IF ONLY TONIGHT WE COULD SLEEP

En tiedä miksi minua väsyttää niin hirveästi taas. Silmissä tuntuis olevan kolmisen kiloa hienoa hiekkaa ja jäseneni ovat lyijynraskaat. Kuin olisi krapula, vaikka ei ole juonut. Vielä tämän työpäivän jos jaksaa, niin saa olla vapaalla hetken, ah autuutta. Väsymyksen lisäksi tai ehkä osaksi sen takia olen huonolla tuulella. Moni asia vituttaa ja ahdistaa ja kaikkein mieluiten menisin hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä tai jotain. Elämässä aikaisemmin tapahtuneita asioita ja entisiä ns. kavereita tuppaa takaisin joka tuutista enkä ole vielä niin vahvoilla, että mulla olisi kykyä etäännyttää itseni, olla viileä ja cool. Ihmiset ovat loukanneet mua niin saatanan syvältä, eivätkä itse ota pisaraakaan vastuuta siitä, vaan kiertelevät nykyisten ystävieni maailmassa puhumassa minusta paskaa ja ripottelemassa suolaa haavoihin. Olen jotenkin tietyistä asioista vieläkin niin henkisesti piesty ja hakattu, että en tahtoisi noita haavoja enää avata.

Kun ylipäällikkö PMS ja tiiminvetäjä ovat poissa, minä joudun tuuraamaan heitä molempia. Kiirettä siis pitää tänäänkin, mutta lohduttaudun ajatuksella siitä, että on vihdoin perjantai ja huomenna saan nukkua pitkään.

Ah, viikonloput, nuo ihanat valot.

GOOD TIME TO BE YOUNG

Torstaiaamussa mennään ja olen pienesti toiveikas, että kestän vielä tämän ja huomisenkin. Nukuin hyvin, vaikka toki tyypilliseen tapaani aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa oikea bussikin sentään saapui pysäkilleen ja luin hyvää dekkaria koko pitkän matkan. Eväänä on hyvää kananuudelihässäkkää ja sain kipeisiin jalkoihini mahtumaan uudet tennarit. Vanhat tennariraukkani olin jo kävellyt aivan puhki ja rikki, mutta ne olivat ainoat kengät, jotka mahtuivat jalkaan, kunnes löysin nämä. En tiedä saanko koskaan enää oikeita omia jalkojani takaisin, nilkkani ja jalkani ovat turvonneet jalkapallon kokoisiksi ja särkevät hulluna, eikä kukaan lääkäri halua tutkia asiaa. Kaipaan jalkojani, pieniä siroja jalkojani.

Kello kilahtaa kymmenen, joten on aika avata puhelinlinjat ja jatkaa siitä, mihin eilen jäin. Huoh.

LOVE CATS

Ja kas, työpäivä alkoi vähemmän ruusuisesti, kun se kerran tunnissa kulkeva dösä jäi kokonaan tulematta. Seikkailin sit junalla lähimmälle asemalle ja kävelin särkevine jalkoineni kaksikymmentä minuuttia painostavassa ilmassa hikoillen. Onneksi kustannuspaikalle on tänään palannut sairikselta yksi duunari, joten kiire ei ole enää niin ylitsepääsemätön.

Elämme keskiviikkoa ja sisimmässäni hymyilen edelleen viime viikonlopun asioille, odottaen perjantai-iltaa, jolloin saan taas hengähtää hetkeksi. Parit naurut, parit halaukset, niitä kaipaan kovasti. Olen onnellisessa asemassa, kun tiedän ne joka viikonloppu saavani!

MESSAGE IN A BOTTLE

Onpa väsynyt olo. Töissä on hillitön kiire, tunnen olevani valtakunnan yleinen tietotoimisto ja jakelen asiakkaille puhelinnumeroita Soneraan, Elisaan, eri pankkeihin ja virastoihin. Koetan pysyä pirteänä vilkuilemalla välillä salaa Atlantin kuvaa, joka tuokin erikoisia hymyjä tähänkin päivään.

Odotan taas viikonloppua jotenkin enemmän kuin laki sallii. Selkääni särkee ja tahtoisin päästä nukkumaan.

