta aivan kamalia. Nukuin huonosti, näin duuniunia, aamulla käytin jopa torkkukytkintä, vaikka ennen olen vihannut sitä eniten maailmassa.

Viikonloppu oli mukava, näin ystäviä ja naapureita ja jopa pitkästä aikaa Atlantin, jonka kanssa varmaan tunnin juttelin ja halailin ja vihdoin selvitin kuviot, puhuimme suoraan ja kiertelemättä, totesimme sen, minkä molemmat tietävät: olemme ihastuneita toisiimme, mutta siinä kaikki, välillämme ei tule tapahtumaan mitään. Atlantti on eronnut pitkästä parisuhteesta, minä en ole kiinnostunut ihmissuhteesta, me olemme hyvissä väleissä ja pidämme toisistamme, kaikki on hyvin.

Tämän viikon aion paahtaa niin täysillä töissä, kuin ikinä kykenen. Alan palkata väkeä joko tällä tai ensi viikolla, olen innoissani ja samalla niin kauhuissani, etten tiedä miten päin tässä pitäisi istua.

PANIIKKI ON EKSTAASIN VELI

Hommat, kuviot, duunijutskat, tsydeemit, judanssit, ne aukeaa pikkuhiljaa, mä tapaan niitä ihmisiä vähitellen, joilla on mun homman kannalta merkitystä, mä verkostoidun, opin, järjestän, suunnittelen, lasken, kirjoitan, luen, testaan, delegoin, määrään, luon, seuraan. Jos ulkona ei ois niin kylmä, mä loistaisin ja välkehtisin.

Meillä aloittaa huomenna duunit yks heppu, jonka kanssa mun pitäs tehdä jonkin verran yhteistyötä. Mielenkiinnolla odotan. Mä menen lähiaikoina palaveeraamaan yhteen henkilöstövuokrausfirmaan, mä joudun palkkaamaan muutaman opiskelijan osa-aikaiseen duuniin meille, jonkun ehkä jopa kokopäiväiseksi. Hahmotellaan, pannaan speksit paperille/näyttöruudulle.

Mä taidan olla jotenkin aika uppoutunut tähän nyt. Vaan tuo ei ollut valitus, ei, mä olen vain niin innossani edelleen.

Greippimehua, yksi jakso CSI:a, kuuma suihku ja kirjan kans peiton alle, semmoinen olis tässä nyt ohjelma ja agenda. Huomenna on perjantai, enkä mä tiedä maltanko mä lähteä kotiin sieltä töistä ollenkaan.

SUFFRAGETTE CITY

Näin se menee, oon hieman kipeä, mutta fiilis on korkealla ja työ maistuu. Kävin HR Managerin kanssa lounaalla tänään ja sain ideoita ja vastuuta ja jollain lailla jopa vahvistusta: minä olen se, joka tämän jutun rakentaa, minä päätän, minä selvitän, minä vastaan. Tuntuu hyvältä, vaikka samaan aikaan olenkin täysin valmis myöntämään, että minua edelleen hiukan hirvittää. Nämä saappaat ovat suuret, nämä ovat minun saappaani. On vaikeaa uskoa, että olen tässä ja samalla se on niin oikein kuin oikein voi olla.

Pitää huomenna alkaa kysellä työpuhelimen ja työläppärin perään, teen osan duunista kotona, eikä vanha matolaatikkoni jaksa pyörittää. Puhelinlaitekin pitää uusia, koska vanhan antenni on niin tehoton, että mulla ei ole kenttää toimistolla. Jomman kumman voin hankkia kyllä itse, mutta en molempia. Ehkä firma lainaa mulle ne laitteet? En minä tiedä millainen käytäntö siellä on. Siksi pitääkin huomenna selvittää.

Kävin tänään ostamassa itselleni uuden laukun. Yksi suosikkilaukuistani on menossa laukkujen taivaaseen, johtuen kovasta käytöstä, toinen taas on kulahtanut ja menettänyt muotonsa niin, että tuntuu kuin kantaisi pientä säkkituolia mukanaan. Löysin sellaisen oikein hyvän ja sievän canvas-laukun, vähän Marimekon tyylisen mustan. Samalla ostin myös rikki menneen tilalle uuden lompakon, kyllä nyt kelpaa! Laukku maksoi alle 25 euroa ja nahkalompakkokin oli tarjouksessa, alle 20 euroa, mutta kyllä tämä "tuhlaus" silti hieman hirvittää. Onneksi työpaikalla on lounassetelit ja muutenkin tällä hetkellä pärjään.

Miksi mulla on koko ajan jossain takaraivossani ajatus ja pelko siitä, että tämä homma romahtaa kasaan?

