I CLOSE MY EYES

Uudistivat sitten tätä Bloggeriakin, eikä tätä meinaa samaksi tunnistaa. Siis täältä sisältä käsin, hallintapaneelista. Entiseen oli jo niin tottunut, että silmät kiinni saattoi blogata menemään, nyt ei ihan onnistuisi.

Asuntoasiat pyörivät mielessä, olen jo kymmeniin asuntoihin ihastunut, niitä mielessäni sisustanut ja laittanut ja sitten kuitenkin hylännyt ajatuksella "en minä tuota saa kuitenkaan." Yksi niistä, jota vakavasti harkitsin sen nähtyäni, pyörii edelleen tuolla vapailla markkinoilla ja nyt minä jopa voisin sen saada, kun firma on halukas sen nimiinsä vuokraamaan. Epäröin silti, en tiedä mitä tehdä. Kun olisi elämässä joku oraakkeli tai tulevaisuuden ennustaja, tietäisi miten tässä käy, lähitulevaisuudessa, pysynkö firmassa tai paremminkin pysyykö firma, sillä ala on niin kovin omanlaisensa ja nythän tämä kannattaisi myydä, jos joskus.

Eilen kokouksesta kokoukseen hypähdellessäni tajusin, että noin vain, nyt se olenkin yhtäkkiä minä, joka päätän monen ihmisen tulevaisuudesta. Että saako meiltä töitä ja millaista se arki siellä rividuunarina on. Niin monessa liemessä olen uinut, mutta en kuitenkaan koskaan ennen tällaisessa mittakaavassa ole ollut osallisena muiden ihmisten tulveaisuuden takaamisessa. Yksi tiimiläinen oli viimeistä päivää tänään töissä, muuttaa viikon päästä Japaniin opiskelijavaihtoon. Jatkaa vielä töitä firmalle sieltä käsin, mutta muuta, ei enää minun tiimissäni. Ja minä jotenkin huokaisin, niin ne linnut lentävät pesästä ja tänne sitä jäädään murehtimaan, että miten ne pärjäävät.

Surkuhupaisaa ja silti jollain lailla myös lohdullista.

HOTELLET

Tietenkään en olisi minä, jos keuhkoputkentulehdus ei painaisi päälle kolean ilman saavuttua elämääni lähes suoraan Ateenan helteistä palattuani. Kuumetta, check. Hinkuva, vinkuva hengitys, check. Järisyttävät yskänkohtaukset, check. Räkää pää täynnä, check.

Ei tässä jouda silti sairaslomailemaan ainakaan tänään, sillä työhaastattelut jatkuvat (kaksi takana, tänään vielä yksi edessä), kokouksissa on istuttava ja tänään neuvoteltava perijenkkiläisen Joshin kanssa isoista kaupoista. Ehkä huomenna alistun sängynpohjalle, yhdeksi päiväksi nyt ainakin.

Lelun synttärit viime viikonloppuna menivät lopulta tosi kivasti. Laittamani ruoka maistui ihmisille, istuimme parvekkeella lähemmäs seitsemän tuntia. Tennarin kanssa olemme lähentyneet, jopa Efekti piipahti paikalla pitkästä aikaa (ja palautti puolitoista vuotta sitten hänelle lainaamani levyt, jipii), suoraan muuttopuuhistaan. Kissa roikkui hihassa, häipyi Kirjan kanssa kuitenkin himaan ns. kesken illan.

Haaveilen taas muuttamisesta ja matkustamisesta, olen väsynyt ja täynnä räkää, nyt on vain painettava tämä päivä kuin huomista ei olisi.

Syksy.

FREEDOM FIGHTER

Lauantaina menen Lelun syntymäpäivää viettämään, hän pyysi minua tekemään ihan vain muutamalle ystävälle ruokaa ja kenties sitten illan mittaan voisi baarissakin pyörähtää. Toki lupasin, onhan mukaan tulossa ihanainen Olkinainen sekä kanssani niin hämmentävän hyvin toimeen tuleva Tennari. Tänään sain sitten viestin, että Kissakin on tulossa paikalle, hämmentää, sillä en ole häntä edes vilaukselta nähnyt sitten ajanlaskussamme Ateenan. En voi enää perua lupaustani, sillä onhan Lelu nyt kuitenkin minulle kovin tärkeä ihminen enkä halua häntä millään lailla loukata jäämällä pois. Olen kuitenkin, kuten sanottu, hieman hämmennyksissä enkä mitenkään kovin innoissani.

Töissä on kovin kiire, niin kiire, että koko loma tuntuu vain kaukaiselta unelta eikä ollenkaan niin todelliselta, kuin edelleen punoittava olkapääni antaa ymmärtää. Huomenna työhaastattelen tuttua poikaa, maanantaina toista ja tiistaina vielä kolmatta. Työ maistuu edelleen todella hyvältä, nautin joka hetkestä, vaikka välillä aivoni tuntuvatkin olevan illalla jo niin täynnä uutta asiaa, että en muista enää omaa nimeäni. Jotain on unohdettava, että mahtuu kaikki uusi tieto sisään, niin sen täytyy olla.

Asuntoa en löydä, en kirveelläkään, mutta mitäpä tuosta, elellään sitten kaninkolossa, joka sentään sijaitsee upealla paikalla.

"Olitko Ateenassa jonkun miehen kanssa?" "No en todellakaan. Mistä sä tuollaista sait päähäsi?" "Ajattelin vain, kun kuvissa ei näkynyt ihmistä, jonka kanssa matkustit. Heti toivoin, että olet jonkun miehen kanssa vihdoinkin." Tämä keskustelu käytiin viime lauantaina erään puolitutun naisen kanssa. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että en halua, en tarvitse, en piittaa? Neljäs selibaattivuosi alkaa näinä päivinä ja se tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta minulle.

Ah, viikonloppu, ihan tuossa nurkan takana jo.

PAST IS GONE

Loma meni, arki tuli.

Kuinka mä voisin sanoin kuvailla Ateenan reissua? Mä nautin joka hetkestä; kuumasta säästä, kissojen kehräämisestä, upeasta parvekkeesta, joka oli suurempi kuin asuntoni. Mä nautin kävelystä, kaupungin ja sen ihmisten seuraamisesta, kahviloista, salaatista, valkkarispritesta, rannasta, meren tuoksusta ja ihan yksinkertaisesti vain kaikesta. Viikko vain hujahti aivan liian nopeaan, mä haluan palata ensi kesänä takaisin.