Jollain lailla masentaa, sillä tämä arki ja arjen askareet eivät ole kovin mieluisia. Tosin innolla odotan kaupassakäyntiä ja ruoanlaittoa ja jopa tiskaamista, kunhan vain pääsen pois täältä töistä.

Kylläpä piristäisi viesti tai jotain.

LICK SUMMER LOVE

Kuinka ihanaa on olla ihastunut ja viettää viikonloppua maailman parhaiden ihmisten kanssa! Paljon naurua, monta halausta, hyviä ja niin huonoja juttuja, että heikompaa hirvittäis. Atlantin tunnustus Kissalle, muka salaa pienesti hymyillen: "mä taidan olla aika ihastunut..." Minä myös, minä myös!

Kaikkien huumaavien hetkien jälkeen on tosi vaikeaa palata iltavuoroarkeen. Vaan on elettävä tätäkin, pienesti itsekseen hymyillen, seuraavia nauruja ja hehkuvia katseita odotellen.

Ja mä luulin, ettei ikinä enää.

CANDY

Lähes viikoksi sulkeutui sanainen arkku, kun piti olla sanottavaa! Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa, kuunnellut Iggy Popin Candya Atlantin kanssa hänen mp3-soittimestaan hukkuen hänen silmiinsä, nauranut itseni kipeäksi Efektin ja Kissan kanssa, saanut juhlajärjestelyt hoidettua lähes loppuun, lukenut täpinöissäni Jack Higginsin sotakirjoja, syönyt lämpimiä voileipiä, nähnyt unia venematkoista, tehnyt töitä ja loggautunut verkkopankkiin seitsemäntoista kertaa päivässä.

Viime lauantain työvuoron jälkeisenä siunauksena mulla alkaa tänään pitkä viikonloppuvapaa, joka tulee näillä näkymin kulumaan miellyttävissä merkeissä rakkaiden seurassa mölkkyillen ja neppaillen ja toivottavasti myös Atlanttia katsellen. Mikä ilo silmille!

Tämä on ollut hyvä kesä.

STORMY MONDAY

Olen nukkunut aivan liian lyhyitä öitä tällä viikolla ja väsymys on sen mukainen. Huomennakin on työpäivä, mutta sunnuntain aion kelliä vaakatasossa ja maksaa univelkaa sen minkä pystyn. Ystävä rakkain jää tänään kesälomalle ja käy hakattamassa synttärilahjatatuointinsa sen kunniaksi, hieman harmittaa (understatement of the year) etten saa kanssaan tätä iltaa juhlia. Tai siis saan, mutta en aio, koska huomenaamulla on taas aikainen herätys.

Päässä huutaa miljoona ajatusta, jotka tahtoisin kirjoittaa, mutta asiakkaat huutavat korvaan samaan aikaan, joten keskittyminen on ihan olematonta. Ehkä mä kirjoitan viikonloppuna, jos mä ehdin, mulla on pitkästä aikaa jotain sanottavaa!

Hyvin todennäköistä on kuitenkin se, että viikonloppuna en ehdi kirjoittaa tavuakaan ja kaikki sanottavatkin katoavat savuna ilmaan.

DIAMONDS ARE FOREVER

Olen miettinyt miehiä. Ihmissuhteita, miessuhteita, parisuhteita. Minua ei ollenkaan häiritse se, ettei minulla ole miestä elämässäni, mutta joskus tuntuu, että ympärilläni olevia ihmisiä se häiritsee kovasti. En tiedä miksi monella on niin suuri tarve tuomita yksin elävä sinkkunainen. Parhaat ystäväni, ne kaikkein rakkaimmat ihmiset, sattuvat olemaan pariskuntia, eikä heitä haittaa yhtään se, että olen yksin. Enemmän se tuntuu haittaavan niitä pikkuisen etäisempiä kavereita, joiden kanssa joskus hengataan samoissa porukoissa. Ystävien ystäviä, näin kai voisi sanoa.