PLAYING WITH DINOSAUR

Mitähän viime viikonlopusta kertoisin? Yllättäen lähdinkin perjantaina sinne Joensuuhun, tilasin taksin työpaikan pihaan, että nyt olisi kiire asemalle. Ehdin jopa ostaa Pasilan Ärrältä kirjan ja automaatista lipun. Puolet matkasta menikin sitten miettiessä, että mitäs mitäs, tässä sitä nyt mennään ja miksi ihmeessä. Vaan syy oli selvä; entinen työpari Kerubista, hyvä ihminen ja ystävä minut sinne sai lähtemään, en minä mitenkään ilman häntä olisi matkustanut lähes viittä tuntia junassa päätyäkseni palelemaan toiselle puolen Suomea. Perillä kävin sitten ensimmäisenä ostamassa hammasharjan, alushousut, deodoranttia ja kamman. Niillä varustautuneena hiippailin hotelliin, jossa ystävä jo oli. Poikkesimme syömään maailman hitaimmin palvelevassa ravintolassa ja se taisi ollakin matkan parasta antia: istua nenäkkäin ihmisen kanssa, jota kovasti rakastaa, ja jonka on vuosien tauon jälkeen tavallaan löytänyt uudestaan. Hervotonta naurua, haukottelua ja ihmepaniikkia, jotenkin meitä jännitti mennä sinne uuden Kerubin avajaisiin. Vaan menimme, näimme ja koimme.

Paikka oli jotenkin ahdistava, tekemällä tehty, ei siinä ollut sellaista kotoista tunnelmaa. Tapasimme muutamia tuttuja sieltä kahdenkymmenen vuoden takaa, kuinka aika lentääkään, vastaanotin muutamia lujia halauksia ja lämpimiä sanoja, mutta myös niitä muita sanoja, niitä, joiden takia en olisi alunperin halunnut paikalle lähteä. Jonotettuamme 20 minuuttia naamavippishow'ta pitävien baarihenkilöiden edessä kivennäisvettä ja appelsiinimehua alkoi mitta ollakin sitten aika täysi. Poistuimme paikalta aikaisin ja saimme kyydin paukkupakkasessa takaisin hotellille. Yö oli levoton toisen saadessa puhelun ja tekstiviestejä pahasti jalkansa loukanneelta rakkaaltaan ja minun purkaessani ekan työviikon stressiä hyvin sekavilla ja ahdistavilla unilla. Lauantaiaamu oli siunaus ja pelasti minut painajaisesta. Aamiaisen jälkeen ystävä päätti, että hän lähtee kanssani samalla junalla Helsinkiin, koska itsensä telonut rakkaansa oli joutumassa leikkaukseen eikä ystävä olisi taatusti pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Ostimme siis business-luokan liput Pendolinoon, saimme olla siellä ihan kahdestaan, juoda kahvia ja höpistä rauhassa.

Jatkoin Pasilan asemalta kantabaariin, tapasin ison kasan ystäviä ja kavereita, seikkailin jotenkin unen ja valveen rajamailla, tulin kotiin ja nukuin muutaman tunnin. Korvatulehdus palasi, eilisen tein töitä kotoa käsin, kun korvaa ja päätä särki niin, että oli pakko välillä heittäytyä makuulle. Tänään sentään toimistolle saakka pääsin, mutta kuuden tunnin jälkeen matkustin kotiin jatkamaan työntekoa. On kätevää, että voin tehdä hommaani melkein missä vain, jos mulla vain on nettiyhteys ja toimiva kone.

Päivät ovat ymmärrettävästi sekaisin päässä ja kaipaan kevättä niin, että se melkein sattuu. Ulkona on niin kylmä, että sormet jäätyvät luihin asti, eivätkä lämpene koko päivänä. Kaipaan aurinkoa ja asfaltin tuoksua, leskenlehtiä ja tennareita.

Vaan päivä kerrallaan, eihän meistä kukaan muuta voi.

LIVRÄDDAREN

Kas, mä olen tullut niin vanhaksi, että mentyäni koko viikon semmoisilla 1-3 tunnin yöunilla mua alkaa väsyttää tällain torstaina. Taitaa siis jäädä Joensuun keikka väliin, mä nimittäin tahdon nukkua ja herätä sit omassa kotikolossa. Vaan edelleen mä korostan tässä, että mulla on kyllä halutessani mahdollisuus siihen lähtemiseen, mikä ilolla todettakoon.

Päivä työpaikalla sujui jo lähes täysin kivuttomasti, multa kyseltiin ohikulkiessa kuulumisia ja työmäärää ja haluanko kanaa. Mä pidän niin valtavasti tosta työympäristöstä, mä kuulen monia kieliä ja juttelen kollegoille sujuvasti englanniksi - välillä jopa suomalaisille. Vaan minkäs teet, se jää päälle. Ja siinä oppii taas lisää, mä olen aina ollut hyvä kielissä ja nyt kun saan käyttää englantia joka päivä, sitä tajuaa, että ei se taito ole onneksi kadonnut minnekään. Aksentistani mulle kuittailevat kaikki, firman australialaisvahvistusta myöten, että kuulostan ihan britiltä. Kun vannon, etten eläissäni ole kyseisessä saarivaltiossa elänyt, ovat ihmeissään.

Kyllä mä olen vielä siis tietyistä asioista täysin pihalla, luonnollisesti, kuka nyt neljässä päivässä ottaa haltuunsa Androidit, iOSit, padit ja podit sekä tusinan erilaista jakelualustaa? No, ehkä joku, mutta minä en. Varsinkaan, kun en vieläkään ole kyseistä tuotetta itse edes nähnyt!