Tämän päivän vietin töissä ilman aivoja, en tajunnut sanaakaan saamistani miljoonista sähköposteista, en uuden päivityksen bugista, en kellosta enkä kalenterista. Huomenna on paremmin, senhän tiedän, mutta olisihan tuota voinut hetken vielä huilata. Viikon loma, kun on viimeksi lomaillut vuosi sitten, ei ihan kuitenkaan riittänyt.

Mieltä lämmitti monen kollegan spontaani halaus, kun miihailin kustannuspaikalla eksyneenä.

LOST IN SPACE

Vihdoin se päivä on täällä! Olen lomalla! Viikon vain, mutta iso asia se on sekin. Varsinkin, kun sen saa viettää maailman parhaan Cistan kanssa Ateenassa.

Työviikko oli hengästyttävän hektinen ja ilahduin suunnattomasti, kun sain muutamalta henkilöltä tänään sähköpostia meilattuani viimeiset viikkoraportit: "Have a wonderful, well earned week!"

En ole saanut pakattua enkä edes ole päättänyt, minkälaisella laukulla sitä tavaraa huomenaamulla kukonlaulun aikaan lentokentälle roudaan. Laukulla nimittäin on merkitystä, onpa hyvinkin. Ehkä kiskaisen vain reissurepun täyteen, ehkä otan sen sijaan suuremman olkalaukun, jossa mahtuu sitten kulkemaan muutama tuliainenkin. Käsimatkatavaroilla mennään kuitenkin, joten pitää ajatella painorajoituksia.

Ehkä menen kuitenkin tästä ensin kaljalle, sitten pakkailen inspiroituneena yöllä. Loma!

CHE GUEVARA

Ateenaanlähtö alkaa olla niin lähellä, että tekisi mieli jo pakata. Paikallinen taksilakko naurattaa ja harmittaa, ainoastaan lentokentältä asunnolle olisi ollut mahtavaa päästä taksilla, muutoin en moisilla välineillä juuri kulje. Sain jonkunlaiset ohjeet metroreiteistä, mutta kun ei tässä nyt ole ehtinyt juuri karttojakaan tuijotella.

On nimittäin ollut kiire. Tänään puoli kuuden maissa töistä lähtiessäni mietin, että noinkohan sitä tulee tämä viikko suoritettua töitä kahden viikon edestä, hommia piisaa ja olen vähän jopa huolissani. Ei, ei minulla ole harhakuvitelmaa siitä, että korttitalo mitenkään sortuisi minun ollessani viikon poissa, kunhan vaan nyt stressailen tässä, kuuluu toimenkuvaan tai paremminkin luonteeseeni semmoinen.

Hirveästi pitäisi ehtiä tehdä ja toimittaa ennen reissua, vaan kun tuo työ vie nyt kaiken ajan. Lääkäriin pitäisi mennä reseptiä uusimaan, muutoin loppuvat pällilääkkeet kesken kaiken ja sit ei ole kyllä kenelläkään kivaa, vähiten minulla. Pikkuvarpaisiin pitää saada niitä rakkolaastareita, ovat molemmat aivan vereslihahelvettiä juuri nyt. Vaan olenpahan hankkinut äärimmäisen rumat, mutta ah niin mukavat Reebokin kaupunkikävelykengät. Vielä kun pikkuisen nyt muotoutuisivat omikseni, huoh, paranisivat pikkuiset pikkuvarpaat eikä jokainen askel olisi kuin veitsen terällä tasapainoilua.

Toimitusjohtaja käväisi viikkopalaverissamme tänään, yllätyksellisesti, kuunteli huoliamme ja suunnitelmiamme, nyökkäili hyväksyvästi työjärjestyksellemme ja ilmoitti, että lähettää jossain vaiheessa eri asioista päättäviä tahoja tekemään meidän työtämme muutamaksi päiväksi, jotta tietävät millaista se on. Minusta briljantti idea, ehkä saadaan talon sisäistä kommunikointiakin näin parannettua.

Elämäni on ihanaa.

PIMEÄN TYTTÖ

Tulihan se, puhdas tulos siitä kontrollista. Olen onnellinen. Iloitsen myös paremmin kuin hyvin menneestä syksyn henkilöstöresurssipalaverista. Saan pitää koko tiimini myös kesän jälkeen, se on taivaallista ja loistavaa.

Olen nukkunut niin huonosti viime viikot, että väsymystila alkaa itkettää. Harpon kyyneleet silmissä palaverista toiseen, kirjoitan mitä sattuu enkä pysty kohdistamaan katsettani. Tiedän, että tämä helpottaa nyt, kun sain nuo kaksi asiaa pois huolilistaltani. Tiedän myös, että Ateenassa nukun kuin tukki.

Odotan viikonloppua kovasti! Aion olla lauantain ja sunnuntain kotona, teen ruokaa, katson elokuvan jos toisenkin, yritän pitkästä aikaa lukea kirjaa. Hieman tylsiä kotihommia olisi myös hyvä hoitaa. Ensi viikko menee kuin siivillä ja sittenhän sitä jo mennään, lauantaina kiidetään Cista-rakkaan kanssa kohti kuumaa Kreikkaa.

Milloin herään tästä ihanasta unesta?

HIGH ON SUNDAY 51

Tässä kesässä on jotain omituista. Tämä kulkee liian nopeasti ja kosteusprosentin ollessa jatkuvasti jotain sademetsäluokkaa, en oikein ehdi nauttia. Hengittäminen ei suju, kuumeilen ja herään vartin välein yskimään.

Mä kävin tänään syöpäkontrollissa, saa nähdä viikon sisällä, että miten tässä nyt käy. Uskon sen olevan puhdas, mutta jos se ei ole, joutuu miettimään, kelaamaan, visioimaan, pohtimaan. Uudestaan tämän kesän, syksyn ja talvenkin.