Onhan mulla toki pikkutyttömäisiä ihastuksia. Otetaan nyt vaikka Prätkähiiri, Nyinen tai Atlantti. Heihin kaikkiin vuorotellen ja ehkä samaan aikaankin olen ollut tämän kuluvan vuoden aikana pienesti ihastunut. Se on mukavaa, rakastan niitä kipinöitä ja perhosia vatsanpohjassa, mutta en tahdo missään nimessä mitään parisuhdetta elämääni. Kun Nyinen alkoi vaikuttaa liian kiinnostuneelta, pakenin takavasemmalle tarkoituksella, en kykenisi nyt mihinkään, en kenenkään kanssa. Hän ymmärtää sen, fiksu mies, tietää, että olisi ensimmäisenä kuulemassa, jos tilanne jotenkin muuttuisi. Olemme puhuneet aiheesta, eikä hän koe siinä olevan mitään outoa, että haluan olla yksin.

Mutta miksi tämä on ongelma joillekin ihmisille? Miksen saisi olla ja elää yksin, ystävieni kanssa? Mikä siinä on väärin?

Duunissa ahdistuskiire, vain kolme ihmistä töissä, taju lähtee. Vaan pusken taas uhallakin eteenpäin, hymyilen, korjailen muiden ihmisten virheitä enkä anna minkään koskettaa liian syvältä.

Päässäni laulan Summertimea.

DEARLY DEPARTED

Silmät kirvelevät väsymyksestä ja allergioista. On viikon toinen työpäivä alkamassa enkä mä oikein osaa taas relata. Onnelliset ajatukset ovat hukassa, eikä lentäminen onnistu ilman niitä, kuten kaikki Peter Paninsa tuntevat jo tietävät.

Töissä oli eilen mahtikiire kolmen osastolaisen ollessa lomalla. Onneksi yksi niistä on ylipäällikkö PMS, ilman häntä täällä on kuitenkin paljon mukavampi ilmapiiri. Surullista jollain lailla, että työilmapiiri on niin pitkälti yhdestä ihmisestä kiinni, ja varsinkin, kun se yksi ihminen sattuu olemaan osaston päällikkö.

Ystävistä moni vasta aloittelee lomiaan, olen kateudesta vihreä, mutta puren hammasta, sillä jossain vaiheessa on tuulen käännyttävä minullekin. On löydyttävä työ, joka ei syö minua sisältä niin kuin tämä.

Sitä odotellessa.

BLOOD MAKES NOISE

Kolmas iltavuoro menossa ja viikonloppu tulee taas enemmän kuin tarpeeseen. Ensi viikko onkin sitten taas kuusipäiväinen työviikko, ettei totuus pääsisi missään vaiheessa unohtumaan.

Nukuin jostain syystä huonosti, minua piinasivat erilaiset stressiaiheet duunista rahan kautta suunnittelemiini juhliin. Juhlajärjestelyt tuottavat päänvaivaa siksi, etten ole yrityksistäni huolimatta löytänyt paikkaa. Eli jos jollekin tulee mieleen mesta, jonka saisi vuokrata lauantaina 8.8 noin klo 17-21(22) niin infoilkaa!

Ylipäällikkö PMS lähti kesälomalle, hartiani laskeutuivat heti puoli metriä alemmas. Onneksi hänen poissaollessaan meillä on täällä hyvä meininki, hyvä fiilis.

Viikonloppua, en pysty nyt kirjoittamaan, kun puhelin huutaa korvaan joka sekunti.

TAXI DRIVER

Päässä soi Maija vitun Vilkkuhelvetti ja fiilis on sen mukainen. Oon jotenkin haluton alistumaan siihen faktaan, että olen taas jumissa tässä hiton puhelimessa kahdeksan tuntia päivässä. Ja siihen päälle nuo kuolettavat työmatkat...

Kirjoittelin eilen vuosien tauon jälkeen vanhan ystävän kanssa. (Facebookista on se hyöty, että sieltä todella löytyy jo kadonneiksi luultuja ystäviä!) Hän oli lähtenyt viime syksynä työpaikastaan, ottanut loparit, keskittyen tekemään satunnaisia dj-keikkoja, säveltämään ja maalaamaan... Vaimonsa käy töissä ja heidän asuntonsa lienee kai jo velaton, joten taloudelliset edellytykset hänellä olivat olemassa. Tunsin kateuden pistoksen, vaikka kateus kai on kaiken kaikkiaan jotenkin väärin ja syntiä ja sairasta. En tiedä, tämä duuni vain ahdistaa mua niin paljon, että oon melkein valmis epätoivoisiin tekoihin.