Entisen duunipaikan, sen usvapönden, jengi ei ole aloittanut uutta ryhmächattia Skypessä mun lähdön jälkeen, eli mä roikun vielä hengessä mukana niiden jutuissa ja se on ollut tosi hauskaa. Ei se ole mikään sellainen chatti-chat, vaan joku aina laittaa kerran päivässä jonkun linkin johonkin hauskaan uutiseen tai sarjikseen tai mihin vain, ja sitä sit kommentoidaan ja nauretaan. Mulla on Suosikkikollegaa kovin ikävä, mutta Skypen lisäksi meillä on onneksi meilit ja tekstarit ja ahkerasti ollaankin niitä käytetty.

Huomenna siis koittaa perjantai, ekan työviikkoni viimeinen päivä. Mä uskallan antaa itselleni tästä viikosta alustavaksi arvosanaksi 8-, toivottavasti se ei huomisen aikana hirveästi laske.

Josko tänään pääsisi nukkumaan ennen kahta?

CLEANIN OUT MY CLOSET

Voi hyvät pyssyt sentään, mä hehkutan nyt oikein urakalla. Oon maailman onnekkain paskiainen, mä en odottanut turhaan tätä hommaa alkavaksi! Tänään joskus puolenpäivän maissa firman perustaja käveli luokseni, katseli vähän aikaa tekemisiäni ja avautui: "Siis... joko nuo zendeskit on käytössä?" Minä kerroin, että tein ne maanantaina, mutta pitää vielä fiksailla triggereitä ja seurata spammia, että ei se valmis vielä ole, mutta käytössä kumminkin. "Niin mut siis... sähän aloitit vasta maanantaina?!" Minä siihen, että kyllä herra johtaja, pitää paikkansa. Mies oli oikeasti tosi otettu ja kyseli mielipiteitäni moneen asiaan, mm. lisätyövoiman palkkaamiseen ja muutamaan yleiseen toimintatapaan. Olin otettu ja iloinen, ja olen siis, kaikenkattavan totaalisen ylitsevuotavan iloinen tästä. Tänään pidin ensimmäisen palaverin osa-aikaisille työntekijöille, jotka tavallaan tekevät minun alaisuudessani hommia. Mukavia ihmisiä, hyvä henki. Yksi kyseli paniikissa, että loppuvatko työt nyt, kun minä aloitin, minä siihen, että eivät todellakaan, homma sen kuin kasvaa vain ja tunteja saa tehdä enemmänkin, niin paljon kuin vain kykenee.

En pysty oikein vieläkään käsittämään tätä. Ymmärtämään, että mä todellakin olen nyt tuolla töissä, tuollaisessa firmassa, tuollaisessa asemassa.

Perjantaina avataan Joensuussa uusi Kerubi. Siinä alkuperäisessähän olin aikoinani töissä, oi niitä aikoja. Kovasti pukkaa kutsua sinne avajaisiin, ja tavallaan tekisi mielikin lähteä, mutta en tiedä. Olen kahden vaiheilla, sillä tiedän, että jos menen sinne, olen koko ensi viikon aivan pihalla väsymyksestä, enkä haluaisi olla. Jollain lailla tekisi mieli vain kotimiihailla tuleva viikonloppu, mutta saapa nähdä. Mulla on sinne sisäänpääsy varmasti, vaikka tilaisuus on loppuunmyyty, joten voinhan päättää asian vasta perjantaina ja hypätä vain junaan. Junalipun verran löytyy rahaa tililtä, enkä silti kuole enkä joudu lainaamaan mistään!

Voi, kun äitini minut nyt näkisi. Kuinka onnellinen hän mun puolestani olisi! Ja minä sanoisin, äiti, kyllä mä tästä selviän. Elämästä.

TRUE COLORS

Toinen työpäivä takana ja paljon on taas opittu, vaikka ei varsinaisesti vieläkään sitä itse asiaa. Vaan mitäs pienistä, kai mä voin tulla asiantuntijaksi, vaikken koskaan tuotetta näkisikään ja pääsisi itse näpelöimään. Helpottaisihan se toki, huomattavasti, mutta näillä nyt mennään.