Ateenanreissu lähestyy, näillä näkymin perjantaina on lentolippukin olemassa. Paluumatkalla kenties pikku pysähdys, Müncheniin tai Köpikseen, viitisen tuntia aikaa käydä syömässä tai shoppailemassa. Ateenastahan ostan lähinnä oliiveja ja tomaatteja itselleni tuliaisiksi, ehkä jopa hunajamelonin, jos oikein hurjaksi heittäydyn. En vieläkään oikein tajua, että tämä on minun elämääni.

Pitäisi mennä parturiin.

CHANS

Isän tapaaminen viime viikonloppuna oli samaan aikaan jotenkin outoa ja tuttua. Siitä on niin pitkä aika, kun olen luonaan viimeksi käynyt, että kaikki oli jotenkin häkellyttävää enkä ollut varma siitä, minkä väriset olohuoneensa seinät olivat ennen remonttia enkä siitä, kuinka hyvin kääntyileminen vierashuoneen vuodesohvalla kuuluu muihin asuintiloihin. Mä sanoisin kuitenkin, kaiken kaikkiaan, reissun onnistuneen oikein hyvin.

Mä olen tavannut ehkä aika ihanan miespuolisen hahmon. Se on jonkun vuoden verran pyörinyt kantabaarissa, joskus on juteltu ja usein hymyilty. Sillä on ollut tapana ohimennen koskettaa minua, käsivartta tai kättä, joskus hiuksia. Jutellessa se katsoo nätisti silmiin ja me hymyillään paljon. Sunnuntaina mä siihen törmäsin taas, me istuttiin juttelemassa viisi tuntia ja se mainitsi olevansa perjantaina menossa eräälle keikalle ja tulevansa sen jälkeen maisemiin, että jos mä kenties olisin paikalla niin voitais nähdä. Se on pelottavan hyvännäköinen ja pelottavan halukas olemaan mun seurassa. Mua jännittää nähdä sitä, sillä meillä oli sunnuntaina oikeasti hauskaa ja me kehiteltiin jo semmoista ihan omaa inside-läppää, mistä kukaan muu ei tajunnut mitään. Mä en tiedä miten päin mun pitäis olla ja mitä sanoa tai tehdä, mutta tavallaan mä menen nyt asioiden edelle. Ehkä se ei tahdo muuta, kuin kaverin, jonka kanssa jutella, sillä ymmärtääkseni se on aika uusi helsinkiläinen eikä sen kaverit käy meidän kantiksessa. Miksi se siellä käy oli mulle arvoitus, kunnes se puhui rennosta meiningistä ja mukavista ihmisistä.

Töissä on ollut hienoa nämä päivät jälkeen henkilöstöpomokeskustelun. Mun tiimi on niin vilpittömän innostunutta ja ihanaa jengiä, että mulla melkein välillä tulee itku silmään niitä seuraillessa. Mä rakastan jokaista hetkeä töissä, mutta mä yritän kovasti olla tekemättä enää niin paljoa ylitöitä, sillä mä palan loppuun ja sitä mä en halua. Mä sain tänään aikamoisia uutisia: me avataan ehkä Kiinaan pieni sivukonttori ja mä pääsen sinne ainakin pariksi-kolmeksi viikoksi kouluttamaan jengiä! Samassa palaverissa tuli esille sellanen toinen skenaario, että avataan myös USAan pieni konttori ja mä pääsisin sinnekin kouluttamaan! Siis miettikää, mä saisin matkustaa, mä saisin kouluttaa, kaikkien mielestä mä olisin se ainoa oikea ihminen tekemään nuo reissut. Mä en tietenkään edes tajua tätä vielä, mutta hirveän hienoa olisi kyllä, jos edes jompikumpi reissu onnistuisi!

Tiedän, aivan liikaa huutomerkkejä tänään, töksähtelevää ilmaisua muutenkin. Olen vain niin sekaisin kaikesta.

Eilen ostin uuden kahvinkeittimen ja seuraavana tehdäänkin sitten retki imurikauppaan. Hengitän, meen mun arkea, rakastan joka hetkeä.

MENTAL BEAT

Kuin olisin herännyt hirveästä painajaisesta. Tiedättehän, kun herää ja haukkoo henkeään kuin olisi juuri pelastunut hukkumiselta?

Mä kokoustin tänään mediajohtajan ja henkilöstöjohtajan kanssa näistä eilen mainitsemistani muutoksista. Mitään ei tapahtunut! No siis, tapahtui, mä jään tiimini vetäjäksi, mun sopimus uusittiin, tehtävänkuvausta tarkennettiin, palkka nousi hurjasti! Mun pelastaja, mun ritari, mun armas ja urhea esimieheni oli esittänyt minun kirjoittamani listan asioista, jotka mun päivittäisiin tehtäviin kuuluu ja henkilöstöihminen sitä lukiessaan tajusi, että hunningollehan se menee koko homma, jos mä en saa paikkaani pitää! Mä olen taas kärryillä, radalla, itseni ja elämäni herra! Oman pomoni lisäksi kuulemma puoli taloa oli ravannut henkilöstöpuolelle ilmaisemaan tukeaan ja tyrmistystään aiheesta. Olen kiitollinen, olen hämilläni, olen sekaisin, mutta ah niin varma, että tämä se on, sittenkin, tässä mä olen ja tätä teen. Oon iloinen ja väsynyt, sillä en mä ole juuri nukkunut noita työhuolia miettiessäni.

Vaan nyt mä voin relata, tehdä mun duunia, pitää ylityövapaita, matkustaa Ateenaan elokuussa, ostaa kameran ja sängyn, iloita ja ennen kaikkea muuta: mä pystyn elämään mun liksalla! Mä pystyn hoitamaan kaikki laskut aina ajallaan, mun ei tarvi lainata ihmisiltä muutamia kymppejä paria päivää ennen tilipäivää, mä voin ostaa uusia alusvaatteita vaikka kerran kuussa! Mä en ihan tajua tätä vielä.

Huomenna teen paljon asioita töissä, kasaan viikkoraportit ja tutkin puoli päivää kaikkia ihania reklamaatiokeissejä, sitten perjantain mä vietänkin lähinnä linja-autossa. Kyllä! Meikä matkustaa isänsä luo. Mä puhuin sen kanssa tänään ja lupasin mennä, vaikka en tahtoisi. Ehkä hei siinäkin asiassa tapahtuu jotain positiivista?! (No niin, eipäs nyt pillastuta vallan.)