Kirjoittaminenkin tökkii, pidin niin pitkän tauon, että on vaikeaa asettaa sanoja peräkkäin merkityksellisellä ja mielekkäällä tavalla. Opin vielä, sen olen päättänyt.

Torstaissa mennään jo, onneksi, vaikka pääni sisällä on tietenkin vasta tiistai. Mieletön kalenterin lukemisen taito...

REAL BAD NEWS

Kai se on palattava arkeen taas, vaikka todellakaan ei kiinnostaisi. Lomani on ollut ihana, olen viettänyt aikaa yksin ja ystävien seurassa, ulkona ja sisällä. Olen tullut ehjemmäksi ja nyt hajoan uudelleen, kun joudun palaamaan sinne työpaikalle. Ylipäällikkö PMS laittoi jo tänään tekstiviestiä, että se olis sitten iltavuoro huomenna - aivan kuin minä tässä olisin pystynyt sitä unohtamaan. Sunnuntaista asti duuniangsti on painanut päälle kuin tavarajuna enkä minä tiedä miten tästä selviää. Sukeltamalla syvälle, niin se kai on tehtävä.

Blogi oli täysin unohduksissa koko loman, mutta kai sekin taas alkaa päivittäin kutsua seireenin lailla.

Huokaus.

VIIMEINEN ROCK ENNEN AIVOKUOLEMAA

Maanantainen lääkärikäynti poiki antibioottikuurin ja uusia nuhalääkkeitä. Poskiontelontulehdus ja otsaontelontulehdus, siinä viimeisin diagnoosi. Sairauslomaa huikeat kolme päivää, jotka vietin tiukasti sisätiloissa leväten, juoden teetä (jota juon vain kipeänä) ja dokkareita katsellen sekä kirjoja lukien. Tämän päivän olen töissä, yhä kipeänä, mutta yhden päivän sitä nyt melkein seisoo vaikka päällään, kun sitten pääsee lomalle.

Ylipäällikkö PMS käyttäytyy työpaikalla taas kuin hirviö. Hän on loukkaantunut siitä, että olin poissa töistä, ei edes tervehdi minua, mulkoilee vain pahasti ohi kulkiessaan.

Luojan kiitos pääsen lomalle täältä. Aion hakea töitä koko kesäloman ajan.

SUMMERTIME

Tämä jumalanhylkäämä ruumiini on sairas, kuumeinen ja täynnä räkää. Onneksi on perjantai. Tosin miehitys töissä on pienin mahdollinen, teen kahdestaan aamuvuoroa yhden kollegan kanssa. Neljältä saan sitten luvan kanssa sairastaa, koko viikonlopun. Tekisi mieli kirkua, jos olisi siihen voimia. Tekisi mieli tuulettaa, huutaa mielipiteensä julki suoraan pomon naamalle ja saada sitä kautta potkut ja päästä pois tästä paskalafkasta.

Minä kestän tämän päivän, kuumeisena ja särkyisenä ja vaikka päälläni seisten, sillä ulkona on lämmin ja on perjantai ja tiedossa on pari vapaata päivää, ystävien seurassa tai yksin, kirjan kanssa tai leffoja katsellen. Minä lasken tunteja ja minuutteja lomani alkuun, sillä ystävät, rakkaat, satunnaiset ohilukijat: minä en jaksa tätä työtäni enää, minä olen tämän suhteen aivan lopussa.

Mieleni on hyvä, sillä minulla on niin paljon muuta.