Mä matkustin töitten jälkeen suorittamaan shoppailua. Mähän sain tammikuussa sen edellisen työnantajan piikkiin edellisvuoden bonuksen, joka on säilynyt koskemattomana tilillä. Loppuliksassa taas tulivat lomarahat, sekä kesä- että talvilomapäiviltä, joten mulla on kerrankin oikeasti ihan mahtava tilanne, kaikki laskut hoidettu ja tilillä runsaasti (siis mun mittapuulla) rahaa! Mä kävin ostamassa kahdet (!!!) melko kalliit, mutta hyvälaatuiset rintaliivit sekä alle kympin puuterin! Oi että, mä uskallan väittää, että noilla pärjää jo pitkälle. Ja miten voi semmoisesta tulla samaan aikaan niin hyvä ja niin syyllinen mieli?! Mä hoidin myös yhden pitkään roikkuneen ison laskun pois ja selvittelin laajakaistaliittymää kotiin (nykyään surffaan mobiilitikulla), koska työnantaja semmoisen haluaa mulle välttämättä maksaa. Lisäksi pitää selvittää puhelinliittymäasioita, mun kännykkä on ollut täysin pimeänä tuolla työpaikalla ja heti talosta ulos lähtiessäni se virkoaa ja löytää verkon. Oli kyseessä sitten joku alueellinen verkkovika tai mikä muu tahansa, lähtee mulla operaattori nyt vaihtoon, ja työnantaja maksaa muuten myös puhelinlaskut. Mitä hittoa?!? Mulle ei jää muita säännöllisiä menoja kuin vuokra ja sähköt, jotka nekin ovat suoraveloituksessa eli mun ei varsinaisesti tarvitse huolehtia niistä ollenkaan!

Raha-asioiden kuntoon saaminen ilahduttaa mieltä aivan suunnattomasti, kuten myös rinnassa väräjävä tunne keväästä. Kyllä, tämänpäiväisestä lumimyräkästä huolimatta koen kulkevani kohti valoisaa aikaa huimin harppauksin. Elämäni on ihanaa.

IN YOUR ARMS

Ensimmäiset työpäivät ovat aina, aina, aina jotenkin niin helvetin pitkiä ja vaikeita. Sitä jännittää ja odottaa niin, että käy jotenkin ihan ylikierroksilla ja yleensä ekana päivänä ei kuitenkaan varsinaisesti tapahdu mitään, jolloin kaikki se adrenaliini ja muu hörhömeininki jää jotenkin siirapiksi kellon viisareihin.

Sain viikonloppuna sähköpostiin ihan sellaisen "lukujärjestyksen" eli aikataulun tälle päivälle, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut yhtään miltään osin. Mua nauratti, mun piti saada vaikka mitä yleiskatsauksia ja kiertoja, mut yhtään mitään ei tapahtunut. Mä sitten pystytin pokkana ihan ekana työpäivänäni kolme zendeskiä, vastailin asiakkaiden sähköposteihin ja päätin viestintästrategisia asioita ja välitin määräykset kollegoille. Mut nyt pitää tajuta homman juju: mä en tiedä itse asiasta vielä yhtään mitään. En niin helvetin mitään! Vaan kun on suotu päättelykykyä ja pienesti ehkä myös älyä, on aika helppoa suoriutua.

Vaan kyllä mä nautin, kuulkaa, voi hyvänen aika, mulla on tuossa firmassa mahdollisuus vaikka mihin! Kun mä nyt saan työvälineet siinä mielessä kuntoon, että pystyn itsekin firman päätuotetta testaamaan ja opiskelemaan, pääsen niin sanotusti hajulle, niin mä tiedän nyt jo, että tulen nauttimaan työnteosta toden teolla.

Mä olen tänä iltana väsynyt, sellaisella hyvällä tavalla väsynyt. Mietin josko kahvin jälkeen vaikka kuumaan suihkuun ja sitä kautta sängynpohjalle fiilistelemään suosikkisarjaa, jonka uusin tuotantokausi oli tullut postiluukusta tänään. Pari jaksoa ja sitten unta, huomenna uudella innolla katsomaan, josko jotain oppisi.

Rakastan elämääni juuri nyt.

KOSKA SYDÄN SANOI NIIN

Se on viimein koittanut, viimeinen työpäiväni usvapöndellä ja minun on vaikea pukea sanoiksi tätä tunnetta. Niin kauan, reilut kaksi ja puoli vuotta olin töissä tässä lafkassa, lafkassa, joka opetti minua kuin Siperia konsanaan. Lafka, jota opin halveksimaan, kaikki TES:n vastaiset asiat ja suoranaiset rikkomukset, voi hyvänen aika. Tänään en sitä mieti, en ainakaan vielä. Ehkä tulee mietittyä sitten illalla, kollegoiden kanssa tuopin ääressä...

Voi elämä, kuinka vaikeaa minun on tajuta sitä, että tämä käänne on vihdoin tapahtunut. Käänne ehdottomasti parempaan, parempaan kuin olisin ikinä voinut uskoa tai toivoakaan. Uusi työnantajani on kuumista kuumin yritys, ja saan respektiä ihan tuntemattomiltakin tahoilta, kun kuulevat, minne menen töihin.

Vaan sitä ennen on viikonloppu. Sitä ennen on tämä päivä. Tämä ilta. Läksiäiset, joissa todennäköisesti jonkun kyyneleenkin vuodatan.

Maailma on tänään minun.

ONE MAN FLEW AWAY

Toiseksi viimeinen työpäivä usvapöndellä, ei ketään paikalla, hoitelen puhelinpäivystystä ja aulaa enkä muista edes mitä kaikkia ohjelmia täällä pitää koneelle avata. Kolme päivää saikulla, ne lensivät ohi, mutta taisivat syödä ison osan aivokapasiteettiani samalla. Toinen, virallisempi selitys lienee se, että olen jo henkisesti niin lähtenyt täältä, kohti uutta työpaikkaa ja sen tuomia haasteita, että tämä usva-arki alkaa jo hämärtyä.