I must be the luckiest bastard in the world, again!

GIVE THE GIRL A GUN

Kesäkuu vetelee finaalicrescendoaan, aurinkoinen ja täydellinen maailmani ja iloinen elämäni on nyt jo kääntymässä muistoksi vain. Työkuviot muuttuvat, se talon ainoa ihminen, jonka kanssa en tule toimeen (ja joka on tietysti toimitusjohtajan paras ystävä, pää niin syvällä sen persiissä, ettei valoa näy) onnistui kuin onnistuikin hoitamaan minut pois positiostani. Henkilöstöjohtaja yhtyi negatiiviseen analyysiin välittömästi, kun menin hölmönä taas pyytämään sitä työehtosopimuksen mukaista minimipalkkaa. Siihen asti hän oli pitänyt minua onnistuneena valintana ja onnitellut menestyksekkäästä tiimin johtamisesta.

Kas, tässä ollaan taas.

Vaan en anna surun tahi murheen vallata mieltä, sillä minulla on satahenkisessä organisaatiossa ainakin 95 tukijaa, jotka ovat niin pöyristyneitä tilanteesta, että uhkaavat marssia puolestani vaikka ulos. Minä kieltäydyn toki kunniasta ja etsin uutta työpaikkaa. Työpaikkaa, johon mediajohtaja lupasi sellaiset suositukset, että oksat pois.

Mietin isän luokse menoa tällä viikolla. Alan pitää pois niitä lukemattomia ylityötuntejani, olen sen ansainnut tämän sirkuksen keskellä.

Vaan kyllä sitä joskus toivoo, tiedättehän, että voisi vaikka sanoa suorat sanat.

IN LILLY'S GARDEN

Mieletön Ateenamietintämyssy päässä, olisi kämppä ja kaikkea, jos saisi lomaa. Ja kyllähän mä ainakin viikon voin pitää ylityövapaita, niitä nyt on jo kertynyt puolen elämän verran. Rakas Cista lähtisi ehkä mukaan, vähän tuossa jo pähkäiltiin, kolme kissaa odottaa perillä ja hyvin varusteltu asunto keskustan liepeillä. Prätkähiiri joutui kouluun päästyään perumaan suunnittelemamme Liverpoolin reissun, joten tuo Ateena olisi mitä hienoin korvike.

Vaan kyllä, rahastahan tässä taas puhutaan. Vaikka lennot löytäisikin ns. halvalla, on siellä myös elettävä ja kotona myös.

Uskomaton Ällikkämies eli isäni soitteli eilen ja järkytti minua jotenkin sydänjuuria myöten kertomalla jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Eläkkeelle?! On hirveän vaikeaa uskoa, että hän, joka 15-vuotiaasta asti on pakkomielteisesti ja ykkösprioriteettinaan painanut duunia, jäisi eläkeelle. Mitä hittoa? Mitä eläkkeellä voi tehdä, jos on jo tämän maapallonkin kiertänyt useampaan otteeseen eikä harrasta mitään muuta, kuin lätkämatseissa käymistä ja kesäisin pyöräilyä? Joskushan sen on tietenkin tapahduttava, mutta kummalta se tuntuu.

Sain tiimiini vielä yhden työntekijän ja hän on oppinut valtavan nopeasti hommansa. Pidän tiimiläisistäni, meillä on ronski huumori ja välillä hieman liiankin levottomat jutut. Työt tulee silti hoidettua paremmin kuin hyvin, joten kaikki näyttää oikein valoisalta sillä rintamalla. Syksy tuo sitten isoja muutoksia kuvioihin ja pelkään niitä jo nyt. Silloin tällöin, lakatessani pelkäämästä, uskallan haaveilla jopa etenemisestä ja toimenkuvan muuttumisesta, olenhan jo ottanut haltuuni muutamia viestintään liittyviä haastavia tehtäviä ja suoriutunut niistä tähän mennessä oikein hyvin.

Elämäni todella pyörii työn ympärillä, vaikka nyt voin jo kertoa sen, miksi olen ollut hieman eksynyt ja sekaisin: kohdunkaulan syöpä, tuo vanha ystäväni, palasi takaisin. Tai pitäisikö sanoa yritti palata, sillä se saatiin aikaisessa vaiheessa taas kiinni, kahden viikon solumyrkyt ja kolme polttoa. Kuukauden päästä kontrolli, uskon kyllä, että se on silloin puhdas.

Joskus sillä ei olisi ollut väliä.

Nyt on.

LOST IN THE SUPERMARKET

Tasan kolme vuotta sitten minä kirjoitin, siinä blogissa, joka avautuu enää vain minulle:

Ensimmäinen työpäivä uudessa paskaduunissa on valjennut. Samalla valkeni myös ensimmäinen päiväni sinkkuna. Näin kävi, tässä ollaan, elämän bussi vei takaisin päätepysäkille kiertämättä lähtöruudun kautta. Voin kai turvallisin mielin sanoa, että olen tuuliajolla. Eksyneenä kuljen tutuilla teillä.

Jälkikäteen sitä ymmärtää, kuinka pienistä asioista kasvaakaan se suurin elämäntuska. Kuinka joku asia, joka tänään merkitsee koko maailmaa, ei kolmen vuoden kuluttua merkitse sitten yhtään niin helvetin mitään. Vaikeita ne ovat, ne vuodet siinä välissä, mutta aika selkiyttää perspektiiviä, tekee elämästä jollain lailla pehmeämpää.

Mä olen onnellinen, vaikka välillä yksinäinen. Mä olen onnellinen, vaikka välillä stressaantunut. Mä olen onnellinen, vaikka edelleen rutiköyhä. Mä olen onnellinen, vaikka sairastan, taas, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

YÖ UINUU, TUULI HERÄILEE

Olen saanut ehkä kevään takaisin, tai sitten tämä on jo kesä, enkä minä vain tajua vuodenajoista mitään. Jollain lailla tässä mennään nyt sellaista kyytiä, että hiukkasen hirvittää.

Työssä on paljon sulateltavaa ja opittavaa, rakastan edelleen jokaista hetkeä. Teen ehkä liikaa, illat ja viikonloputkin, mutta en minä ennen ole työtäni näin rakastanut.