SHE WORKS HARD FOR THE MONEY

Eilisen työpäivän aikana kuume nousi 38:aan. Mainitsin esimiehelle, että pitäisi lääkäriin, jolloin hän täysin tuttuun paheksuvaan tyyliinsä vain totesi, että nyt on liikaa poissaoloja meidän osastolla. Minä totesin, että olen kipeä ja sen nyt luulisi hänenkin huomaavan. Hän myönsi huomaavansa, mutta toisti vain aiemman lausuntonsa runsaista poissaoloista eikä kirjoittanut mulle sitä lähetettä, joka me aina tarvitaan, kun työterveyslääkäriin menemme. Millainen pomo käyttäytyy noin? Millainen pomo saa työntekijän tuntemaan olonsa täysin arvottomaksi saastaksi, jonka terveydestä ei tarvitse piitata pätkääkään? Paikalle on tultava, vaikka olisi pää kainalossa. (Varsinkin kun tietää, missä tämä vilustuminen tuli: töissä. Ilmastointimme on edelleen aivan päin seiniä elikkäs viturallaan, täällä on kylmä ja tukka lepattaa tuulessa.)

Pidä itseni kasassa suunnittelemalla loma-ajan puuhasteluja.

MENTAL BEAT

Työpaikalle on murtauduttu. Lattiat ovat täynnä lasinsiruja, niitä on lentänyt todella kauas rikotusta ikkunasta. Täältä on kai viety vain yksi läppäri, lienevät varkaat sitten säikähtäneet hälytyksiä ja paenneet paikalta. Sääli sinänsä, olisi parempi, jos olisivat vieneet paljon muutakin, kuten minun työvälineeni...

Olen kipeä edelleen, päätä särkee kauheasti, kun olen niin täynnä räkää. Kaiken muun hyvän lisäksi heräsin taas aamuyöllä naapurissa olleisiin jatkobileisiin. En jaksa sitä, olen huomauttanut tälle kyseiselle asukkaalle sen saatanan sata kertaa, että jos hän aivastaa, minä voin sanoa "terveydeksi", ja hän kuulee sen. Hän pyytelee aina selvinpäin vuolaasti anteeksi, mutta kännissä on tärkeämpää se oma kiva.

On keskiviikko ja minulla on 30 senttiä rahaa. Palkka tulee maanantaina vasta. Minulla on sentään riisiä, mutta tupakat loppuvat tänään ja kahvimaito huomenna. Kaikkein eniten tahtoisin nyt jotain särkylääkettä apteekista, lisäksi sitruunateetä ja sitten peiton alle.

Jengi tuijottelee murron jälkiä ja minä teen yksin töitä. Oikein reilua ja mukavaa.

OLIMME KUIN VELJET

Työnantajani uudet tilat usvapöndellä ovat niin kylmät, että joudun tekemään töitä takki päällä ja kynsikkäät käsissä. Täällä tuulee niin, että tukka lepattaa. Tänä aamuna heräsin puoli neljältä siihen, että kurkkuun koskee aivan hulluna ja pää on täynnä räkää. Saikulle en silti uskalla jäädä, koska pomo suuttuu valtavasti joka kerta, kun olen sairaslomalla. Eilen mulla tuli täyteen yksi vuosi tässä paskalafkassa. En tajua miten olen kestänyt tätä näinkin pitkään. Firma ei noudata minkään alan työehtosopimuksia, pomo on pms-hirviö, joka vihaa muita naisia... Ja ikuisuutta pidemmän listan loppuun tietenkin vielä kolme tuntia päivässä kestävät työmatkat.

Jotain muuta olisi keksittävä ja olenkin päättänyt kesäloman jälkeen valmistautua syksyyn etsimällä kiivaasti töitä. Vaikka vuokraduunia, aivan sama, kunhan pääsen pois täältä.

Kivasti onneksi on muitakin asioita mielessä kuin työ. Ystävät, nuo kirkkaat valot muuten niin pimeässä elämässäni, ilahduttavat minua pienillä asioilla päivittäin. Olen onnekas vanha narttu.

ICE CREAM SUMMER

Ihanan leppoisa ja hyväntuulinen viikonloppu on ohi taas. Tapasin ystäviä, nauroin heidän kanssaan, vietin kiireetöntä aikaa lukien, kirjoittaen ja dokumentteja katsellen. Päässäni virittelen aamukampaa tulevaa lomaa silmällä pitäen, onneksi siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa.