Aion yrittää kovasti saada pöytäni tyhjäksi näiden kahden viimeisen päivän aikana. Tiedossa siis hektistä mapitusta, hysteeristä naurua ja pienesti opetusta. En tiedä kuinka tässä käy, mun on nyt jo ikävä Suosikkikollegan kanssa nauramista ja Poitsun kurmoottamista. Onneksi oikeat ystävät pysyvät elämässä, työpaikan vaihdosta huolimatta. Ja samalla tiedän, kuinka mahdoton yhtälö se on, kun toisella on lapsia ja elämää ihan toisaalla.

Torstai, hihityttävän hilpeä torstai, toiseksi viimeinen päivä.

WALKING ON THE MOON

Tämä viimeinen työviikkoni ei alkanut ihan niin kuin piti. Heräsin toissayönä aivan käsittämättömään vatsakipuun ja ilmeisesti Noro-virus iski, toista kertaa elämässäni. Miksi vatsatautien pitää alkaa aina yöllä?! Vietin eilisen kuumeillen ja vessaan ja takas hoippuen, sain veden pysymään sisällä vasta illansuussa, mehun myöhään illalla. Tänään olo on tuhat kertaa parempi, mutta vatsassa vieläkin möyryää, enkä uskalla mennä kustannuspaikalle tartuttamaan ihmisiä, siltä varalta, että tämä on se Noro. Noro light, verrattuna edelliseen, jolloin olin kolme vuorokautta yli 40 asteen kuumeessa...

Hengissä ja hereillä, jotakuinkin, kuitenkin.

Viikonloppu sujui mukavasti, perjantaina ystäviä ja yllättävä naapuritutustuminen, lauantaina leffoja ja mukavaa kotimiihailua. Ensi perjantaina Suosikkikollega ja Poitsu sekä ehkä muutama muukin työkaveri vie minut syömään ja juhlimaan. Uskon, että menemme lopulta kolmestaan, vaikka moni on "alustavasti ilmoittautunut" mukaan. Entiseltä osastoltani ei mukaan lähde ketään, vaikka olin siellä yli kaksi ja puoli vuotta! Uskomattomia tyyppejä. Soli lähtisi, mutta suunnistaa perjantaina Hongkongiin sen sijaan...

Vatsaan koskee, lääkäriin on pakko vääntäytyä, vaikka ei uskaltaisi lähteä kovin kauaksi wc-tiloista. (Company policy.)

Vain kolme päivää jäljellä. Sitten alkaa uusi elämä.

INGEN KOMMER ATT TRO DIG

Viikon viimeinen, usvapöndeurani kuudenneksi viimeinen päivä, on ollut hirvittävää kaaosta ja paniikkia aamuviidestä asti. Vatsa on kipeä, myöhästyin joka ikisestä liikennevälineestä, Suosikkikollega on poissa, asiakkaat raivoavat linjoilla, kollegat ovat lupailleet puolestani asioita, joita en mitenkään ehdi tehdä. Olen helvetin kiivaalla tuulella, minua kannattaa tänään varoa. No, tuo oli liioittelua, sillä kyllähän tästä vielä huumoria löytää, jotenkin se on vain revittävä.

Ja tosiaan, onneksi on perjantai. Treffit Siskopienen kanssa eivät onnistuneet hyvistä yrityksistä huolimatta, eli iltani on avoin ja saattaa sisältää joko yksin kotona miihailua tai sitten jotain aivan muuta. Tänään en suunnittele, vaan menen minne nenä näyttää ja miltä tuntuu.

Tämän surkean pienen pätkän kirjoittaminen on vienyt minulta neljä ja puoli tuntia. Sen antanee jonkunlaisen kuvan siitä, kuinka kiire päivä täällä on ollut. Olen viisi senttiä vaille valmis lähtemään ovet paukkuen täältä menemään. Vaan en lähde, teen tämän homman loppuun niin hyvin kuin osaan, niin, että tietävät mitä menettävät viikon kuluttua. (Tietävät itse asiassa kyllä nyt jo. Ovat maininneet.)

Pakko hakata konetta kuin viimeistä päivää, jotta pääsen joskus tämän vuorokauden puolella lähtemään täältä. Viimeinen päivä on sitten viikon päästä!

51st STATE OF AMERICA

Seitsemänneksi viimeinen (huoh, ihan oikeasti, mä tiedän, että tämmönen countdown on ihan lapsellista, mut hei, antakaa mä nyt nautin!) työpäivä alkoi myöhästymisellä. Oikeita spåria ei vain tullut, jäädyin pystyyn pysäkillä ja huudatin musiikkia liian kovalla pysyäkseni elossa. Mä niin odotan kevättä, ilman lämpenemistä, mä en tahdo enää palella!