Vapaa-aika, jos semmoista nyt on, on mennyt pienesti orpona piruna, poissa ovat ihmiset, joita vuosi sitten vielä ystävikseni luulin. Onneksi on muita, kavereita nyt ainakin, joiden kanssa muutaman sanan voi vaihtaa, jos ja kun viikonloppuna kantakievariin pistäytyy. Olen onnellisempi näin, en halua jakaa elämääni huonojen ystävien kanssa.

Viime viikonloppuna koin itseni teiniksi jälleen, kun Tavastialla riehui Lama, maailman paras punkbändi. Sitä tungoksessa moshasin, jälkeenpäin kävelin jalat tukevasti puoli metriä ilmassa. Näin ihmisiä vuosien takaa ja seura oli mitä parhainta muutenkin, ihmisiä, joiden kanssa voi olla ja elää, vaikka ei kaikkea jaakaan.

Lauantaina pistäydyin Bragulla Rauha-fudisturnauksessa, kannustamani joukkueen kapteeni juoksi kesken pelin halaamaan ja hei beibiä huutamaan. On kuulema rakastunut, mikä tietenkin on omituinen illuusio, mutta pitkästä aikaa aika hauskan tuntuista. Myöhemmin, turnauksen jo päätyttyä hän hamuili kättäni kantabaarin tungoksessa enkä minä vetäytynyt pois. Jotain se on kai sekin, etten välittömästi räjähdä silmille enkä ala kirkua.

Tulevana viikonloppuna juhlimme kauniin espanjattaren synttäreitä kummallisella kokoonpanolla. Kissa on puoli vuotta yrittänyt järjestää bileitä ja näillä näkymin paikalle tulevat minun lisäkseni juurikin Kissa ja Kirja sekä päivänsankari kera miehensä. Minä en näiden bileiden järjestämiseen sekaannu, en halua edelleenkään olla Kissan kanssa missään tekemisissä. Todennäköisesti nämä "bileet" päättyvät siihen, että vien espanjattaren syömään kera siippansa, jonka jälkeen hiihtelen hihitellen himaan.

Shoppailin huolella hiustenhoitotuotteita tänään ja taidankin painua niitä käyttämään tuonne suihkuun. Elämäni on ihanaa!

BESKYDDAREN

Ja niin kesä kääntyy syksyyn... eiku. Muutaman lämpimän viikon jälkeen on tuskallista kaivaa uudelleen esille huivit ja hanskat, mutta niin on pakko tehdä, sillä ilma on viilennyt huomattavasti ja palelen jälleen luitani myöten aamusta iltaan. Kenties jossain vaiheessa taas lämpenee, tosiaan toivon niin!

Hei, mulla on ollut älyttömän kivaa töissä! Niin kivaa, että mä alan kai jotenkin pikkuhiljaa unohtaa, että mitään muuta elämää onkaan. No, en mä tiedä, liioittelen taas kai tapani mukaan, mutta onhan tämä nyt aika hassua, että en malttanut tänäkään iltana olla paukuttamatta kolmea tuntia duunihommia tehtyäni ensin täyden päivän itse pääkallonpaikalla. En tiedä rauhoitunko tästä ollenkaan, enkä juuri välitä. Sosiaalinen elämäni kuihtui jo ennen tämän työn aloittamista niin minimaalisen pieneksi, että ei se juurikaan muuttunut. Sovitut treffit tiettyjen ihmisten kanssa peruuntuvat aina, siihen on jo totuttu eikä se muuksi muutu. Toisaalta yhden tietyn ihmisen kanssa pyrin nyt lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen tapaamaan parin viikon välein, se lienee kuitenkin edistystä?

Pohdin kovasti lääkäriin menoa, on monenlaista asiaa, jotka mieltä askarruttaa. Jollain lailla pelottaakin, sydänleikkauksesta tulee kesäkuun alussa kolme vuotta ja se jotenkin pyörii mielessä nyt. Vaan luulen, että lääkärikäynti voisi myös helpottaa kummasti, pääsisi tutkituttamaan omat epäilynsä ja sitä kautta saada kenties jopa helpotusta tähän fyysisesti niin saatanallisen kivuliaaseen ja hankalaan arkeen.

Mitä teille kuuluu?

I'M NUTHIN'

Mukava, joskin aivan liian lyhyt viikonloppu alkaa olla ohi, huominen työpäivä onkin sitten ensimmäinen firman uusissa tiloissa. Odotan sitä jotenkin kauhunsekaisin tuntein, sillä pääni on pohtinut työasioita koko viikonlopun, ongelmat sen yhden ihmisen kanssa siellä ovat jotenkin räjähtämässä käsiin enkä tiedä miten tämän tilanteen selvitän. Uskon ja toivon, että kaikki menee vielä hyvin, mutta minun olisi saatava ylikiehahtanut sappeni hieman rauhoittumaan, pysyä asiallisena ja positiivisena.

Viikonlopun saldoon kuului mainioita tapaamisia rakkaiden ihmisten kanssa. Joidenkin henkilöiden kanssa sitä vain jotenkin istuu yhteen, tiedättekö, ajatukset ja tunteet kulkevat samankaltaisia ratoja ja elämä on hetken niin kovin helppoa ja kaunista. Kiitos, Marjut ja Siskopieni.

Vetäydyn takavasemmalle, yritän lukea kirjaa ja toivottavasti lopulta nukahdan. Olen jotenkin pienesti eksyksissä.

IRONIC

Unelmien viikonloppu on kääntymässä päätökseensä, minua kutsuvat puhtaat lakanat ja toivottavasti syvä, tervehdyttävä uni. Yhtään en pistäis pahakseni myöskään Ethan Hawken pistäytymistä uniini, olenhan viikonlopun aikana katsonut kuusi elokuvaa, joissa herra on mukana.

Toissatalvena murtunutta jalkaa on särkenyt niin, etten minä minnekään muuttamaan päässyt. Tulin siis perjantaina kaupan kautta kotiin enkä poistunut koko viikonlopun aikana. Olen katsonut elokuvia, leikkinyt runsaasti uudella MacBookillani, syönyt hyvää ruokaa ja miettinyt, että ne viimeisetkin Kallion ystävät ovat loistaneet poissaolollaan. Eipä silti, ainoat mahdolliset yhteydenotot olisivat kuitenkin olleet kutsuja viinamäelle, jonne en tänä viikonloppuna halunnut mennä.