Maanantaiaamu, sielua myöten jäässä pakastinlokerotyyppisessä työpaikassa. Vatsaan koskee ja huimaa. Olisi kerättävä taas itsensä, vuorattava puhe hymyllä ja oltava avulias.

Huokaus.

THE CALL UP

Vietin eilisen Meilahden päivystyksessä. Yhdeksän ja puoli tuntia kokeita ja tutkimuksia, mutta enemmän odottamista. Verikokeita, sydänfilmejä, viipalekuvausta, ultraa, you name it. Mitään ei löytynyt. Ei niin kerta kaikkiaan mitään. Tavallaan tietenkin se on hyvä, että nyt tiedän sydämen olevan kunnossa, mutta samaan aikaan tuo on pahin mahdollinen tulos. Koska nyt joudun aloittamaan alusta. Syyn tähän kaikkeen on löydyttävä jostain muualta. Epätietoisuus luo epätoivoa.

Mietin, mistä johtuu vastenmielisyyteni mennä lääkäriin. Olen miettinyt, että voiko se johtua siitä, etten halua olla vaivaksi? Pelkään olevani lääketieteen ammattilaisten vinkkelistä katsottuna valittaja. Sellainen, joka kyntensä katkaistuaan valittaa siitä puoli päivää. Tiedän, etten ole, tiedän, että olen sietänyt ja kestänyt asioita, joita moni ei. Mutta mikä siinä on, että minua hävettää ja pelottaa mennä kertomaan vaivoistani?

En tiedä. Nyt aion puskea tämän työpäivän läpi silkalla uhmalla, sitten pääsen vapaan viikonlopun viettoon. Elämälle kiitos siitäkin vähästä.

MOVE OVER

Varasin vihdoin lääkäriajan. Jalkani ovat olleet monta viikkoa jalkapallon kokoiset, käveleminen sattuu ja sydän riehuu heikkopäisenä rinnassa. Minua huimaa ja heikottaa, verenpaine (alapaine) tuntuu olevan melkoisen korkealla. Vaan tänään lääkäriin, tänään askel eteenpäin. Uskaltaisinpa puhua näistä peloista ja näistä oloista jollekin, oikeasti, kasvoista kasvoihin. Yhtään vähättelemättä, yhtään liioittelematta. En tiedä mitä pelkään. Kuolemaa en ole koskaan pelännyt, vaan päin vastoin sitä koko ikäni olen kaivannut, halunnut, odottanut.

Ehkä tiedän enemmän jo tänä iltana, ehkä joudun taas viikkokausia kestävään tutkimuskierteeseen, jonka päätteeksi ei selviä mitään.

Toivokaa puolestani tänään, suokaa minulle ajatus.

AS GOOD AS YOU'VE BEEN TO THE WORLD

Vajaan neljän tunnin unien jälkeen tuntuu pahalta olla taas töissä. Tuijotan kalenteria ja toivon arjen lentävän, toivon välietappeja tai edes hetken verran rauhaa levottomaan mieleeni.

Olen jotenkin sanaton näiden tunteiden ristitulessa. Asioita tapahtuu, tapahtuu sittenkin, enkä minä ole varma, ollenkaan varma, omasta jaksamisestani tai edes siitä, mitä haluan. Näillä mennään, eikä minulla onneksi ole ketään huohottamassa niskaani tai vaatimassa mitään. Itse minä itseltäni taidan eniten vaatia, ratkaisuja ja toimenpiteitä, vaikka parasta olisi antaa mennä vain. Elää se kullanarvoinen hetki kerrallaan, eikä murehtia turhaan jotain, jota ei ehkä koskaan tule tapahtumaan. Nauttia niistä sekunneista, kun maailman murheet jäävät joidenkin muiden asioiden taakse. Sillä sekunteja ne kuitenkin vain ovat, liian lyhyitä tuhlattaviksi turhan analysoinnin vuoksi.

Tiistaita taidamme elää, luulen ma.

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu, maanantai, takki tyhjä ja lompakko myös. Upea viikonloppu, ihmisiä, elämää. Duuniangsti ja paluu arkeen on raaka, rujo, rankka.