Huomenna on perjantai, jota toki odotan yhtä malttamattomana kuin aina. Suunnitelmia ei ole, Siskopieni yrittää saada itselleen vapaan illan, jotta voisimme tavata, mutta mitään takeita sen onnistumisesta ei tietenkään ole. Vaikka emme tapaisikaan, aion nauttia ystävien seurasta toisaalla ja varmasti samaan aikaan jo miettiä tulevan duunin asioita. Kyllä, mä olen miettinyt niitä jo siitä hetkestä alkaen, kun sain tietää olevani taloon tervetullut. Pähkäilen pääni puhki erilaisia teknisiä toteutuksia tietyille automaattitoiminnoille ja -ohjauksille. Mietin tosissani asioita ja minun ollessa kyseessä pohdin eniten tietenkin sitä, että kykenenkö minä, pystynkö, onko minusta siihen. Itsetuntoni on pikkaisen plussan puolella nyt, mutta jo viiden minuutin pohtimisen jälkeen se romahtaa. Pelkään niin hirveästi, että epäonnistun, että minusta ei ole siihen. En tiedä miten rauhoittaa hysteeristä mieltäni, en todella tiedä pärjäänkö uusissa saappaissa, jotka minulle on kuin ihmeen kautta suotu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, työntäyteinen, joskin täysin motivaatiopuutteinen torstai.

OVERDRIVE

Kahdeksanneksi viimeinen päivä vanhassa duunissa alkoi palellen, eilisen nollakelin jälkeen tuo vajaat 15 pakkasastetta tuntuu kolmeltakymmeneltä. Parit naurut ollaan kyllä kollegoiden kanssa jo revitelty tässä ja viritettiin tekoviherkasviin jouluvalot minun läksiäisvaloikseni. Heitämme läppää ja teemme töitä. Koulutettavanani oleva uusi työntekijä on loppuviikon koulun penkillä, joten minä pääsen keskittymään pahasti ruuhkautuneisiin töihini. Paitsi että motivaatio ja jaksaminen on melko nollassa, ihan todella, nyt kun tiedän pääseväni pois täältä, on tosi vaikeaa enää kiinnostua ja keskittyä tähän hommaan. Vaan kyllä mun pitää tämä hoitaa, jättää mahdollisimman puhdas pöytä niin sanotusti.

Iltasella juoksin pyykkitupaan ja takas ja pelkäsin katolta pudoteltavaa lunta. Olivat sitten tällä kerralla pudottajat keksineet laittaa pihalle passiin yhden miehen, joka puhalsi joka kerta pilliin, kun joku tuli rapusta pihaan. Loistava idea, eipä saanut kukaan lumikasaa päähänsä, mutta se pillin ääni alkoi tosissaan kyllä vituttaa jossain vaiheessa. Talossamme on neljä rappua ja aikamoinen trafiikki, homma kuulosti lähinnä joltain sambakarnevaaleilta!

On keskiviikko, keskellä viikkoa, tämän jälkeen enää seitsemän päivää usvapöndellä. Final countdown.

CAREER OPPORTUNITIES

Tämä tiistai on minulle maanantai, koska lomailin tyylikkäästi eilisen. Lomailin, mjoo, kävin kirjoittamassa nimeni uuteen työsopimukseen. Sain sen mahtavan duunin! Vain yhdeksän usvapöndepäivää jäljellä, tämä mukaanlukien. Mä olen onnellinen ja samaan aikaan kovin haikea, koska Suosikkikollega ja poitsut jäävät nyt taakse. Vaan sellaista on elämä, eteenpäin on mentävä. Uusi työni on haastava ja kiinnostava, sain viimein sen mahdollisuuden, jota koko ikäni olen odottanut. Pelkään ja odotan innolla, ah, tämä on niin ristiriitaista ellei suorastaan paradoksaalista.

Sunnuntaina päivähumalluin huolella muutaman ystävän kera. Sain taas tarpeekseni vähäksi aikaa, huoh, humalahakuinen juominen on menneisyyttä.

Soitin sunnuntaina myös isälleni, kerroin uutiset uudesta työstä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu.

Asiat loksahtelevat kohdalleen, jotenkin. Mä olen onnellinen.

SATA VANHA TEINI

Ei kovin rento lomapäivä tämmöinen. Menin aamutuimaan käymään siellä vanhan ystävän vinkkaamassa potentiaalisessa työpaikassa vailla sen kummoisempia odotuksia. Vaan sen vajaan tunnin aikana, mitä siellä ihmisten kanssa juttelin, käänsin kelkkani. Mä todella haluaisin töihin sinne! Todella todella todella. Se toimenkuva, se on just niin sitä, mitä mä parhaiten osaan ja haluan tehdä. Paljon töitä, paljon vastuuta, paljon kaikkea, myös niitä hyviä puolia! Erityisenä seikkana mainittakoon, että mä pääsen sinne yhdellä dösällä tuosta Lintsin kupeesta ja matka kestää pikkuisen vajaan puoli tuntia... Uskomatonta. Mä yritän kovasti olla innostumatta, toivomatta, mut mitä pitää ajatella siitä, että ystävälle on jo soitettu ja kyselty minusta lisää? Ja nyt, koko tapaamistilanteen mentyä ohi jo, alan jännittää ihan tolkuttomasti.