Viime viikon torstaina vedin tiimilleni kolmetuntisen koulutuksen, vein heidät syömään ja nauttimaan juomia sekä viihtymään kaupungille. Perjantaina tein väsyneen työpäivän, joka kulminoitui siihen ihmiseen, jonka kanssa teen eniten töitä ja jonka kanssa en vieläkään tule toimeen parhaalla mahdollisella tavalla. Hän arvosteli kovasti tekemisiäni sen koulutuksen suhteen, vaikka sekä minä että tiimi olimme siihen oikein tyytyväisiä. Olin perjantaina onneksi rauhallinen ja tyyni enkä sähissyt vastaan, vaikka mieli kovasti teki. Onneksi heppu on alkuviikon työmatkalla Hampurissa, ehdin hieman ns. kerätä itseäni ja keskustella aiheesta sen ihmisen kanssa, joka minut taloon palkkasi.

Olen nukkunut kuin tukki tämän viikonlopun öinä ja aion taas suunnistaa kuuman suihkun jälkeen peiton alle. Kevät on viilennyt jälleen, mutta minun sydämessäni lepattaa innostunut liekki.

11TH STREET KIDS

Kas, sujahti päästäinen, tuo suosikkipyhäni, ohi niin kuin huis vaan. Ja mitä mä tein? Istuin pimeässä tekemässä töitä villasukat jalassa ja tukka solmussa. No, en nyt siis koko pääsiäistä, tapasin mä ystäviäkin, mutta ilolla vietin aikaa rakkaimman harrastukseni eli työn parissa. Tämä viikko on jälleen hektinen, mutta olen niin hyvällä tuulella ja suorastaan riehakas, että kiire ei haittaa. Työn lisäksi minua ilahduttavat lämmenneet päivät, tennarit, nahkatakki, orastavat vihreät asiat tuolla luonnossa sekä hieman kohentunut nukkuminen.

Voi rakkaat, tämä aika, tämä kevät, tämä on minun aikaani. Silmäni loistavat kilpaa auringon kanssa, hiukseni heijastavat auringon myötä punertavaa kiiltoa, elämäni soundtrack on rockbiitillä ja helisevillä kitaroilla varustettua iloa.

Minä en edes pelkää niitä potkuja enää! Uusi Mikko-niminen tietokone odottaa pöydälläni huomisaamuna käyttöönottoa, kolmetuntinen koulutustilaisuus on mielessäni erittäin valmis ja vain muutama copypaste puuttuu toteutuksestakin. Tiimi hitsautuu yhteen, tyypit vaihtavat puhelinnumeroita ja käyvät keskenään leffassa ja kaljalla, firman geekit infoavat minulle asioita pyytämättä, muutama graffa käy kertomassa, että haluavat minun tiimiini, koska meillä on firmassa hauskinta, IT-päällikkö kiskoo röökille ja kehuu osaamistani ja hallitun kaaoksen kääntämistä positiiviseksi voimaksi, mediavastaava pyytää lounaalle ja uskoo, että olen ollut talossa jo ainakin vuoden. Mitä mä voin sanoa? Enää lisätä? Mä rakastan, mä rakastan, mä rakastan tätä hommaa.

This is it, mä elän tätä, nipistelen itseäni välillä todetakseni tämän olevan totta.

YÖ EROTTAA POJASTA MIEHEN

Poden vaaliväsymystä, tai oikeammin vaalien jälkeistä väsymystä hyvin konkreettisella tavalla: innostuin eilen juomaan vähän liian monta vaalikaljaa käytyäni äänestämässä. Ystäväni, hullu maratoonari, oli eilen liikenteessä ensimmäistä kertaa yli seitsemään kuukauteen ja pitihän se hänen kanssaan sitten istua myöhään yöhön saakka. Tämä työpäivä alkoi palaverilla, jonka sain vedettyä ihan kunnialla, mutta loppupäivä menikin sitten aika unisissa tunnelmissa.

Onneksi muun osan viikonloppua vietinkin hyvin pitkälti rauhassa. Perjantaina tapasin töitten jälkeen vanhan ystävän, litkimme kahvia ja juttelimme. Lauantaina tein ruokaa ja katsoin muutaman elokuvan. Valitsin tarkoituksella itkettäviä elokuvia, sillä olin jotenkin sellaista puhdistavaa haikeaa itkua vailla. Lauantain ja sunnuntain välisen yön nukuin hyvin, se on harvinaista herkkua minulle. Tämänaamuinen ja -päiväinen väsymys painaa silti ja aionkin mennä tästä kuumaan suihkuun ja sitten sänkyyn unta odottamaan ja toivomaan.

Huomenna on paljon töitä ja illalla vielä juoksemista pyykkitupaan ja takaisin. Onneksi pääsiäinen on ihan nurkan takana. Kaipaan vapaita päiviä, vaikka takuuvarmasti tulen tehneeksi myös töitä vapaiden aikana. Tilin saldo ei salli minun juuri juhlia pääsiäisenä, mikä on tavallaan ihan hyväkin asia. Aion kokkailla ja olla kotona, tilasin muutaman elokuvan, joiden toivon saapuvan vielä ennen pääsiäistä. Jos eivät, niin mitäs tuosta, onhan Internet vallan täynnänsä hyviä dokumentteja ja dvd-hyllyssäkin taitaa olla yksi katsomaton leffa vielä.

Päivitän näköjään blogiani vielä harvemmin kuin ennen, vaikka olen itselleni ja teille luvannut, että asiaan tulee muutos. Onnellisena ei vain jostain syystä ole niin paljon kirjoitettavaa, sehän on huomattu moneen otteeseen. Päiväkirjatkin, ne paperiversiot, ovat kovin tyhjiä niiden harvojen onnellisten kausien aikana. Ehkä onnellisena voisi kirjoittaa musiikkia? En tiedä, en ole pitkään aikaan koskenut mihinkään soittimeen sävellysmielessä. Ehkä syntyisi menevää rockia, keväisen huuman täyttämiä katulauluja?