En malta odottaa kesälomaani. Olen niin sen tarpeessa. Tahdon nukkua kokonaisia öitä, viettää päiviä puistoissa kirjan kanssa, kuunnella musiikkia kesäyössä.

Aamukampaako tässä pitäisi ruveta virittelemään?

Lääkäriin pitäisi vihdoin uskaltaa.

SAILING DOWN THE TEARS

Vihdoin perjantai ja yhtenä kappaleena olen edelleen. Uskomattoman pitkä viikko, jonka aikana on tapahtunut päänsisäinen käänne johonkin suuntaan. Olen päättäväinen, keskittynyt ja jotenkin kokonainen.

Taloudellinen katastrofini sen kuin syvenee, elän täysin kuivaruokavarastoni armoilla (lue: riisiä, spagettia ja kaurahiutaleita). En tiedä miten selviän, mutta aion selvitä. Jotenkin, jollain lailla, minussa on voimaa, jota ei ole pitkään aikaan ollut.

Ehkä hiljainen itsetutkiskelu on ollut minulle hyväksi. Ehkä olen löytämässä itseni, ehkä olen muuttunut. Tärkeintä on nyt tämä tunne, tunne pärjäämisestä ja selviämisestä. Tunne siitä, että olen löytänyt tai ainakin löytämässä elämääni ne ihmiset ja asiat, jotka pysyvät, jotka eivät katoa, jotka eivät puukota selkään eivätkä petä. (Tottakai ja tietenkin minä olen edelleen varuillani, varpaillani, olisi hullua, jos en olisi kaiken kokemani jälkeen.) Mutta tämä on hyvä tunne, hyvä suunta.

Ulkona on lämmintä ja kaunista. On perjantai. Kun tämän iltavuoron vielä jaksaisi... Viikonloppua!

HILJAINEN METSÄ

Armottomat seikkailuni usvapöndellä jatkuvat. Yleensä käyttämäni bussi huristeli minuun vilkaisemattakaan ohitseni Manskulla, vaikka heilutin kättäni tarmokkaasti, kuten opetettu on. Jouduin matkustamaan siis aivan muulla bussilla, kävelemään metsän ja upottavan suomaiseman läpi työpaikalle. Kengät kurassa ja paskassa, jalat poikki ja mieli jossain hyvin kaukana täältä.

Tapasin ihmisen, tuossa jo jokin aika sitten, jonka seurassa viihdyn. Meillä on tapana halata, kun tavataan, aivan kuin halailen kymmeniä muitakin ihmisiä, eli se nyt ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Uutinen taas tavallaan on se, että viime viikkoina aina tavatessamme suorastaan hakeudumme toistemme kosketusetäisyydelle, halailemme ja silittelemme toistemme selkiä, hän kaivautuu hiuksiini ja minä hänen kaulaansa. Eikö minua pelota eikä ällötä eikä kauhistuta ollenkaan! En tiedä mitä on tapahtumassa, jos mitään, meidän välillämme, mutta tärkeintä on se, mitä tapahtuu minun päässäni ja kropassani. Minä en kavahda enää, se on aimo harppaus kohti normaalimpaa elämää.

Elämme jännittäviä aikoja, vaikka onkin vasta torstai ja kuolemanväsymys on vallannut minut. Tämä arki, tämä työ, nämä ajatukset ja tämä pää. Ei oo helppoo!

TIRED OF YOU

Työpaikalle saavuttuani ensimmäinen ajatukseni oli, että enkös minä juuri ollut täällä. Kävin korkeintaan tupakalla ulkona ja palasin. Olen aivan kuitti, puhki, poikki. Tämä viikko on jo nyt kestänyt noin seitsemän vuotta. Ja elämme vasta keskiviikkoa, hyvänen aika sentään.

Odotan taas viikonloppua. Ensi viikon aamuvuoroilu tuntuu melkein siedettävältä näihin iltavuoroihin verrattuna.

Milloin minusta tuli tämä valittava sika?

Yritän ajatella niitä hyviä asioita, niitä, joiden vuoksi sitä kuitenkin jaksaa. Ja samalla haluan vain mennä nukkumaan kuukaudeksi.