Hirveän vaikeaa ajatella mitään muuta juuri nyt. Onneksi tuon nimenomaisen vanhan ystävän tapaan tänään kahvittelun merkeissä, voidaan sitten hysterisoida keskenämme hieman lisää... Mutta jos, ja se on iso jos, toi duuni tärppäisi, niin voitteko te kuvitella, että mulla on huono omatunto siitä, että irtisanoutuisin nykyisen työnantajani palveluksesta!? Mitä helvettiä mun päässä oikein tapahtuu?!

Ehkä mun elämä kääntyy nyt sinne valoon hei. Ja jos mä en saa sitä duunia, niin mullahan on jo duuni. Ei mulla ole hätää. Mulla ei ihan oikeasti ole mitään hätää.

MUSTAAN UNEEN

Ja täällä sitä taas ollaan, torstai-perjantaissa, mukavan keskiviikon jälkeen. Mukava siksi, että menimme suosikkikollegan kanssa kirjakauppoihin ja löysin sieltä 3 kirjaa itselleni ja yhden kollegapoitsulle sekä yhden kollegan lapselle täydelliseksi lahjaksi pinkin helmikokoelman (korujen tekoa varten), josta riittänee iloa pitkäksi aikaa.

Menen tänään ensimmäiseen kehityskeskusteluuni tässä firmassa. Hah, esimies arveli, että meillä menee runsaasti enemmän aikaa, kuin mitä siihen on varattu. Aionkin puhua suuni puhtaaksi, kuten esimies toivoi. Aika hassua sinänsä, että ensimmäinen kehityskeskustelu on vasta nyt, kun olen vaihtanut osastoa, hassua, mutta ah niin tyypillistä.

Minua arveluttaa ja jännittää se huominen työpaikkakäyntihaastattelupalaverimikälie. Itsetuntoni on pakkasen puolella ja sen valitettavasti noissa tilanteissa huomaa. Olenko minä jollain lailla tyytymässä tähän, jäämässä tähän paskalafkaan, jossa mikään ei toimi ja työehtosopimusta rikotaan mennen ja tullen ja oikealta ja vasemmalta? Pelottava ajatus, mutta silti kai hyvin lähellä totuutta.

Hyvää tulevaa viikonloppua, ihmiset. Itse vietän pitkän sellaisen, vasta tiistaina takaisin sorvin ääreen!

JEESUKSET

Oh, keskiviikko, keskellä viikkoa ja tällä kertaa jo yli puolenvälin viikkoa minulle, joka onnellisena lomailen perjantain, paitsi että en oikeasti, kun menen sinne työpaikkahaastattelutapaamiseen ja se jännittää niin, etten pysty laittamaan pistettä tälle lauseelle enkä oikein edes tiedä mikä minua jännittää, onko se vain sitä etten ole varma kyvyistäni ja itsestäni?

Tänään töitten jälkeen suuntaamme suosikkikollegan kanssa kirjakauppakierrokselle, ah, kuinka ihanaa on, että mulla on varaa ostaa kirjoja. (Tosin tarvitsisin paljon muitakin asioita, mutta ei kai kirjojen ostaminen nyt synneistä suurin voi olla?)

Suosikkikollegani on aina ollut minulle tästä talosta läheisin ja nyt kun on mahdollista, että lähden muualle, olemme murheen murtamia ajatuksesta, että emme tapaa päivittäin. Saisinkohan minä hänet mukaani, pakettiratkaisuna?

Uh, keskiviikko, hirveästi töitä, onneksi kahvia ja muutama vohveli.

(Kyllä, käytin tässä kirjoituksessa ilmaisuja oh, ah ja uh. Tyttömäisesti.)

MUSIIKKIA LEHMILLE

Juu, eihän tässä mitään, työvuori kaatuu päälle ja pitäisi olla kolmessa hommassa yhtä aikaa. Paukutan sormet hellinä muutoksia tilauksiin ja laskutan minkä ehdin.

Perjantaina, lomapäivänäni, menen kuitenkin tapaamaan potentiaalista uutta työnantajaa. Usvapöndellä sekin mesta, mutta aikataulujen mukaan pääsen sinne yhdellä dösällä melkein kotiovelta, matkan kestäessä noin puoli tuntia. Suorastaan luksusta siis, nykyiseen verrattuna. Potentiaalinen uusi työnantaja on erittäin kiinnostava yritys, kasvava ja innovatiivinen luovan alan tekijä. Henkilö, jonka kanssa olen puhunut puhelimessa vaikutti jotenkin tutulta ja rennolta, kertoi suoraan, ettei firmalla ole vielä varaa tarjota kovin kilpailukykyistä palkkaa, mutta kompensaatio tuleekin sitten olemaan melkoisen suuri, kun raha alkaa liikkua. Mitäs minä tietäisin? Ehkä se menee juurikin noin.