On näköjään pihalla grillikausi avattu. Tätä sytytysnesteen käryä tämä nyt sitten on, sinne ensilumiin saakka.

BLACKBIRD

Otsikon mukainen biisi soi päässäni kolmatta päivää ja kaiken kiireen keskellä teen pääni sisällä siitä uusia versioita jatkuvalla syötöllä. Sormet hapuilevat basson otteita keskittyessäni samalla kirjoittamaan tiimilleni toimintamanuaalia. Kevät on tullut, tavallaan, vaikka yhä palelen ja lumikasoja näkyy katujen varsilla.

Kaunis espanjatar ja minä olemme vihdoin lyöneet lukkoon tavoitepäivämäärän. Pääsiäisenä 2012 se vihdoin tapahtuu: minä lähden New Yorkiin! Mistään kaupungista en ole koskaan haaveillut niin kuin New Yorkista, jo pikkulapsena opettelin metrokarttaa ja luin kaiken, minkä kyseisestä kaupungista käsiini sain. En saata uskoa tätä todeksi, I'm living the dream.

Töissä menen eteenpäin, välillä pienin askelin, välillä suurin harppauksin. Olen osa porukkaa, istun sinne kuin nenä päähän. Eräs päällikkötason henkilö lähetti eilen illalla meiliä luettuaan tietyn osan manuaaliani ja kehui sen olevan hienoa työtä, joka kattaa kaikki normaalit skenaariot. Minä melkein parahdin itkuun sen luettuani ja se kuvastaa kyllä sitä, kuinka intohimoisesti ja rakkaudella tähän hommaan suhtaudun.

On keskiviikko, aika lentää, kohta ollaan jo pääsiäisessä. Minullekin on kasvamassa siivet, kantapäihin, tiedättehän, tämä on elämäni kevät.

ALONE

Oi huhtikuu, kuinka mä olen sinua kaivannut! Kevät on niin lähellä, että sen tuoksun haistaa, kostean asfaltin eli Kallion pellot, kivitaloista nousevan lämmön. Tämä on maailman parasta aikaa, vielä kun saataisiin aurinkoisia päiviä.

Työasiat sujuvat melko hyvin, viime viikolla saavutettiin taas yksi valtava etappi, suoranainen milestone, ja nyt pukkaa uutta haastetta kehiin päivittäin. Jollain lailla se pelko on nyt vain mielessäni läsnä jatkuvasti, pelko siitä, että tämä otetaan minulta pois ja että koeaikani jälkeen minut hyvästellään kohteliaasti, mutta vahvasti takavasemmalle ja työttömyyskortistoon. En ymmärrä, miksi tuota oikeastaan pelkään, mutta eihän peloille kai aina mitään järjellistä selitystä tarvitse olla.

Tämä viikko on kiireinen (onko olemassa muunlaisia viikkoja?), mutta torstaina sentään vietetään kantabaarin 18-vuotisjuhlia yksityistilaisuudessa, ne ovat aina kivoja juhlia nuo kippolan omat pippalot. Viikonloppuna tarkoitus olisi tavata kaunista espanjatarta, suunnitella jälleen yhtä unelmareissua hänen kanssaan ja höpötellä muutenkin mukavia. Viikkojen kuluessa nopsaan tulee kesä koko ajan lähemmäs ja minä riemuitsen siitä sydämeni pohjasta.

GET BACK MAMA

Always and forever, sen piti olla ohi, bileiden järjestämisen. Heh. Yön pimeinä tunteina, kun mä en saa nukuttua, mä mietin niitä, bileitä, jotka haluaisin järjestää tänä vuonna. Itselleni. Mä täytän vuosia joulukuussa vasta, mutta nyt jo ne pyörii mielessä.

Mä haluaisin kasata mun vanhan bändin, sen ainoan, jonka kanssa vuosikausia rundattiin ja tehtiin asioita. Että me soitettais yksi keikka.

Ja ne hullut äijät on täysillä messissä, mä nimittäin kysyin jo.

Rauhoitu tässä sitten.

AMAZING GRACE

Tauti on väistynyt takavasemmalle pienesti vielä yskittäen ja kuumeillen, mutta toimintakyky on jotakuinkin palautunut ja työpaikan väki saa kuunnella käheitä naurukohtauksiani.

Männä viikonloppuna tapasin monia, Lelua ja Miniä, Kissaa ja Kirjaa, Prätkähiirtä ja Siilitablettia. Kissa roikkui hihassa ja mankui huomiota, hiippailin Prätkän kanssa tupakoimaan joka kerta, kun suusta meinasi päästä asioita. Pääsi niitä silti vähän, ns. käräytin hänet omista valheistaan, kerroin, ettei tilanne tästä enää muutu kuin korkeintaan huonompaan suuntaan.

Kantakapakan jaskajokunen kertoi yhden kadonneen, lipputangon näköisen miehen, joka aina piristi tilanteita keksimällä omia lauluja ja tanssahtelemalla jäljittelemättömään tyyliinsä se ikuinen bisse kourassa. Sunnuntaina hänet sitten löydettiin, kotoaan kuolleena. Viesti tavoitti minut aamulla ja jäin jotenkin johonkin kummaan välitilaan, en voinut enkä voi vieläkään tajuta, että heppu on poissa, ikuisesti. Levätköön rauhassa hän, meillä muilla on ikävä.

Työorganisaatio alkaa hahmottua, muutama palaveri on tullut aiheesta pidettyä ja nyt on kääritty hihat ja aletaan toimia, uuden hahmotelman mukaisesti. Olen niin onnellinen, edelleen ja aina vain, tuosta työstä. Minä saan siitä irti niin paljon, rakastan varsinkin tätä vaihetta, kun ideointi on tuottanut tulosta ja palaset alkaneet loksahdella paikoilleen. Oma toimenkuvani muuttuu vielä runsaasti, kun saan jengin koulutettua ja itse pääsen irtautumaan siitä ns. puurtamisesta lähes kokonaan suunnittelemaan, kehittämään, ideoimaan. Minun on vieläkin vaikea uskoa tätä, niin suunnattoman iso juttu tämä on!

Kalenterin mukaan kevät on tulossa, mutta ulkona on kylmää ja kosteaa, palelen kuin en koskaan.