Elämme tiistaissa, aamukommellukset olivat taas omaa luokkaansa (heräsin vasta herätyskelloon ja ajattelin sujuvasti, että "hirveä meteli! Minä sammutan tuon, jotta kuulen sitten sen herätyskellon äänen, kun se soi!") ja kuten todettua, työmäärä on jotain aivan järkyttävää juuri nyt. Pakko painaa, hyvin menee, kyllä tästä vielä noustaan ja muita kliseitä päiväänne!

PILVENPIIRTÄJÄ

Viikonloppu takana, se sisälsi naurua kollegoiden kanssa, lievästi humalahakuista juomista, baarikierrosta, polven pettämistä, ompelukoneella hurjastelua, puhtaita lakanoita ja väsymystä. Tällä ja ensi viikolla teen vain 4 työpäivää, pidän perjantain ja maanantain talvilomaa, olen siitä innoissani, ellen jopa ekstaattinen. Mullahan ei mitenkään tule koskaan olemaan varaa nelipäiväiseen työviikkoon, mutta tällä tavalla voin itseäni palkita. Jäljelle jäävät 3 lomapäivää voisin nekin ottaa joko perjantaille tai maanantaille, kevättä kohti helpommalla työtahdilla.

Nuoruusvuosien suosikkini Lama kasaa rivinsä Tavastian klassikkolevyjen sarjaa varten ja soittaa siis siellä toukokuun lopulla. Ostin itselleni ja Tampereenreissurouvalle liput. Sitä ennenkin on kiikarissa muutamia tosi hyviä keikkoja, joten josko tästä tulisi tämmöinen runsas ja vilkas keikkakevät? Se olisi suotavaa ja jopa toivottavaa.

Kahvia, palaveria, töitä töitä töitä, maanantaiaamut ne vain osaavat olla spektakuläärisen lannistavia. Vaan zen, se on ihan tuossa, suljen silmät ja korvat ja otan sen kiinni, nielaisen ja alan painaa.

SUFFRAGETTE CITY

Ja niin se meni, sivu suun, Siskopienen vinkkaama duuni. Sain ystävällisen meilin, jossa kerrottiin, että paikka täytettiin sisäisillä järjestelyillä. Niin aina, niin aina. Näistä tulee aina semmoinen olo, että why bother. Mitä järkeä on hakea töitä, kun joka kerta saa saman saatanan vastauksen? Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että vanha ystävä vinkkasi eilen mahdollisesta työpaikasta, jonne laitoinkin sitten meiliä saman tien.

Ei minulla mitään hätää tässä ole, mullahan on työ, joka ei ahdista minua enää hengiltä, mutta työmatkan takia on kiva kuikuilla muutakin. Olisi mukavaa, jos matkoihin kotoa töihin ja takaisin menisi vähemmän kuin kolme tuntia. Onko se liikaa vaadittu? Se jää nähtäväksi.

Eilinen jätti muutenkin paskan maun suuhun, sillä firmamme ammattivalittaja on käynyt sanomassa esimiehelleni, että minä pomotan kollegoitani. Tämähän ei pidä paikkaansa ja esimies tietää sen kyllä, mutta kyllä tuommoinen nyt vituttaa. Elämälle kiitos on perjantai, ja minä pääsen pariksi päiväksi pois täältä, sillä tämä viikko on ollut todella rankka.

Kahvia koneeseen ja illalla sitten jotain aivan muuta.

PÄIVÄ NOUSEE TAAS

Okei, mä antaudun, tää viikko on yksinkertaisesti maailmakaikkeuden pisin ja väsyttävin. Näinkö alas on vajottu, että tuhlaan kaiken energiani työpäivään, jonka aikana vain opetan ja koulutan, istun vieressä tarkkailemassa ja neuvon, miten asiat tehdään? Miten voin olla näin poikki? Aika kuluu kovin hitaasti, paitsi siinä vaiheessa, kun pääsen kotiin. Silloin se tietenkin lentää kuin siivillä ja huomaan kellon olevan yksi ennen kuin pääsen nukkumaan. Huomenna on onneksi perjantai, huomenna roudaan kollegat Kallioon ja rentoudumme, kälätämme ja nauramme. Lauantaiksi luvassa onkin sitten henkilökohtaista ompelukerhoa kerrakseen, otan vihdoin työn alle kaverin farkkukasan, jonka hän mulle roudasi korjattavaksi jo ajat sitten.

Tästä päivästä pitäisi jollain tavalla selvitä, pitäisi jaksaa olla vielä viileä ja osaava, kärsivällinen ja pitkäjänteinen. Puren hammasta, muistelen yhtä laulua, ihmistä, joka sen lauloi. "Sanoit, suutele, mua suutele, itse halusit niin käyvän, en minä..."

Jossain tuolla syvällä sisälläni olen edelleen se sama kuin silloin. Löytäisinkö minä hänet vielä, hänet, joka olin silloin ja joka edelleen haluaisin olla? En vuosissa, tietenkään, mutta monessa muussa asiassa ja varsinkin tunteessa. Tahdon pehmittää polveni, sekoittaa vatsani, sytyttää silmiini sen valon, joka niissä paloi silloin.