DR FEELGOOD

Bileet tuli järjestettyä, sairastaminen jatkuu, paleltaa ja nukuttaa ja yskittää.

Näin pitkästä aikaa äidistä unta, en tiedä mistä se johtuu. Olenko elänyt liian tunteella mukana rakkaan Vintin tilanteessa, vai oliko vain sen aika taas? Äiti ei näyttänyt unessa äidiltä, mutta ääni ja nauru olivat hänen ja koin suurta lohtua hänen läsnäolostaan. Se on kumma, äidin kuolemasta tulee kesällä jo 14 vuotta, mutta vieläkin se joskus hiipii mieleen, ajatus, ja tunne, että nyt pitää soittaa äidille ja kertoa tämä. Ikuisesti elämäni loppuun saakka tulen häntä kaipaamaan, ja joskus on onni unessa hänet tavata. Kunpa tulisi useammin vain.

Lauantain bileet sisälsivät runsaasti kaoottisia elementtejä, mutta myös ihania hetkiä. Päivänsankari itki ilosta, iso mies, kun kohtasi kaikki rakkaimpansa kummitätiä myöten yllätysjuhlissa. Ruoka oli hyvää ja livemusiikki myös. Itse ihmettelin, että kestin jaloillani koko päivän kuumeen sahatessa ylhäältä alas ja takaisin. Vaan kummasti sitä jaksaa, kun on ystävistä kyse.

Sunnuntaina Prätkähiiri ja Kirja palasivat muutaman viikon Amerikan reissulta ja voi, minkälaisia tuliaisia oli Prätkähiiri minulle hankkinut! Oli kuin ois ollut joulu; kaivelin K-Martin kassista kookoshiustenhoitoainetta, shampoita, kanelihammastahnaa, kosteusvoiteita, ison termoskahvimukin, kahvipaketin, mausteita sekä tietenkin sytkärin, sen perinteisen lahjan. Oli hyvä nähdä myös Kirjaa ja kuulla sitten salaa selän takana, että mies oli selvinnyt reissusta oikein hyvin, vaikka Hiiren kanssa vähän pelättiin, että kuinka siinä käy, kielitaidottomuuden ja rasististen asenteiden takia. Kerroin myös suoraan olevani hyvin iloinen paluustaan, sillä Kissa on ollut koko reissun ajan tietenkin varsinainen pain in the ass. Kännissä aamusta iltaan ja kuolemassa ikävään, huoh, en tainnut oikeasti menettää yhtään mitään, kun hänestä ja "ystävyydestään" luovuin.

Eilen kävin uudestaan lääkärissä, keuhkokuumehan se taas ja olo sen mukainen. Pelkään hirveästi saavani potkut töistä tämän takia. Pelkään sitä todella. Vaan jos niin on käydäkseen, niin sitten käy, en minä voi siihen hirveästi vaikuttaa.

Huhtikuu lähestyy huimaa vauhtia ja minä palelen kuin olisin pakastimessa.

STRAWBERRY FIELDS FOREVER

Millä lailla tämä uusi elämäntilanne on minua muuttanut?

Mä olen jollain lailla hyvin sinut itseni kanssa nyt. Olen tehnyt isoja päätöksiä, koskien ennen kaikkea sosiaalisia kuvioitani, olen monella tapaa onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämäni aikana. Tietyt asiat eivät ole muuttuneet, eivät muutu koskaan, mutta monessa aiemmin niin vaikeassa asiassa olen nyt itsevarmempi. Otetaan nyt nuo ns. ystävät, esimerkiksi. Viimeisen muutaman vuoden aikana on käynyt selväksi, että yksin täällä jumalauta ollaan, vaikka kuinka vannottais. Elämä heittelee, Kissa paljasti oikean karvansa, Efekti katosi parisuhteeseen eikä enää vastaa viesteihin eikä puhelimeen, Lelu soittaa baarista, kun tahtoo seuraa, eikä koskaan kuuntele sanaakaan, mitä hänelle puhun. Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri, mutta meidän suhteemme on muuttumaton, enkä tiedä ketä siitä kiittäisin, jumalaa vai Naapuria itseään. Olkinainen on tullut läheisemmäksi, en tiedä, en kuitenkaan luota kehenkään täysin, en uskalla enkä halua. Vitsailimme Olkinaisen kanssa, että muutamme Ruotsiin ja etsimme täysin uusia ystäviä, niin kyllästyneitä olemme tähän Kallion pieneen piiri-pieni-pyörii -leikkiin, joka ei muutu vaikka vuosia kuluis kuinka. Mutta mä olen vahvempi, mun ei tarvitse mennä siihen mukaan enää eikä se mun elämästä ole pois, jos jotkut (entiset) ystävät valitsevat toisin. Mä pärjään, mä luotan siihen nyt ihan eri potenssiin neljä kuin ennen.

Mä olen vaihteeksi keuhkoputkentulehduksessa ja ollut tiistaista asti kuumeessa kotona. Lauantaina pitäisi ystävän 40-vuotisbileet järjestää ja ne ovatkin sitten viimeiset juhlat, jotka tälle porukalle pystyyn pistän, niin paljon on ollut kiukuttelua ja selkäänpuukotusta ja valitusta ilmassa. Bileiden jälkeen karkaamme Olkinaisen kanssa jonnekin aivan muualle ja huokaisemme helpotuksesta: ei koskaan enää.

Pari Panacodia naamaan, sitten lukemaan viimeinen luku niin riipaisevan kauniista kirjasta (Khaled Homeini: Tuhat loistavaa aurinkoa), että melkein itkua olen sen äärellä vääntänyt. Huomenna töitätöitätöitä ja sitten juhlavieraille ruokatarvikkeita ostamaan. Huoh, ostan perunalastuja ja dippiä ja paskat nakkaan... no en. Väännän isot pasta-katkarapusalaatit sekä kasvissyöjille oman herkkusalaatin ja paistan leipää ja teen yrttivoita, jotain nachoja varmaan ostan myös. Eiköhän sitä sillä pärjää, uskon ja toivon niin.

Hyvää viikonloppua lukijoille ja pahoittelut, etten oikein ole päivittänyt viime aikoina. Lupaan parantaa tapani!